Valikoituukohan adoptiovanhemmiksi vain harvinaisen kypsää, fiksua ja nöyrää porukkaa vai opettaako prosessi sellaiseksi?
Välillä adoptioäitien kirjoituksia lukiessani tunnen suurta alemmuutta. Jotenkin nämä ihmiset antavat itsestään niin ylevän kuvan. Minun murheeni ja kysymykseni ovat niin eri tasolla. Viime vuonna luin lehdestä Paula Risikon haastattelua. Hän kertoi ajattelevansa kauhulla, mitä olisi voinut tapahtua, jos hänen lastaan ei olisi heti löydetty puistosta. Minun oli jotenkin tosi vaikea ymmärttää tätä. Siinä tapauksessahan Paula ei olisi koskaan saanut tietää tästä lapsesta mitään ja hänelle olisi annettu joku toinen lapsi!
Myönnän myös pohtivani todella pinnallisia asioita, kuten lapsen sukupuolta ja ulkonäköä. Tuntuu pahalta tunnustaa, mutta toivoisin, että saisimme mahdollisimman terveen, pienen ja normaalinnäköisen lapsen. Tai kauniin. Eikö ole alhaista! Mietin mahdollista koulukiusaamista. Mitä, jos lapsi vihaa minua eikä välillemme synny koskaan minkäänlaista kunnon tunnesidettä? Mitä jos hän masentuu ja haluaa nuorena itse päättää elämänsä?
Ehkä kaikkien masentavien dokumenttien tarkoituskin on pelotella suuri osa hakijoista pois. Jonot ovat niin pitkiä muutenkin.
Jos neuvonnassa todetaan, että minä en ole lainkaan niin suurisieluinen ja hieno ihminen, että minulle voisi adoptiolasta antaa, niin nostan suosiolla kädet ylös. Alkaa tulla jo sellainen tunne muutenkin.
Kommentit (33)
hilipati:
Nuppuli04:
Esim. jenkkilän touhu on aivan villiä,Myy70 ja Nuppuli04, etteköhän nyt vähän ylireagoi pieneen kritiikkiin. Minusta MOC:n vastaus oli ihan asiaa, pieniä piikkejä myöten. Jospa yritettäisiin enemmin jättää tuollaiset ympäripyöreät, vähättelevät kommentit kuten että edellä väliin. USA:kin kun kuitenkin noudatetaan adoptiolakeja ja mikäli olen oikein ymmärtänyt niin tulee luultavasti lähiaikiona ratifioimaan Haagin sopimuksenkin.
Hilipati, käyppäs tutustumassa jenkkiläisten adoptiokeskustelupalstoihin ja blogeihin, niin ymmärrät ehkä paremmin, mitä ajan takaa. En voi nyt tässä kertoa omien sikäläisten tuttavieni kokemuksia, mutta niihin kuitenkin perustan oman mielipiteeni.
Mäkin olen kuullut huhua, että ratifioisivat Haagin sopimuksen, mikä olisi kyllä tosi hyvä juttu tulevia sinne adoptoitavia lapsia ajatellen!! :o)
Mä taidan vaihtaa maisemaa tältä palstalta, kun sävy menee piikittelyyn, ei ole kivaa kirjoitella enää tänne. Morjens!
Mäkin morjestan ja kiitän kauniisti tässä vaiheessa kaikkia sympaattisia ja auttavaisia kirjoittajia!
Sain kyllä muutamien kirjoituksista paljon tukea, mutta siinä tarkoituksessa ja mielenkiinnosta aiheeseen tykkäsin täällä käydä. Niin monet palstat menee sellaiseen pallotteluun et " kukas luulet olevas kun kehtaat kommentoida" ja vaik täällä ei juuri sellaista ollu niin nyt sävy muuttu vähän täs ketjussa. Ei sovi mulle semmonen kun ei se ole mielestäni edes oikeanlaista kritiikkiä.
Suomessa ei muuten onnistu myöskään peräkkäiset adoptiot siinä tahdissa kuin esim. Jenkeissä, siinä mielessä, että täällähän halutaan taata kullekin adoptiolapselle se tietty aika ainokaisena (ellei tule sisarussarja samalla kerralla). SEkin on mun omien kokemusteni mukaan mielestäni oikein hyvä asia, vaikka meinasin siihen turhautuakin jossain vaiheessa kun halusimme aloittaa 2.prosessin kotiselvityksen. Nyt kun lapsia on 2 - olen ehdottomasti sitä mieltä, että kaikki vuodet minkä esikoinen sain olla ainokainen - palveli häntä ja hyvinvointiaan hyvin.
...omienn adoptioittenne asiantuntijoita. Varmasti tiedät ja tunnet adoptiopolitiikan hyvin Suomessa, enkä millään muotoa halunnutkaan kritisoida Suomen adoptiojärjestelmää, uskoakseni se on sangen toimiva vaikka varmasti voisi olla parempikin.
Seuraamalla muiden maiden adoptiopalstoja tai tuntemalla perheitä, jotka ovat Yhdysvalloissa prosessin läpikäyneet ei kuitenkaan tule toisen maan adoptiopolitiikan asiantuntijaksi. Myös dokumentit luovat asioista usen värittynyttä kuvaa suuntaan tai toiseen.
Halusin myös herättää keskustelua Yhdysvalloista kaiken pahan alkuna ja juurena tässäkin asiassa. Yhdysvalloissa kun kaikki tuntuu aina olevan huonosti... näin ei kai kuitenkaan aina ole ja keskusteluahan on myös sen eriävän mielipiteen esittäminen, vaikka tässä tapauksessa kysymyksessä olikin lähinnä myös toisenlaisten faktojen esilletuominen. Varmasti prosessissa on parannettavaa niin Yhdysvalloissa kuin muuallakin maailmassa.
Tarkoituksena ei ollut loukata ketään, korkeintaan hiukan ravistella huomaamaan, että usein tuomitsemme toisen maan toimintatavat hyvinkin rajallisin tiedoin.
Kuka siis tuomitsi Yhdysvallat? Missä menee raja kuinka " asiantunteva" voi olla voidakseen kertoa kokemuksiansa ja ajatuksiansa? En huomannut sellaista, mutta rivien väliin voi halutessaan lukea monenlaista jos on itsellä sellainen luonne.
Mä kävin keskustelun vielä läpi ja ei täällä kyllä ole leimattu Yhdysvaltoja millään lailla. MOCille lienee aihe jotenkin " lempilapsi" . Oletko ehkä matkustanut siellä? - muutama muukin on. Etkä voi mitenkään tietää vaikka Nuppuli tai minä itse olisimme paljon enemmän sisällä Yhdysvaltain adoptiosysteemissä.
Omana mielipiteenäni edelleen: Kotiselvitys ja adoptiovalmennus mielestäni on parempi siinä laajuudessa kuin tuntemani suomalaisperheet sen ovat läpikäyneet verrattuna siihen kuin tuntemani amerikkalaisperheet ovat läpikäyneet.
Menee jo turhan saivarteluksi jos haluaa etsiä tuomitsevia kommentteja tästä viestiketjusta tai Yhdysvaltavastaisuutta. Muut kuin meteorologitkin voivat kommentoida säätä:) Eikä täällä tosiaan sävy OLLUT häijy ollenkaan.
Minun mielipiteeni Yhdysvalloista ei ainakaan millään lailla käy ilmi tästä keskustelusta.
Minusta tämä palsta on parhaimmillaan kun kirjoittajilla on annettavaa, kysyttävää tai kerrottavaa. Kun viestin sisältö on vain edellisen viestin arvostelua niin sellaisella viestillä ei paljon ole annettavaa. Ja ylemmyydentunto on vähemmän fiksua. Fiksut ihmiset tietävät oman rajallisuutensa eivätkä oleta automaattisesti tietävänsä aina kaikesta enemmän kuin kanssaeläjät.
Halusin ton kirjottaa, vaikka nyt kyllä alennuin itsekin sille tasolle mille en haluaisi alentua. Tunnustan tässä epätäydellisyyteni ja pelkään että nyt omalta osaltani myrkytän palstaa lisää (se ei ole toiveeni kun tykkäsin tästä keskustelusta). Pitäisi osata jättää omaan arvoonsa, mutta harmitti kun sävy on ollut niin empaattinen ja kanssaelävä tähän asti ja nyt on omalta osalta tilanne se ettei halua kirjoittaa enää oikeista asioista ettei tule taas pilkun paikan tulkintaa.
Lusikka tähäkin soppaan...
Muutaman vuoden Jenkeissä asuneena itsekin aina vähän kummastelen suomalaisten yleistäviä mielipiteitä suuresta maasta, jossa käytäntöjä on vähintäänkin niin monia kuin on osavaltioitakin. Mutta toki tuossa varmasti totuudensiemenkin on, että adoptioprosessit saisivat olla pidempiä kuin muutaman kuukauden hätäisiä raapaisuja ennen hakumatkaa. MUTTA mielestäni myös Suomen nykyinen käytäntö on ainakin Pelan osalta jo varsin äärimmäinen; ensin jonotetaan alkuinfoon, sitten neuvontaan, sitten eka neuvonta kestää ainakin vuoden, minkä jälkeen lautakunta ja byrokratiat, mikä tietysti nykyisellään vie kuukausia.
Itse en neuvontaa ihan tällaisena pidä lapsen edun kannalta parhaana mahdollisena mallina. Mielestäni prosessiin Suomen päässä liittyy niin paljon osin turhaakin pitkitystä ja odottelua, että se turhauttaa ja stressaa etenkin hakijoita, jotka ovat adoptioon hyvin perehtyneet jo ennen neuvonnan aloittamista. Väitän että kaikille esim biologinen lapsettomuus ja epäonnistuneet lapsettomuushoidot eivät ole niin suuri järkytys etteiko adoptiolapsen odotukseen voisi turvallisin mielin siirtyä nopeammin, kuin mitä Pelan kautta se nyt on mahdollista. Monet käyvät lapsettomuushoidoissa, vaikka adoptiolapsi olisi perheeseen aivan yhtä tervetullut, eikä näin ollen suruaikaa ja lapsettomuuden prosessointia ennen adoptiolapsen odotusta tarvita niin pitkään.
Itse koin yli vuoden pituisen neuvonnan lapsettomuushoitojen jälkeen osin hätävarjelun liioitteluksi, koska olin adoptioon perehtymisen aloittanut jo ennen kuin lapsettomuutemme selvisi. Neuvonta Pelassa sinällään oli sisällöltään erittäin hyvää, missä suhteessa se varmasti erosi monien kuntien tarjoamasta neuvonnasta. Mutta ne kuukausien tauot neuvontakertojen välillä...
Mutta yksilöllisiähän nämä asiat ovat, enkä nyt ole peräänkuuluttamassa lyhyempää neuvontaa kaikille hakijoille. Olen vain eri mieltä siitä, että pitkä prosessi Suomen päässä on aina ehdottomasti edukkaampaa lapsen kannalta. Itse arvioin, että tulevalle lapselleni olisi ollut hyödyllisempää se, että adoptioprosessimme olisi Suomen päässä kestänyt vähemmän aikaa kuin sen n. 1,5 vuotta mitä siihen nyt kuluu lautakunnan jonot ym huomioiden. Odottaminen lisää väistämättäkin stressiä, ja vaikka olenkin suhteellisen hyvällä stressinsietokyvyllä varustettu, niin siltikin olisin toivonut hieman lyhyempää prosessia Suomessa jo lapsenkin etua ajatellen. Tuntuu aina pahalta kuunnella niiden vanhempien tarinoita, joilla odotus on venynyt useampiin vuosiin. Odotukseen liittyvät siinä vaiheessa voimakkaat epätoivon ja turhautumisen tunteet, jotka väkisinkin ovat kuluttavia. Ja kaikkihan me toivomme adoptiolapsille psyykkisesti mahdollisimman vähän kuormittuneita vanhempia.
Adoptiolautakunnan asettamaa 6 kuukauden minimiä neuvonnalle pidän hyvänä ohjeena. Lautakunnan 3 kuukauden jono taas on mielestäni jo kohtuuton, eli se on mielestäni toinen keskeinen epäkohta.
No ei tästä nyt näin pitkää selvitystä pitänyt tulla! Mitäs miltä olette palstalaiset?
Mäkin luulen että olisin ollut vähemmän stressaantunut ja byrokratialla väsytetty vanhempi jos prosessiamme ei olisi vastaavasti " venytetty" kuten Sevivas kertoi.
Ja on ihan kohtuutonta joutua odottamaan neuvonnan alkua yhtään enempää kuin pari kuukautta.
Eli jos vaan voitaiskin huomioida hakijat yksilöinä niin sehän olisi se ideaali kun tosiaan toiset lähtevät neuvontaan jo paljon asiaan perehdyttyään ja toiset vihreinä. Jotkut käyvät hedelmöityshoidoissa samaan aikaa vielä ja toiset taas eivät ole missään vaiheessa kokeneet biolapsettomuutta kriisinä eivätkä näinollen tarvitse neuvonnassa aikaa sen " suremiseen" .
Mutta hankaluus on mielestäni se, että säännöt tulee olla kuitenkin hakijoille mahdollisimman yhdenmukaiset kun soveltamisongelmia tulee muuten paljon ja et ei käy niin et naamaraja alkaa tulla liikaa vastaan toisia suosien ja toisia hankaloittaen- Sitä yhdenmukaisuutta ja porukkaa massana ajatellen mä kyllä jos itse päättäisin, niin pitäisin neuvonnan pituutena puol vuotta - vuosi. Haluasin kyllä että maksimiaikakin olisi määrätty kun nyt tosiaan on sosiaalityöntekijöistä paljon riippuvaista se kuka selviää sillä vuodella ja kuka kituu ihan sitä varten, että käynnit ovat harvakseltaan. Mielestäni on myös vaikea oikeasti tutustua perheeseen jos tapaamiset ovat esim. 3 kk välein. Senkin haluaisin muuttaa suomalaisessa systeemissä, että kuka antaa adoptioneuvontaa. Meillä toisessa prosessissa oli tosi asiantuntemattomat sosiaalityöntekijät ja toisessa prosessissa taas voin sanoa olleen kyse oikeasta adoptioneuvonnasta. Meitäkin turhautti se että ekalla kerralla halusivat sitkeästi keskustella biolapsettomuudestamme, joka itsellemme ei ollut ongelmaksi noussut. Me halusimme ammentaa tietämystämme kansaivälisestä adoptiosta ja valmentautua tulevaan, mutta siihen ei näiden sosiaalityöntekijöiden mielenkiinto tai ammattitaito suuntautunut.
Eli Suomen kokoiseen maahan tällä määrällä adoptoivia perheitä tai yksinhakijoita ei pitäisi olla ongelma vähän yhdenmukaista kuntien välistä käytäntöä. Itse en myöskään pitäisi kotiselvityksen uutta tekemistä tarpeellisena enää kun perheessä on jo adoptiolapsi. Pari seurantakäyntiä, joilla todettaisiin olemassaolevan lapsen hyvinvointi voisi mielestäni kuitata sen adoptioiden välillä, ellei sitten perheeseen haeta jo ihan " poikkeavaa" määrää lapsia. Toki olisin itse ollut tässä välissä mielelläni saamassa valmennusta erikseen vielä juurileikki-ikäisen adoptioon, mutta senkään ei tarvitse viedä vuotta.
Mullakin on kaveripiirissä tosi monenlaisia ja mittaisia prosesseja ollut ja myönnän, että on pänninyt kun omat eivät ole olleet mitään lyhyemmästä päästä ihan pelkän byrokratian ja asuinpaikkakunnan vuoksi.
Silti kun massoja ajattelee niin mielestäni parempi on että tämmöinen tarkemmanpuoleinen " seula" on olemassa - se saisi vaan olla vähemmän kuluttava laadullisesti, koska minä olen ensimmäisenä kyllä myös myöntämässä sen, että tällaisenaan on ajoittain tosi tunkeileva ja alistavakin jonotuksineen ja kun lapsen sitten saa niin on kyllä melko rasittunut matkanvarrella olleesta pyörityksestä.
Kerron aluksi meidän tähänastisen prosessin kulun. Otimme ensimmäisen kerran yhteyttä kunnan sosiaalitoimistoon adoptioasia mielessä vuoden 2004 alussa. Silloin meitä ei hyväksytty edes neuvontajonoon vaan pääsimme siihen vasta kesällä 2004. Loppusyksystä saimme ajan neuvontaan, joka olisi ollut elokuun lopussa 2005. Siinä välissä kuitenkin muutimme, ja lopulta neuvontatahon vaihduttua aloitimme neuvonnan kuitenkin elokuussa 2005 - uudellakin neuvonnanantajalla oli yhdeksän kuukauden jono neuvontaan. Neuvonta kesti 13 kk, usean kuukauden taukoja välissä ja nyt hakemuksemme makaa adoptiolautakunnan ennätyspitkässä jonossa, tämän hetken arvio käsittelyajasta on 4kk!! Joten arvion mukaan saamme luvan siinä paikkeilla kun ekasta yhteydenotosta on kulunut yli 3 vuotta. Toki sitä ennen oltiin jo useita vuosia pohdittu vakavasti adoption mahdollisuutta, tilattu infopaketit ajat sitten ym. Käsi ylös se jonka mielestä tämä on kohtuullista ja tarpeellista ajan kulumista??
Ironia sikseen. Kuten ainakin myy ja sevivas taisivat kirjoittaa, mahtaako prosessin pitkittäminen ehdoin tahdoin olla tarpeellista, kun tulevien vanhempien stressi ja tuska lisääntyvät pitkittymisen myötä? Itseäni surettaa myös se, että tässä koko ajan vanhenemme - toiveissa olisi kuitenkin parin lapsen adoptoiminen ainakin, jos vain ehtii ja kykenee. Koska kyse on puuhasta jossa on yläikärajat, on ihmisten vanhennuttaminen turhassa jonotuksessa idioottimaista. Olen myös sitä mieltä, että yhtenäiset systeemit neuvontaan jonotuksen ja ehkä neuvonnan maksimikestonkin suhteen pitäisi saada aikaan. Hurjaa että asuinpaikasta riippuen neuvontaan pääsee jossain heti tai jossain sitten puolentoista vuoden kuluttua! Enkä usko että prosessien pituudet useinkaan liittyvät mitenkään hakijoiden henkilökohtaiseen tilanteeseen, vaan ainoastaan neuvonnanantajan resursseihin. Ja tietenkin sisällön suhteen on varmaan vielä enemmän variaatiota... Epäkohtia piisaa.
Hyvää vuoden alkua kuitenkin ja kiitos jos joku jaksoi lukea valituksen loppuun. Tiedän ettemme ole ainoita, joilla prosessi kestää, ja tiedän, että kun sen lapsen saamme, niin juuri hänen piti saapua juuri meille ym., mutta tänään tuntuu pahalta ja oli pakko vuodattaa tämä asia rinnuksilta.
-d
Luin viestisi melkein järkyttyneenä... Kolme vuotta on pitkä aika tälläisessa prosessissa ja viellä kun ajattelee kuinka epävarmasta ja muuttuvasta asiasta adoptiossa on kyse. Toivottavasti saatte pian adoptioluvan ja asiat menevät vauhdilla eteenpäin!
Meillä neuvonta on vasta alussa, enkä ole uskaltanut viellä kysyä kuinka pitkään menee. Toivon hartaasti että vuosi riittää, koska ei tässä todellakaan nuorentumaan kukaan rupea. On muutenkin sellainen epävarma olo, tekisi mieli kysyä että hyväksytäänhän meidät varmasti... Mutta eihän siihen kukaan osaa vastata, kaippa sen sitten vuoden päästä aikaisintaan kuulee.
Mielestäni adoptioprosessin pituus on sellaisenaan hyvä, mutta jonot ovat kohtuuttomat. Rahastahan kaikki on tietysti kiinni ja sitä myöten resursseista.
Toivon voimia kaikille (melkein kärsivällisyytensä menettäneille)!
myy70:
Kuka siis tuomitsi Yhdysvallat? Missä menee raja kuinka " asiantunteva" voi olla voidakseen kertoa kokemuksiansa ja ajatuksiansa? En huomannut sellaista, mutta rivien väliin voi halutessaan lukea monenlaista jos on itsellä sellainen luonne.Mä kävin keskustelun vielä läpi ja ei täällä kyllä ole leimattu Yhdysvaltoja millään lailla. MOCille lienee aihe jotenkin " lempilapsi" . Oletko ehkä matkustanut siellä? - muutama muukin on. Etkä voi mitenkään tietää vaikka Nuppuli tai minä itse olisimme paljon enemmän sisällä Yhdysvaltain adoptiosysteemissä.
Myy70, asiasta enää sen enempää kirjoittamatta totean, että jollet ole Yhdysvalloissa käynyt läpi kotiselvitystä ja adoptioprosessia oletan että tiedät asiasta vähemmän kuin minä. Itsekin tiedän siitä vain muutaman osavaltion kohdalta. Yhdysvallat sinänsä on minulle se " lempilapsi" - myönnän. Se taasen johtunee siitä, että kyseessä on kotimaani.
Suomen järjestelmästä taasen tiedän että prosessi on pitkän pitkä jonoineen enkä muilta osin lähtisi prosessia arvostelemaan, koska tietoni prosessista jäävät siihen mitä tältä palstalta luen ja mitä olen suomalaisilta ystäviltäni kuullut.
Olen pahoillani kommenttieni aiheuttamasta närkästyksestä. Seison kuitenkin edelleen sanojeni takana ja uskon että jokaisen meistä on parasta ruotia adoptioprosessia omalta kokemuspohjaltaan ennemmin kuin puhtaasti tunnepohjalta.
Kerroinkin tossa aiemmin aika selkeästi mikä on mun tietämykseni Yhdysvaltain adoptiokäytännöistä niissä osavaltioissa joissa ne 3 ystäväperhettä + 8 tuttavatasoista perhettä oli adoptoinut. Uskoin heidän puhuvan täyttä totta kuvatessaan ihan hämmästyttävän lyhyitä prosesseja (kaikilla heillä muuten, osavaltioita oli edustettuna kuitenkin 5). Ihan tunteella ja hatusta en siis kyllä lähtenyt kirjoittamaan eikä mulla aiheesta ole kauheita intohimojakaan - kunhan nyt itse jos päättäjänä pitäisi valita niin päätyisin enemmän suomenkaltaiseen systeemiin kuin sellaiseen miniprosessiin kun näillä tutuillani oli ollut.
Mottonanihan on ylipäänsä, että ei pidä luulla mitään vaan mieluummin tietää, ennenkuin kauheesti kommentoi enkä ole kauhean ehdoton tyyppi muutenkaan. Ja Yhdysvalloissa on sekä mätää, että malliksi kelpaavaa niinkuin useimmissa maissa. Mulle Yhdysvallat ei kyllä ole mikään mörkö eli kommentoin kyllä ainoastaa lyhyitä adoptioprosesseja enkä ollut missään muualla länsimaassa kuullut koskaan yhtä lyhyistä prosesseista kun näillä tuntemillani yhdysvaltalais perheillä oli ollut.
Muita adoptiotuttuja kun on maailmalla niin mielestäni uskottavien keskustelujen perusteella Hollannissa tosiaan tuntui olevat pisimmät prosessit ja Norjassa ja Ruotsissa melko samanlaiset kuin meikäläiset. Tuntemani hollantilaiset kirosivat pitkää prosessia, mutta heidät oli kyllä tosi hyvin myös valmennettu tulevaan eli sosiaalityöntekijänsä tuntuivat hyvin asiaan perehtyneiltä - sitä mieltä olivat itsekin.
Suomessahan välillä tuntuu, että kotiselvitykseen käytettyä aikaa pidetään laadun takeena, vaikka eihän joka paikkakunnalla saa ollenkaan asianmukaista adoptioneuvontaa ja muutenkin liian usein keskitytään vain perheen tutkimiseen eikä adoptioneuvontaa. Meidänkin eka kotiselvitys kesti yli vuoden, mutta sen sisältö olisi mahtunut muutamaan tuntiin.
Itse en siis ole ollut Yhdysvaltojen adoptioprosessissa vaan molemmat lapseni ovat tulleet suomalaisen adoptiovälittäjän kautta. Kivahan täällä on puhua myös muusta kuin ihan juuri siitä omasta prosessistaan. Olen kiinnostunut kuitenkin aihepiiristä monellakin tasolla niinkuin useimmat kirjoittajat kuitenkin.
MOC minkämittainen ja tyyppinen prosessi sinulla oli kun adoptoitte Yhdysvaltojen kautta?
Kirjoittelin jo äsken pitkät pätkät, mutta eikös tuo perhana mennyt hukkaamaan sen...
Kiitos Myy70 asiallisesta vastauksestasi!
Mielestäni on hullunkurista, että usein adoptioprosessin pituus ja laatu tuntuvat kulkevat käsikädessä, kun suuri osa ajasta kuluu odotteluun ja jonotteluun. Toisaalta tietysti mitä pidemmäksi prosessi venyy sitä enemmän on aikaa käydä asioita läpi mielessään ja valmistautua henkisesti tulevaan vanhemmuuteen.
Kysyit meidän adoptioprosessimme kulusta...
Ajatus adoptioon kypsyi hyvän aikaa. Lapsettomuutemme tuli todettua jo 90-luvun loppupuolella emmekä koskaan halunneet ryhtyä hoitoihin. Ajatuksemme oli alusta asti, että jos ei meille ole lasta tarkoitettu näin niin sitä ei kyllä ¿väkisin¿ ruveta tekemään. Adoptio pulpahteli ajatuksena pintaan ensin satunnaisesti ja lopulta sitä ryhdyttiin tosissaan miettimään. Joulunalla 2005 ryhdyttiin sitten etsimään sitä meille parasta palveluntarjoajaa.
Palveluntarjoajiahan täällä on vähän joka lähtöön, ja paljon on niitäkin jotka lupaavat lapsen siinä ja siinä ajassa kunhan vaan kaivat kuvetta. Meille oli kuitenkin alusta asti tärkeää, että palveluntarjoajamme olisi kokenut, luotettava ja että saisimme tehdä työtä saman sosiaalityöntekijän kanssa alusta loppuun. Pidimme myös tärkeänä sitä, että niin lapsen, meidän kuin lapsen biologisten vanhempien paras olisi palveluntarjoajalle ensiarvoisen tärkeää. Emme siis halunneet lasta nopeasti, vaan halusimme tietää että olemme varmasti tehneet oikean ratkaisun ja kypsiä tähän elämän kestävään matkaan.
Valitsemamme palveluntarjoaja on kristillinen non-prosit organisaatio, joka on kokenut ja tunnettu Yhdysvalloissa. Organisaatio vastaa omalla toimialueellaan paitsi ulkomaisesta ja kotimaisesta adoptiosta myös sijaisperhetoiminnasta.
Alkuinfomme oli tammikuussa 2006. Siellä käytiin lähinnä läpi prosessia ja erilaisia vaihtoehtoja. Ulkomainen, kotimainen vai ehkä sijaisperheestä adoptiovanhemmuuteen. Puhuttiin prosessin kestosta, adoptiovanhemmuudesta ja esiteltiin organisaatiota. Alkuinfossa saimme myös ensimmäisen suppean hakemuksen täytettäväksi.
Seuraava vaihe oli Adoptio Orientaatio Päivä helmikuussa 2006. Koska päädyimme kotimaiseen adoptioon, oli päivän teemana biovanhempien tapaaminen, adoptoineiden perheiden ja lasten tapaaminen, adoptio juridiikka jne. Päivän aikana käytiin myös ryhmätöissä läpi omaa taustaa, syitä ryhtyä prosessiin, ja näkemyksiä adoptiovanhemmuudesta. Päivän aikana käytiin läpi bio ja adoptiovanhemmuuden eroja, puhuttiin mahdollisesti vastassa olevista ongelmista ja siitä kuinka keskustella adoptiosta lapsen kanssa.
Tämän jälkeen lähdettiin viralliseen laajaan hakemus prosessiin. Lääkärintodistukset, rikosrekisteri, selvitys omasta taustasta, vanhemmista, varallisuudesta, vakuutuksista, työnantajista jne. Lisäksi hakemukseen vaadittiin kuusi suosittelijaa. Suosittelijat eivät saaneet olla oman perheen jäseniä, yhden piti olla seurakunnan pastori ja molempien työnantajien piti olla suosittelijoita.
Palautettuamme hakemuksen saimme ¿vastalahjaksi¿ tehtäväpaketin kotiselvitystä varten. Tässä vaiheessa myös suosittelijoille lähetettiin kysymyskaavakkeet joihin toivottiin esseeemuotoisia vastauksia.
Seuraavaksi kävimme molemmat ensiapukurssin, vastasimme 40 esseekysymykseen, kirjoitimme omasta uskonnollisesta vakaumuksestamme (olemme siis ihan tavallisia luterilaisia), sitouduimme siihen ettei lasta rangaista fyysisesti ja selvitimme uudelleen varallisuuttamme, ja vakuutuksiamme. Tähän vaiheeseen toisilta perheiltä menee kuukausi, toiset taasen saattavat käyttää siihen vuodenkin.
40 kysymykseen sisältyi oikeastaan koko siihenastinen elämämme, avioliittomme, lapsettomuus, näkemyksemme adoptiosta ja lastenkasvatuksesta yleensä, entä miten olimme ajatelleet käsitellä adoptiota lapsen kanssa?. Lisäksi pohdimme sitä minkälainen lapsi olisi perheeseemme sopivin. Minkälaisia jos minkäänlaisia lääketieteellisiä tai kehitykseen liittyviä ongelmia lapsella voisi olla. Tyttö vai poika, entä kaksoset, mitä jos lapsi syntyy keskosena, minkä ikäinen lapsi jne. Äidin osalta jouduimme miettimään olisimmeko valmiita hyväksymään äidin joka on alkoholisti, narkomaani, seksityöläinen, mielenterveysongelmainen, raiskauksen tai insestin uhri...
Pohdimme myös suhdettame avoimeen adoptioon. Mikä olisi meille ok ja mikä tuntuisi turhan vaikealta. Haluaisimmeko lapsen tapaavan biovanhempiaan tai bioisovanhempiaan? Entä kirjeet, tai lahjat, tai videot? Jokainen joutuu kuitenkin sitoutumaan ns. Minimum Openness Policyyn, joka takaa lapsen bioäidille valokuvia ja tietoa lapsen kehityksestä aina 18 ikävuoteen asti.
Paketissa oli myös adoptioon, lapsen kasvuun- ja kehitykseen sekä vanhemmuuteen liittyvää yleistä kirjallisuutta.
Seuraavan vuorossa olivat haastattelut toukokuussa 2006. Edessä oli kolme kahden tunnin haastattelua, ensin molemmat erikseen ja sitten yhdessä meillä kotona. Kotihaastattelussa selvitettiin myös kotimme ja asuinympäristömme soveltuvuus lapselle.
Koska sosiaalityöntekijällämme ei ollut mitää syitä epäillä kykyämme adoptiovanhemmuuteen ei kotiselvitystä lähetetty meille tarkastettavaksi. Hyväksymiskirjeen saimme kesäkuun loppupuolella.
Adoptiovanhemmiksi hyväksyttyjen listalla olemme siis olleet puolisen vuotta. Vielä meille ei ole sitä oikeaa lasta löytynyt, mutta eiköhän tuokin vielä jonakin päivänä tapahdu. Keskimääräinen odotusaika on vuodesta puoleentoista, mutta olemme kyllä varautuneet pidempäänkin odotukseen ¿ onhan meidän perheellemme ensiarvoisen tärkeää että lapsemme on terve. Sosiaalityöntekijämme on meihin yhteydessä vähintään kerran kuukaudessa päivittäen tilannetta ja aina valmis kuuntelemaan meidän tuntojamme ja ajatuksiamme.
Tästä tuli aika pitkä, toivottavasti jaksat lukea... Toivon kuitenkin että tekstistä vlittyisi se, ettei ehkä lyhyempi prosessi välttämättä tarkoita huonoa prosessia.
Kiitos pitkasta selvityksesta, oli mielenkiintoista lukea. Huomaa hyvin, etta siella USA:ssa tosiaan on jos jonkinlaista adoption tarjoajaa. Juuri niita rahat pois ja lapsi tilalle meiningilla liikkeella olevia ja sitten noita hyvia kuten teidan valitsema. Vahan se kuva mulla on entuudestaan kin ollut kun paivittain jenkkien Etiopia-adoptio keskustelua seuraan.
Meilla taalla Belgiassa on ollut nyt 1,5-vuotta voimassa uusi adoptiolainsaadanto. Sita ennen taalla sai adoptoida miten tahtoo: palvelunantajan kautta neuvonnan kayneena, itsenaisesti neuvonnan kayneena tai sitten ihan omin pain. Nykyisin vain kaksi ekaa on mahdollista ja itsenaisesti jos adoptoi pitaa kanava hyvaksyttaa etukateen. Ennen uutta lainsaadantoa 2/3 adoptioista olivat ns. vapaita adoptioita eli aivan ilman neuvontaa tai lupia. Varmasti suurin osa niistakin adoptioista on ihan ok, mutta varmasti joukkoon mahtuu myos hamarampia tapauksia. Suurin osa lapsista tuli Belgiaan Kazakstanista. Nyt yksi palvelunantaja yrittaa kaynnistaa adoptiot sielta (todella paljon kotia tarvitsevia lapsia), mutta ongelmana on se, etta lapsen saa sielta valita siina mielessa, etta jos lapsiesityksen lapsi ei paikan paalla miellyta voi valita toisen. Vapaiden adoptioiden aikaan oli niitakin vanhempia, jotka lapsen vaihtoivat, koska eka ei ollut tarpeeksi sopo tai lapsen kanssa ei heti klikannut.
Nuppuli04:
Myy70 ja Nuppuli04, etteköhän nyt vähän ylireagoi pieneen kritiikkiin. Minusta MOC:n vastaus oli ihan asiaa, pieniä piikkejä myöten. Jospa yritettäisiin enemmin jättää tuollaiset ympäripyöreät, vähättelevät kommentit kuten että edellä väliin. USA:kin kun kuitenkin noudatetaan adoptiolakeja ja mikäli olen oikein ymmärtänyt niin tulee luultavasti lähiaikiona ratifioimaan Haagin sopimuksenkin.