Tindermies: "Ethän käytä mielenterveyslääkkeitä"

Vierailija kirjoitti:

Huvittavia välillä nää ketjut. Naiset kirjoittaa toisissa ketjuissa kuinka heidän ei tule tyytyä parisuhteeseen kenen kanssa tahansa. Jos he haluavat mieheltä tiettyjä piirteitä ovat he siihen oikeutettuja. 

Miten nämä sanat tyypit ovat sitten sitä mieltä että miesten kuuluu ottaa mukisematta mieleltään sairas nainen? 

Kuka täällä niin on sanonut? 

Nykyisin heitellään varsin kevyesti mielenterveysongelmaisen ja hullun leimoja. Mitä niillä oikeastaan tarkoitetaan? Eikö saa reagoida normaalisti elämän vastoinkäymisiin? Nykyään etsitään parisuhdetta aiempaa myöhäisemmällä iällä, joten ei ole epätavallista, että siihen mennessä on jouduttu kokemaan erilaisia pettymyksiä ja ongelmatilanteita elämässä.

Haluaa jännänaisen.. me kiltit naiset, jotka pidetään huolta mielenterveydestä, jäädään aina huomiotta.

Vierailija kirjoitti:

Eiköhän jokaisella ole omat preferenssinsä kumppanin suhteen, ja hän ei sit halua sen joka viidennen kanssa suhteeseen. 

 

Kai ihmisellä on oikeus vielä valita kumppaninsa vaikka hiustenvärin perusteella?

 On toki oikeus. 

Ja vastaavasti meillä on oikeus olla huvittunut noiden ihmisten prefensseistä. 

Lääkitys latistaa tunne-elämän, tasaa siis toki niitä pahimpia laskuja, mutta vie terän myös hyviltä tunteita. Pahimmillaan latistaa koko seksielämän. Ihmisestä tulee puoli-ihminen. Kuin ajaisi motaria nelosvaihteella kuuttakymppiä, ei kuule eikä näe mitään.

Vierailija kirjoitti:

Nykyisin heitellään varsin kevyesti mielenterveysongelmaisen ja hullun leimoja. Mitä niillä oikeastaan tarkoitetaan? Eikö saa reagoida normaalisti elämän vastoinkäymisiin? Nykyään etsitään parisuhdetta aiempaa myöhäisemmällä iällä, joten ei ole epätavallista, että siihen mennessä on jouduttu kokemaan erilaisia pettymyksiä ja ongelmatilanteita elämässä.

Mutta eivät kai pettymykset ja ongelmatilanteet olekaan sitä, mistä tässä ketjussa puhutaan. Itselleni on terveydenhuollossa tarjotti mielialalääkkeitä mm. kuormittavaan työtilanteeseen ja eron jälkeiseen suruun. En ottanut kummallakaan kerralla. Tietyt reaktiot ovat ihan normaaleja ja elämään kuuluvia, kuten se että ihminen uupuu, jos on liian kuormittavaa töissä, tai suree, jos rakas ihminen lähtee elämästä. Minusta ei ole tervettä lääkitä tällaisia pois. Mielialalääkkeet voivat aiheuttaa ongelmia libidoon ja painonhallintaan, ja senkään vuoksi ei ole hyvä asia jokaiseen pettymykseen ottaa lääkitystä.

Itsellä diagnosoitu täälläkin paljon parjattu ja pelätty kaksisuuntainen mielialahäiriö, ja silti väitän, että olen täysjärkisempi mitä iso osa väestöstä. En tykkää syödä lääkkeitä niiden haittavaikutusten takia, joten syön niitä vain kuureissa oireiden mukaan jos koen tarvetta, tosin nyt ei ole vuosiin ollut edes tarvetta. Pidän itsestäni hyvää huolta rutiineilla, riittävällä unella ja liikunnalla, en käytä alkoholia, sekä kuuntelen ja kohtelen itseäni ja tarpeitani empaattisesti. Moni "normaali" ihminen ei ymmärrä, että heillä itselläänkin mielenterveys voi olla veitsenterällä ja huomenna voi herätä psykoosissa, jos sattuu kova kolhu elämässä, ja se omasta mielestäni vasta onkin pelottavaa.

Toki koen myös muiden oikeudeksi olla olematta parisuhteessa kanssani sairauteni vuoksi, sillä se voi alkaa oireilemaan vakavastikin esim. hankalassa elämänvaiheessa. Mutta deitti-ilmoituksien osalta kaikenkaikkiaan yleensä pärjää paremmin, jos listaa niitä juttuja, mistä tykkää tai mitä etsii, kuin että listaa niitä, jotka ei kelpaa. Itsellä menisi maku miehestä, joka ekana ilmoittaa ettei halua pyöreää naista, vaikka itse olenkin pulkannaru. 

Masennuslääkkeet ei hyödytä kovin monia, ne on aika turhia suuremmalle osalle tutkimusten mukaan. Muista lääkkeistä en tiedä. Monen masennuslääkkeitä käyttävän kannattaisi suhtautua kriittisemmin niihin, lähinnä että onko ne oikeasti parantaneet masennuksesta ja ilman ei pärjää ja elämä on hyvää? Turha syödä vuosikaudet ilman hyötyä. 

Vierailija kirjoitti:

Olin sen verran paljon lapsuudessa ja nuorena aikuisena tekemisissä moniongelmaisten sukulaisteni kanssa, että halusin normaalijärkisen naisen, jonka kanssa elämä on helppoa. Se on todella raskasta kuunnella ja katsella toisten oikukasta käytöstä vuodesta toiseen. Eikä kenenkään tarvitse sellaista hyväksyä elämäänsä jos ei halua.

Ymmärrän täysin, että ihminen haluaa kumppanikseen sellaisen, jonka kanssa elämä sujuu hyvin. Mutta sitä en ymmärrä, että ajatellaan, että se sujuu hyvin, vain jos ei ole mt-ongelmia, eli ei ole todettu mt-ongelmia, koska eihän ihminen ajattele, että hänellä olisi mt-ongelmia, ellei olisi käynyt joskus lääkärissä oireidensa kanssa, eikö niin? Sellaiset ihmiset, jotka eivät ole käyneet lääkärissä, mutta ajoittain potevat vaikka raivokohtauksia tai eivät osaa hallita tunteitaan, niin eivät koe olevansa mt-ongelmaisia kuitenkaan. (puhun nyt muuten välillä yleistämällä, poikkeuksiahan aina on). 

Vierailija kirjoitti:

Mielialantasaajat ovat aika peruskauraa terveydenhuollossa, että tuntuuhan tuollainen aika erikoiselta vaatimukselta. Eihän kukaan esitä, että ei halua naista, jolla on sappivaivoja tai muita tietyn alueen sairauksia. Kaipa tämä liittyy stigmaan, joka liitetään yhäkin esimerkiksi masennukseen. 

Moni mieskin on masentunut tietämättään, ja miesten masennus usein oireilee päänsärkynä. He eivät monesti tunnista omaa masennustaan, juuri tällaisen asenteen takia. Vielä lioppuun pitää todeta, että pahimpia potilaita ovat ne, joilla sitä lääkitystä ei ole. :D

 

MT hoitaja

Sappivaivat eivät samalla lailla haittaa suhdetta ja pahimmillaan sairastuta kumppaniakin. Mutta kumppanin m-ongelmat voivat olla todella raskasta myös terveelle osapuolelle, ja pahimmillaan vaurioittaviakin, jos ne mt-ongelmat tarkoittavat jotain epävakaata tai bipolaaria. Lievemmistäkin häiriöistä on aika paljon riesaa.

Mulla tuli fyysisestä sairastumisesta johtuen ahdistusta ja hoidin sitä lääkkeellä. Näin pysyin yhteiskunnan rattaissa ja työkykyisenä. Mielestäni parempi näin, kuin että olisin jäänyt sängynpohjalle. 

 

Lääkkeiden käytöstä on aikaa vuosia. Minulla on ihana perhe, rakastava ja fiksu mies, lapsille mielenterveysongelmia ei vaikuta olevan periytynyt. Minulla on hyväpalkkainen mukava työ. Elän ihan tavallista elämää. Pitäisikö minun nyt ottaa avioero ja rypeä itsesäälissä siksi että olen käyttänyt mielialalääkkeitä (ja aion käyttää jatkossakin jos minua ahdistaa/masentaa)? Mielestäni elämäni on paljon parempaa kuin monen niin sanotun terveen ihmisen. Jos polvi on kipeä, syön kipulääkettä. Jos ahdistaa, syön mielialalääkettä. En koe sitä ongelmaksi. 

Sekaisin menee iloisesti koko mt-puolen kirjo.

Ne ihmiset, jotka riehuvat, vaativat ja ovat muutenkin sekaisin, ovat yleensä persoonallisuushäiriöisiä. Tai sitten on hoitamaton bipo alla. Masentuneita on iso osa ihmisistä ainakin ajoittain, joten tuollaisella ap:n kuvaamalla rajauksella rajaa aika ison osan ihmisiä lopulta pois.

Toisaalta ymmärrän, että kumppanin mt-sairaus pelottaa. Toisaalta onhan se bipona tosi masentavaa. Itse olen lievempää 2-tyyppiä ja lääkitys on kondiksessa. Minusta ei kukaan näe ulospäin sairauttani, koska olen nyt tasaisessa tasapainossa. Olen sairaudentuntoinen ja syön lääkkeet aina. Edes ennen diagnoosia en riehunut ja rellestänyt parisuhteissa. Pyrin olemaan kuormittamatta toisia, koska jo lapsena sain olla toisten roskaämpäri.

Riippuu lääkkeestä.

Vierailija kirjoitti:

Mä ymmärrän tuollaisen kommentin, miksi ehdoin tahdoin alkaa seurustelemaan ihmisen kanssa jolla on mielenterveyshäiriöitä. 

Eihän kenenkään ole pakko alkaa seurustelemaan kuin omiin mieltymyksiinsä sopivaa kumppania. Ihan yhtälailla naiset valitsevat miehen joskus pituuden mukaan, vaikka sekin on todella pinnallista, miksi mies ei saisi valita mieleltään tervettä? 

Kiteytit hyvin asian ytimen. Se että haluaa mieleltään terveen kumppanin, ei ole yhtään sen tuomittavampaa kuin se että haluaa esim. kauniin, komean, pitkän tai sporttisen kumppanin. 

Se että haluaa mieleltään terveen kumppanin, on vain yksi preferenssi muiden joukossa, eikä kenelläkään ole mitään oikeutta tuomita ihmistä jolla tuollainen preferenssi on.

Enoni sanoi, että psyykelääkkeet estävät henkisen kasvun. Kun katson 50+v sisareni teinityttömäisiä toilailuja, niin ei tainnut olla aivan väärässä. Ja näyttää mielestään nuorelta. Vähän väliä laihiksella ja painaa silti 130 kg. Joo, ei ole miestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ymmärrän tuollaisen kommentin, miksi ehdoin tahdoin alkaa seurustelemaan ihmisen kanssa jolla on mielenterveyshäiriöitä. 

Eihän kenenkään ole pakko alkaa seurustelemaan kuin omiin mieltymyksiinsä sopivaa kumppania. Ihan yhtälailla naiset valitsevat miehen joskus pituuden mukaan, vaikka sekin on todella pinnallista, miksi mies ei saisi valita mieleltään tervettä? 

Kiteytit hyvin asian ytimen. Se että haluaa mieleltään terveen kumppanin, ei ole yhtään sen tuomittavampaa kuin se että haluaa esim. kauniin, komean, pitkän tai sporttisen kumppanin. 

Se että haluaa mieleltään terveen kumppanin, on vain yksi preferenssi muiden joukossa, eikä kenelläkään ole mitään oikeutta tuomita ihmistä jolla tuollainen preferenssi on.

Tässähän ei ole kyse siitä etteikö haluaisi mieleltään tervettä kumppania, vaan siitä miten asia esitetään ja miten helposti väärinymmärryksiä aiheuttaa tuollaiset hövelisti heitetyt vaatimukset. Mieleltään terve ihminen voi olla F-diagnoosin saanut siinä missä ihminen, jolla F-diagnoosia ei ole. Mieleltään sairas voi olla F-diagnoosin saanut, kuten myös sellainen, jolla diagnoosia ei ole. Ei-diagnosoitujen joukossa voi olla myös henkilöitä, joilla on pahoja MT-ongelmia. Mt-lääkitystä voidaan käyttää monenlaisiin vaivoihin, esim. eräs tuttuni sai psyykenlääkettä kohonneen verenpaineen hoitamiseksi.

Pitää olla varovainen sen kanssa mitä toivoo. Itse mieluummin tapaan avoimesti kaikkia, sillä ne mt-ongelmat kyllä tulee ilmi ilman mt-diagnoosi- tai -lääkityskyselyitäkin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua mt-ongelmaista. En lääkityksellä tai ilman. En vaikka söisi niitä reumaan. Olen mieluummin yksin. Vaikka 90% ihmisistä kärsisi mt-ongelmista, en sellaista enää vaivoikseni halua. En tosin tökerösti tätä suoraan deitille sano, mutta liukenen kohteliaasti takavasemmalle, kun asia selviää

 

 

 

Entä jos hän on hoikka, kaunis, kiltti ja empaattinen?

Tai vaihtoehtoisesti komea, ystävällinen ja kohtelee sua hyvin?

Näillä joillakin on tapana pitää toisesta parempaa huolta kuin itsestään.

Taidat olla itse vakavasti mt-ongelmsinen, kun tuollaista huttua suollat. Tuollainen ihminen kuvittelee olevansa hyvä kumppani, mutta ei se ole. Ei alkoholistikaan ole hyvä kumppani, vaikka on hyvä silloin, kun on selvinpäin. Tai väkivaltaisessa suhteessakin on ne hyvätkin hetkensä. Sellaista sinäkin kuvaat. Mielenterveysongelmat näkyvät varmasti. Jos ne eivät näkyisi, ne eivät olisi ongelma, sairaus. 

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän. Itse olen ainakin huomattavasti mielenkiintoisempaa ja viihdyttävämpää seuraa kun jätän antipsykoottiset pois.

Varmaan ymmärrät myös, millainen riski olet kumppanina. Usein tuollaiset sairaudet pahenevat, niin todennäköisesti sinunkin kohdallasi, ja kommenttisi vain vahvistaa ajatusta.  Ei kukaan halua ottaa riskiä siitä, että elämä alkaa pyöriä toisen sairauden ympärillä. Ja mielenterveydeltään sairas ihminen on maailman itsekkään olento. On vain minä ja minun vääristynyt näkemykseni maailmasta. Ei kukaan halua sellaiseen lähteä, ja siinä tutustumisvaiheessa on helppo vielä perääntyä. 

No hyvä että vain lääkkeistä kysyy. Minäkään en lääkkeitä käytä mutta olisin kyllä vahvasti terapian tarpeessa. 

Yksi syy siihen on miesten kanssa tekemisissä olo, ei enää koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Täällä yks joka ei kans ikinä vois seurustella säännöllisellä mielialalääkityksellä olevan ihmisen kanssa. Kaikella sympatialla. Läheisistäni on näitä monta, ja huomaan lääkkeen vaikutuksen heidän olemuksestaan.

Itse olen erityisherkkä ja koen lääkityksen tekevän ihmisen jotenkin "turremmaksi" - se varmasti auttaa kun kärsii tunnetason ongelmista. Parisuhteelta kuitenkin toivon kykyä osata lukea toisen ihmisen energiaa/ tilannetajua ja kykyä kohdata aitoja tunteita myöskin. Ikävä kyllä tämä kaikki hämärtyy helposti säännöllisellä mielialalääkityksellä.

Itsekin olen kärsinyt mielenterveysongelmista, joihin olen tehnyt ison työn (säännöllinen liikunta, henkinen kasvu, terapia, ruokavalio, elämänmuutos itselleni sopivaksi.) En ikinä katsoisi ihmistä, joka vaan syö lääkkeitä ja puksuttaa vihaamassaan duunissa eikä esim ole päässyt oman masennuksensa ja ahdistuksensa juurisyille. Se ei ole mitään hyvinvointia!&

Olen samaa mieltä kanssasi, mutta en myöskään voisi kiinnostua  erityisherkästä. Koko termi on hirveintä sontaa ikinä. Aikuiset ihmiset kuvittelevat olevansa lumihiutaleita. Tuollaisen erityisherkän tarpeita pitää kokoajan tunnustella ja huomioida, ettei tule paha mieli. Se on samanlainen mielenterveysongelma, kuin masennus, paniikkihäiriö, hajusteherkkyys, sähköyliherkkyys jne.