Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nykyaika niin dramatisoi kaikkea. Lehdetkin kirjoittavat mitättömistä kauhistellen ja antavat mukamas elämänohjeita ja kaivavat tyhjästä asiaa. Terapeutit kirjoittavat itsestäänselvyyksiä ja asioita paisutellessaan kalastavat asiakkaita. Kohta joku huutaa, ettei keisarilla olekaan vaatteita ja painajaiset loppuvat. Elämän kuuluu olla aika tylsää.

En jaksa edes lukea moniakaan terapeuttien kirjoituksia. Annetaan neuvoja  jotka kouluttamatonkin ymmärtää.

Mitä vikaa on siinä, että annetaan neuvoja jotka kouluttamatonkin ymmärtää?😂

Onko sellainen neuvo vasta hyvä, jota ei ymmärrä lainkaan?

 

 

Vika on siinä, että ihmiset menettävät kyvyn ratkaista itse ongelmia tai etsiä vaihtoehtoja. Ennen tämä on osattu. Ollaanko tultu tyhmemmiksi? Lisäksi mielenterveydrn häiriöitä kaivellaan niin, että monet huolestuvat turhaan ja miettivät pitäisiköhän munkin mennä terapiaan. Ihminen on laumasielu.

En usko, että ihmiset tästä syystä menettävät kyvyn ratkaista ongelmia tai että ennen osattiin paremmin. Erilaisten ongelmien esiin tuomisesta voi monikin itsekseen asioita miettivä saada ideoita ja vertaistukea.

Mutta sitä voisin kritisoida, että monet käsitellyt ongelmat ovat todella marginaalisia ja silloin lähinnä tirkistelyä.

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Hän ei ollut täydellinen vanhempi, ei osannut itsereflektoida tai mitä näitä nyt on. Ei tullut mieleenkään laittaa häntä koskaan vanhemmuudestaan tilille. Eniten kaipaan hänessä niitä epätäydellisiä piirteitä. 

Itsekin ihmettelen tätä keskustelua, että jos et ole ollut täydellisen huomioiva vanhempi niin saat heittää tuhkaa päällesi koko loppuelämäsi ja rukoilla lapselta anteeksiantoa. En tarkoita, että jos oma lapsuus on ollut kurjaa niin sitten vain tokaisee lapselleen, miten itsellä vasta kurjaa onkin ollut lapsena. Omasta mielestäni osa aikuiseksi kasvamista on se, että ymmärtää vanhempiensa historian ja sen, että he ovat aikansa tuotteita. Sanon tämän siitäkin huolimatta, vaikka omat vanhempani eivät todellakaan olleet mitenkään lämpimiä ja jäin jo nuorena selviytymään yksin. Varmasti traumatisoiduin lapsuuden tapahtumista ja koska olin tottunut kaltoinkohteluun, päädyin parisuhteeseen, jossa puoliso kaltoinkohteli minua. Valitettavasti ehdimme perustaa perheen ennen kuin tajusin tilanteen. Olen tehnyt kaikkeni, että kaltoinkohtelun kierre loppuu tähän ja se on loppunut. Olen työstänyt itseäni vanhempana, mutta tiedän, että olisin voinut olla parempikin vanhempi. Lapsillani on ollut paljon paremmat kasvuolosuhteet kuin itselläni koskaan. Olen lapsilleni puhunut ikätasoisesti omasta lapsuuudestani ja nuoruudestani eivätkä he kaikkea tule koskaan edes tietämään. Tuntuisi kuitenkin epäreilulta, että lapseni jankkaisi vuosikymmeniä siitä, miksi heidän lapsuutensa ei ole ollut täydellistä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se velvollisuus auttaa ja hoitaa loppuu kun lapsuus loppuu. Sitten lopulta roolit kääntyvät, vanhempi alkaa olla se joka tarvitsee apua.

Eikä tosiaan ole velvollisuutta kuunnella aikuisen perseilyä loputtomiin. Lapsen pitää kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, ei kiukutella kuin teini loputtomiin.

Joskus parasta kaikille on katkaista välit, eihän kaikki muutkaan aikuiset tule toimeen keskenään. Ei siinä tarvitse mitään syyllisiä määrittää.

Miksi lasta kiinnostaisi hoitaa vanhenevaa vanhempaa, jos vanhempi pesi kädet vanhemmuudestaan lapsen täysi-ikäistyttyä?

Siksi että hän fiksuna aikuisena ymmärtää että hänen vanhempansa ei ollut enää vastuussa hänen hyvinvoinnistaan täysi-ikäistymisen jälkeen. En minä ainakaan ajattele, että koska en ole valtavan läheinen äitini kanssa, en huolehtisi hänestä siinä vaiheessa kun hän apua vanhuudessaan tarvitsee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se velvollisuus auttaa ja hoitaa loppuu kun lapsuus loppuu. Sitten lopulta roolit kääntyvät, vanhempi alkaa olla se joka tarvitsee apua.

Eikä tosiaan ole velvollisuutta kuunnella aikuisen perseilyä loputtomiin. Lapsen pitää kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, ei kiukutella kuin teini loputtomiin.

Joskus parasta kaikille on katkaista välit, eihän kaikki muutkaan aikuiset tule toimeen keskenään. Ei siinä tarvitse mitään syyllisiä määrittää.

Miksi lasta kiinnostaisi hoitaa vanhenevaa vanhempaa, jos vanhempi pesi kädet vanhemmuudestaan lapsen täysi-ikäistyttyä?

Siksi että hän fiksuna aikuisena ymmärtää että hänen vanhempansa ei ollut enää vastuussa hänen hyvinvoinnistaan täysi-ikäistymisen jälkeen. En minä ainakaan ajattele, että koska en ole valtavan läheinen äitini kans

No, lapsesi saattaa ajatella noin tai sitten ei. Myös hänellä on oikeus valita tapansa katsoa maailmaa ja valita huollettavansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Hän ei ollut täydellinen vanhempi, ei osannut itsereflektoida tai mitä näitä nyt on. Ei tullut mieleenkään laittaa häntä koskaan vanhemmuudestaan tilille. Eniten kaipaan hänessä niitä epätäydellisiä piirteitä. 

Itsekin ihmettelen tätä keskustelua, että jos et ole ollut täydellisen huomioiva vanhempi niin saat heittää tuhkaa päällesi koko loppuelämäsi ja rukoilla lapselta anteeksiantoa. En tarkoita, että jos oma lapsuus on ollut kurjaa niin sitten vain tokaisee lapselleen, miten itsellä vasta kurjaa onkin ollut lapsena. Omasta mielestäni osa aikuiseksi kasvamista on se, että ymmärtää vanhempiensa historian ja sen, että he ovat aikansa tuotteita. Sanon tämän siitäkin huolimatta, vaikka omat vanhempani eivät todellakaan olleet mitenkään lämpimiä ja jäin jo nuorena selviytymään yksin. Varmasti traumatisoiduin lapsuuden tapahtumista

Missä ihmeessä on vaadittu, "että jos et ole ollut täydellisen huomioiva vanhempi niin saat heittää tuhkaa päällesi koko loppuelämäsi ja rukoilla lapselta anteeksiantoa." Kyse on vanhemman käytöksestä, joka on ollut (ja mahdollisesti on edelleen, jos suhdetta haluaisi jatkaa myös lapsen aikuistuttua) haitallista lapselle. Ei asiasta voi oikein edes keskustella, jos toinen heittäytyy suoraan marttyyriksi, että jaahas, aivan paska vanhempi olen sitten varmaan ollut, kun todellisuudessa kyse on rajatuista teoista/käytöksestä.

Miten moni teistä parhaan ystävänsä kanssa tai tuökaverinsa, analysoi ja vatvoo asioita ja leikkii kyökkipsykologia? Leikkii lainausmerkeissä koska en keksi parempaa sanaa. Onko se joku ystävyyden tai paremman tuttavuuden merkki, että puhutaan syvällisiä?

Entä kun kaikki ihmiset eivät vaan halua jakaa itsestään eivätkä puhu tunteistaan? Oikeesti kaikki eivät osaa eivätkä haluakaan puhua. Onhan ihmisiä ketkä käsittelevät asiat yksin ajattelemalla omineen tai kirjoittavat päiväkirjaa tms. 

 

Siitä on tehty joku pakko että pitää jauhaa asioita ystäviensä ym kanssa. Pitää osata kysyä miten sinä sen ja sen asian koet ? Leikitään jotain tv-psykologia. Entäs kun toisille vaan riittää kuunnella toisen kuulumisia ja tekemisiä. Se on väkivaltaa pakottaa opettelemaan puhumaan. Uskokaa nyt että ihmisiä on niin monenlaisia. 

Terapia on vahvaa henkistä väkivaltaa. 

Yleensä nuo lapset ovat sairastuneet. Perheestään johtuen. Hakeutuneet hoitoon. Ohjattu terapiaan. Löydetty selityksiä. Etsitty ratkaisuja ja opeteltu uusia malleja.

Lapsi lähestyy vamhempaansa, koska haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen. Kun vanhempi toteaa, ettei vaan kiinnostele, on lapsen valittava oman mielenterveytensä ja vanhempisuhteen välitä.

Vierailija kirjoitti:

Miten moni teistä parhaan ystävänsä kanssa tai tuökaverinsa, analysoi ja vatvoo asioita ja leikkii kyökkipsykologia? Leikkii lainausmerkeissä koska en keksi parempaa sanaa. Onko se joku ystävyyden tai paremman tuttavuuden merkki, että puhutaan syvällisiä?

Entä kun kaikki ihmiset eivät vaan halua jakaa itsestään eivätkä puhu tunteistaan? Oikeesti kaikki eivät osaa eivätkä haluakaan puhua. Onhan ihmisiä ketkä käsittelevät asiat yksin ajattelemalla omineen tai kirjoittavat päiväkirjaa tms. 

 

Siitä on tehty joku pakko että pitää jauhaa asioita ystäviensä ym kanssa. Pitää osata kysyä miten sinä sen ja sen asian koet ? Leikitään jotain tv-psykologia. Entäs kun toisille vaan riittää kuunnella toisen kuulumisia ja tekemisiä. Se on väkivaltaa pakottaa opettelemaan puhumaan. Uskokaa nyt että ihmisiä on niin monenlaisia. 

Ei se mikään pakko ole. Jos ei halua jakaa itsestään eikä puhua tunteistaan, sitten ei niin tee. Ja jokainen valitsee, millaisten ihmisten seura kiinnostaa. Mulle kaikkein antoisimpia ihmissuhteita ovat ne syvällisemmät.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä nuo lapset ovat sairastuneet. Perheestään johtuen. Hakeutuneet hoitoon. Ohjattu terapiaan. Löydetty selityksiä. Etsitty ratkaisuja ja opeteltu uusia malleja.

Lapsi lähestyy vamhempaansa, koska haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen. Kun vanhempi toteaa, ettei vaan kiinnostele, on lapsen valittava oman mielenterveytensä ja vanhempisuhteen välitä.

Totta, mutta nyt keskustelun teemana pitäisikin olla se että lapsi hyökkää vanhempaansa vastaan ja syyttää tätä omasta olotilastaan, sen sijaan että haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä nuo lapset ovat sairastuneet. Perheestään johtuen. Hakeutuneet hoitoon. Ohjattu terapiaan. Löydetty selityksiä. Etsitty ratkaisuja ja opeteltu uusia malleja.

Lapsi lähestyy vamhempaansa, koska haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen. Kun vanhempi toteaa, ettei vaan kiinnostele, on lapsen valittava oman mielenterveytensä ja vanhempisuhteen välitä.

Totta, mutta nyt keskustelun teemana pitäisikin olla se että lapsi hyökkää vanhempaansa vastaan ja syyttää tätä omasta olotilastaan, sen sijaan että haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen.

 

Jos vanhempi on satuttanut ja mahdollisesti edelleen satuttaa lasta käytöksellään, ei terveempää suhdetta oikein pysty rakentamaan ilman, että tuo asia kohdataan ja käsitellään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä nuo lapset ovat sairastuneet. Perheestään johtuen. Hakeutuneet hoitoon. Ohjattu terapiaan. Löydetty selityksiä. Etsitty ratkaisuja ja opeteltu uusia malleja.

Lapsi lähestyy vamhempaansa, koska haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen. Kun vanhempi toteaa, ettei vaan kiinnostele, on lapsen valittava oman mielenterveytensä ja vanhempisuhteen välitä.

Totta, mutta nyt keskustelun teemana pitäisikin olla se että lapsi hyökkää vanhempaansa vastaan ja syyttää tätä omasta olotilastaan, sen sijaan että haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen.

Osa näistä ketjun vanhemmista ottaa tällaiset asioiden selvittämiset hyökkäyksinä. Minulla on ihan riittävästi (huonoa) kokemusta itsellänikin 40- ja 50-luvulla syntyneistä perheenjäsenistä, jotka pitävät tunteista ja kiintymysasioista puhumista samana kuin puhuisi kiinaa tai tulisi puukotetuksi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se velvollisuus auttaa ja hoitaa loppuu kun lapsuus loppuu. Sitten lopulta roolit kääntyvät, vanhempi alkaa olla se joka tarvitsee apua.

Eikä tosiaan ole velvollisuutta kuunnella aikuisen perseilyä loputtomiin. Lapsen pitää kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, ei kiukutella kuin teini loputtomiin.

Joskus parasta kaikille on katkaista välit, eihän kaikki muutkaan aikuiset tule toimeen keskenään. Ei siinä tarvitse mitään syyllisiä määrittää.

Miksi lasta kiinnostaisi hoitaa vanhenevaa vanhempaa, jos vanhempi pesi kädet vanhemmuudestaan lapsen täysi-ikäistyttyä?

Siksi että hän fiksuna aikuisena ymmärtää että hänen vanhempansa ei ollut enää vastuussa hänen hyvinvoinnistaan täysi-ikäistymisen jälkeen. En minä ainakaan ajattele, että koska en ole valtavan läheinen äitini kans

Fiksu ihminen myös ymmärtää, että jos vanhempi on satuttanut lasta ja tämän täysi-ikäistyttyä toteaa, että se on kuule mennyttä ja niistä ei enää puhuta, ei kannata kummoistakaan suhdetta lapsen kanssa jatkossa enää odottaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No voi jessus. Sen lapsenko pitäisi ikuisesti ymmärtää sitä vanhempaa, kun se nyt vaan on sellainen? Vanhemman ei tarvitse ikinä kehittää sosiaalisia taitojaan tai tulla lasta vastaan kommunikoinnissaan? Entä jos lapsi on herkkä, kokee tuon tyylin hyökkäävänä, eikä edes halua mitään neuvoja, vaan haluaa vaikka vaan kuuntelevan korvan ja tukea? Eikö vanhempi voisi välillä ymmärtää sitä lastakin, eikä jyrätä yli, koska minä ny vaa oon tälläänen höhö.

Vuorovaikutuksessa molempien kuuluu tehdä myönnytyksiä, ei vain sen toisen, joka on yleensä se lapsi.

Mun mielestä vanhemman ja lapsen ei ole mitenkään välttämätöntä saavuttaa mitään sielunkumppanuutta jossa molemmat kehittää itseään niin että voisivat kommunikoidan juuri toistensa kanssa parhaimmalla mahdollisella tavalla. Molemmilla on oma elämänsä ja on ihan tervettä (mielestäni) ettei se äiti-lapsi suhde ole missään keskiössä enää sen jälkeen kun lapsi lähtee omilleen. Lapsen parisuhde on paljon tärkeämpi, esimerkiksi. 

Jos nyt tosiaan vaikka ratkaisukeskeinen äiti ei ole osannut oikealla tavalla vain sympata lapsen tunteita ja ratkaisukeskeisyys on koettu hyökkäävänä (tai miten vain..) niin minusta riittää että molemmat osapuolet ymmärtävät mistä kommunikointivaikeudet johtuvat ja that's it.

Onkohan tuo nyt oikeastaan ratkaisukeskeisyyttä? 

Minusta se lapsi on ratkaisukeskeinen, kun haluaa ratkaista ison ongelman ja lähtee rohkeasti sitä käsittelemään terapiassa ja vanhemman kanssa.

Ratkaisukeskeistä ei ole todeta, että en osannut ja kun en halua opetella niin that's it.

Tai onhan se eräänlainen ratkaisu. Halki poikki ja pinoon.

Toisille nyt vaan riittää ystäviensä ja työpaikalla puhuminen yleisistä asioista. Ne syvälliset mietitään itse, koska siinä puhumisessa on riski saada puukosta selkään. Kun on sen kerran kokenut ei halua itseään siihen toiste altistaa. Eikä tämä tarkoita että sellainen ihminen on jotenkin pinnallinen. Päinvastoin. Itsekseen päänsä sisällä voi käydä vaikka miten syvälliset keskustelut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yleensä nuo lapset ovat sairastuneet. Perheestään johtuen. Hakeutuneet hoitoon. Ohjattu terapiaan. Löydetty selityksiä. Etsitty ratkaisuja ja opeteltu uusia malleja.

Lapsi lähestyy vamhempaansa, koska haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen. Kun vanhempi toteaa, ettei vaan kiinnostele, on lapsen valittava oman mielenterveytensä ja vanhempisuhteen välitä.

Totta, mutta nyt keskustelun teemana pitäisikin olla se että lapsi hyökkää vanhempaansa vastaan ja syyttää tätä omasta olotilastaan, sen sijaan että haluaa säilyttää suhteen ja saada siitä terveen.

 

Jos vanhempi on satuttanut ja mahdollisesti edelleen satuttaa lasta käytöksellään, ei terveempää suhdetta oikein pysty rakentamaan ilman, että tuo asia kohdataan ja käsitellään.

Se, että terapian innostamana tullaan kuitenkaan syyttämään ja syyllistämään ei ehkä ole se hedelmällisin tapa "kohdata ja käsitellä" asia?

Vierailija kirjoitti:

 

En usko, että tuokaan, jota opetat, on Itse tuollainen äiti, joka ei ole oppinut lapsena ilmaisemaan tunteitaan. Hän toteaa tämän ja minä voin helposti yhtyä tähän. Eikä kyse todellakaan ole mistään opettelusta. Kyseessä voi olla vaikka kuinka suuria haavoja tai kuinka sukupolvien kuilua eli kulttuuria siitä miten eletään ja ollaan. Tai ihan vain se, että.ihmisen ei ole pakko muuttua toisen tekemään muottiin.

Sitten pitää vain hyväksyä, että on itse valinnut olla lapsilleen haavoja aiheuttava vanhempi. Ja että lapsi on valinnut opetella toisin.

Tässä kohdassa nimenomaan näin ei ole. Se haavoila oleva ihminen ei ole voinut valita mitään. Näitä ihmisiä on paljon. 

Vierailija kirjoitti:

Toisille nyt vaan riittää ystäviensä ja työpaikalla puhuminen yleisistä asioista. Ne syvälliset mietitään itse, koska siinä puhumisessa on riski saada puukosta selkään. Kun on sen kerran kokenut ei halua itseään siihen toiste altistaa. Eikä tämä tarkoita että sellainen ihminen on jotenkin pinnallinen. Päinvastoin. Itsekseen päänsä sisällä voi käydä vaikka miten syvälliset keskustelut.

 

Niin? Saa riittää eikä tarvitse jakaa syvimpiä tuntojaan kenenkään kanssa. Eivät ne muut siitä syvällisyydestä sitten mitään tiedäkään, mutta ei sitä itsellinen ihminen varmaan kaipaakaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Hän ei ollut täydellinen vanhempi, ei osannut itsereflektoida tai mitä näitä nyt on. Ei tullut mieleenkään laittaa häntä koskaan vanhemmuudestaan tilille. Eniten kaipaan hänessä niitä epätäydellisiä piirteitä. 

Itsekin ihmettelen tätä keskustelua, että jos et ole ollut täydellisen huomioiva vanhempi niin saat heittää tuhkaa päällesi koko loppuelämäsi ja rukoilla lapselta anteeksiantoa. En tarkoita, että jos oma lapsuus on ollut kurjaa niin sitten vain tokaisee lapselleen, miten itsellä vasta kurjaa onkin ollut lapsena. Omasta mielestäni osa aikuiseksi kasvamista on se, että ymmärtää vanhempiensa historian ja sen, että he ovat aikansa tuotteita. Sanon tämän siitäkin huolimatta, vaikka omat vanhempani eivät todellakaan olleet mitenkään lämpimiä ja jäin jo nuorena selviytymään yksin. Varmasti traumatisoiduin lapsuuden tapahtumista ja koska olin tottunut kaltoinkohteluun, päädyin parisuhteeseen, jossa puoliso kaltoinkohteli minua. Valitettavasti ehdimme perustaa perheen ennen kuin tajusin tilanteen. Olen tehnyt kaikkeni, että kaltoinkohtelun kierre loppuu tähän ja se on loppunut. Olen työstänyt itseäni vanhempana, mutta tiedän, että olisin voinut olla parempikin vanhempi. Lapsillani on ollut paljon paremmat kasvuolosuhteet kuin itselläni koskaan. Olen lapsilleni puhunut ikätasoisesti omasta lapsuuudestani ja nuoruudestani eivätkä he kaikkea tule koskaan edes tietämään. Tuntuisi kuitenkin epäreilulta, että lapseni jankkaisi vuosikymmeniä siitä, miksi heidän lapsuutensa ei ole ollut täydellistä.

Eli missä kohtaa sanottiin, että jos et ole täydellinen ihminen niin saat heittää tuhkaa päällesi jne?

Minäkin todella ihmettelisin sellaista keskustelua, mutta sellaista keskustelua ei ole ollut.

Lapsella on kaksi motiivia sille lähestymiselleen:

- oma (mielen)terveytensä

- lapsen ja vanhemman välisen suhteen korjaaminen

Ja joo, lapsi voi käyttäytyä osaamattomasti, koska hän vasta harjoittelee sitä, miten asiat hoidetaan ja vanhempi ei ole edes aloittanut harjoittelua ja siksi lapsi ei saanut harjoiteltua lapsuudessaan ja siksi se asoiden käsittely voi olla vaikeaa siinäkin vaiheessa, kun molemmat ovat aikuisia. Näissä tilanteissa voi käyttää halutessaan (perhe)terapeuttia yhteisiin keskusteluihin, jos kokee yllä esitetyt kaksi motiivia tärkeiksi ja sen arvoisiksi, eikä omat taidot riitä. Ja jos ei kiinnosta, ei tarvitse varmaan kauheasti ihmetellä, miksi lapsi on suivaantunut.