Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Vanhemman velvollisuudesta sen verran, että laissahan ei toki ole että on velvollisuus vastata lapselleen loppuelämää, mutta herää kysymys että kuka vanhempi on niin kylmä ja ilkeä että ei halua oman lapsensa kysymyksiin vastata? Velvollisuus on vahva sana, eihän lakihenkisesti ajatelleen toki tarvi lapselleen muuta tehdä kuin pitää hengissä ja vaatettaa ja pitäytyä pieksämästä. Ja osalle vanhemmista se riittää. En puhuisi siis velvollisuudesta, itse sanoisin että se olisi eettistä puhua ja vastata lapselleen kun hän jotain haluaa itselleen tärkeää asiaa käsitellä, ainakin oman ymmärryksen mukaan lämpimissä ja oikeudenmukaisissa ihmissuhteissa niin toimitaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nykyaika niin dramatisoi kaikkea. Lehdetkin kirjoittavat mitättömistä kauhistellen ja antavat mukamas elämänohjeita ja kaivavat tyhjästä asiaa. Terapeutit kirjoittavat itsestäänselvyyksiä ja asioita paisutellessaan kalastavat asiakkaita. Kohta joku huutaa, ettei keisarilla olekaan vaatteita ja painajaiset loppuvat. Elämän kuuluu olla aika tylsää.
En jaksa edes lukea moniakaan terapeuttien kirjoituksia. Annetaan neuvoja jotka kouluttamatonkin ymmärtää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyaika niin dramatisoi kaikkea. Lehdetkin kirjoittavat mitättömistä kauhistellen ja antavat mukamas elämänohjeita ja kaivavat tyhjästä asiaa. Terapeutit kirjoittavat itsestäänselvyyksiä ja asioita paisutellessaan kalastavat asiakkaita. Kohta joku huutaa, ettei keisarilla olekaan vaatteita ja painajaiset loppuvat. Elämän kuuluu olla aika tylsää.
En jaksa edes lukea moniakaan terapeuttien kirjoituksia. Annetaan neuvoja jotka kouluttamatonkin ymmärtää.
Silti tämäkin ketju on täynnä ymmärtämättömyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyaika niin dramatisoi kaikkea. Lehdetkin kirjoittavat mitättömistä kauhistellen ja antavat mukamas elämänohjeita ja kaivavat tyhjästä asiaa. Terapeutit kirjoittavat itsestäänselvyyksiä ja asioita paisutellessaan kalastavat asiakkaita. Kohta joku huutaa, ettei keisarilla olekaan vaatteita ja painajaiset loppuvat. Elämän kuuluu olla aika tylsää.
En jaksa edes lukea moniakaan terapeuttien kirjoituksia. Annetaan neuvoja jotka kouluttamatonkin ymmärtää.
Mitä vikaa on siinä, että annetaan neuvoja jotka kouluttamatonkin ymmärtää?😂
Onko sellainen neuvo vasta hyvä, jota ei ymmärrä lainkaan?
Kyllä se velvollisuus auttaa ja hoitaa loppuu kun lapsuus loppuu. Sitten lopulta roolit kääntyvät, vanhempi alkaa olla se joka tarvitsee apua.
Eikä tosiaan ole velvollisuutta kuunnella aikuisen perseilyä loputtomiin. Lapsen pitää kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, ei kiukutella kuin teini loputtomiin.
Joskus parasta kaikille on katkaista välit, eihän kaikki muutkaan aikuiset tule toimeen keskenään. Ei siinä tarvitse mitään syyllisiä määrittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se velvollisuus auttaa ja hoitaa loppuu kun lapsuus loppuu. Sitten lopulta roolit kääntyvät, vanhempi alkaa olla se joka tarvitsee apua.
Eikä tosiaan ole velvollisuutta kuunnella aikuisen perseilyä loputtomiin. Lapsen pitää kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, ei kiukutella kuin teini loputtomiin.
Joskus parasta kaikille on katkaista välit, eihän kaikki muutkaan aikuiset tule toimeen keskenään. Ei siinä tarvitse mitään syyllisiä määrittää.
Näin, tuossa olennaista on minusta se että kyse on todella kahden aikuisen suhteesta, ei ole enää mitään lasta jota pitäisi paapoa ja pyydellä anteeksi ilman syytä.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se velvollisuus auttaa ja hoitaa loppuu kun lapsuus loppuu. Sitten lopulta roolit kääntyvät, vanhempi alkaa olla se joka tarvitsee apua.
Eikä tosiaan ole velvollisuutta kuunnella aikuisen perseilyä loputtomiin. Lapsen pitää kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, ei kiukutella kuin teini loputtomiin.
Joskus parasta kaikille on katkaista välit, eihän kaikki muutkaan aikuiset tule toimeen keskenään. Ei siinä tarvitse mitään syyllisiä määrittää.
Miksi lasta kiinnostaisi hoitaa vanhenevaa vanhempaa, jos vanhempi pesi kädet vanhemmuudestaan lapsen täysi-ikäistyttyä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olen traumatisoitunut ja työkyvytön lapseni takia. En jaksa enää. Olen ollut myös osastolla, ja sanoivat, että minun pitäisi antaa lapseni huostaan, koska hän on niin vaikea (adhd). En halunnut sitä ja lapsikin jo ehti pelkäämään huostaanottoa, kun joku valopää-sossu oli mennyt siitä mainitsemaan. Mutta olen aivan uuvuksissa, en oikeastaan tee muuta kuin selviydyn päivästä toiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se velvollisuus auttaa ja hoitaa loppuu kun lapsuus loppuu. Sitten lopulta roolit kääntyvät, vanhempi alkaa olla se joka tarvitsee apua.
Eikä tosiaan ole velvollisuutta kuunnella aikuisen perseilyä loputtomiin. Lapsen pitää kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, ei kiukutella kuin teini loputtomiin.
Joskus parasta kaikille on katkaista välit, eihän kaikki muutkaan aikuiset tule toimeen keskenään. Ei siinä tarvitse mitään syyllisiä määrittää.
Näin, tuossa olennaista on minusta se että kyse on todella kahden aikuisen suhteesta, ei ole enää mitään lasta jota pitäisi paapoa ja pyydellä anteeksi ilman syytä.
Pyydellä anteeksi ILMAN syytä? Anteeksipyyntö ei lienee oleellisin asia, mutta onko sekin jotenkin ehtynyt luonnonvara, kun siitä pitää pitää kynsin hampain kiinni?
Narsististen ihmisten on lähes mahdotonta pyytää anteeksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se velvollisuus auttaa ja hoitaa loppuu kun lapsuus loppuu. Sitten lopulta roolit kääntyvät, vanhempi alkaa olla se joka tarvitsee apua.
Eikä tosiaan ole velvollisuutta kuunnella aikuisen perseilyä loputtomiin. Lapsen pitää kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, ei kiukutella kuin teini loputtomiin.
Joskus parasta kaikille on katkaista välit, eihän kaikki muutkaan aikuiset tule toimeen keskenään. Ei siinä tarvitse mitään syyllisiä määrittää.
Näin, tuossa olennaista on minusta se että kyse on todella kahden aikuisen suhteesta, ei ole enää mitään lasta jota pitäisi paapoa ja pyydellä anteeksi ilman syytä.
Pyydellä anteeksi ILMAN syytä? Anteeksipyyntö ei lienee oleellisin asia, mutta onko sekin jotenkin ehtynyt luonnonvara, kun siitä pitää pitää kynsin hampain kiinni?
Hyvä tietää. Tyttäreni on siinä tapauksessa narsistinen, koska ei ole ikinä, kertaakaan, milloinkaan pyytänyt anteeksi keneltäkään mitään. Ei, vaikka on haukkunut, huutanut, raivonnut ja ollut väkivaltainen.
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se velvollisuus auttaa ja hoitaa loppuu kun lapsuus loppuu. Sitten lopulta roolit kääntyvät, vanhempi alkaa olla se joka tarvitsee apua.
Eikä tosiaan ole velvollisuutta kuunnella aikuisen perseilyä loputtomiin. Lapsen pitää kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, ei kiukutella kuin teini loputtomiin.
Joskus parasta kaikille on katkaista välit, eihän kaikki muutkaan aikuiset tule toimeen keskenään. Ei siinä tarvitse mitään syyllisiä määrittää.
Eikä ole velvollisuutta auttaa velvollisuudentunnotonta perseilevää äitiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No voi jessus. Sen lapsenko pitäisi ikuisesti ymmärtää sitä vanhempaa, kun se nyt vaan on sellainen? Vanhemman ei tarvitse ikinä kehittää sosiaalisia taitojaan tai tulla lasta vastaan kommunikoinnissaan? Entä jos lapsi on herkkä, kokee tuon tyylin hyökkäävänä, eikä edes halua mitään neuvoja, vaan haluaa vaikka vaan kuuntelevan korvan ja tukea? Eikö vanhempi voisi välillä ymmärtää sitä lastakin, eikä jyrätä yli, koska minä ny vaa oon tälläänen höhö.
Vuorovaikutuksessa molempien kuuluu tehdä myönnytyksiä, ei vain sen toisen, joka on yleensä se lapsi.
Mun mielestä vanhemman ja lapsen ei ole mitenkään välttämätöntä saavuttaa mitään sielunkumppanuutta jossa molemmat kehittää itseään niin että voisivat kommunikoidan juuri toistensa kanssa parhaimmalla mahdollisella tavalla. Molemmilla on oma elämänsä ja on ihan tervettä (mielestäni) ettei se äiti-lapsi suhde ole missään keskiössä enää sen jälkeen kun lapsi lähtee omilleen. Lapsen parisuhde on paljon tärkeämpi, esimerkiksi.
Jos nyt tosiaan vaikka ratkaisukeskeinen äiti ei ole osannut oikealla tavalla vain sympata lapsen tunteita ja ratkaisukeskeisyys on koettu hyökkäävänä (tai miten vain..) niin minusta riittää että molemmat osapuolet ymmärtävät mistä kommunikointivaikeudet johtuvat ja that's it.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyaika niin dramatisoi kaikkea. Lehdetkin kirjoittavat mitättömistä kauhistellen ja antavat mukamas elämänohjeita ja kaivavat tyhjästä asiaa. Terapeutit kirjoittavat itsestäänselvyyksiä ja asioita paisutellessaan kalastavat asiakkaita. Kohta joku huutaa, ettei keisarilla olekaan vaatteita ja painajaiset loppuvat. Elämän kuuluu olla aika tylsää.
En jaksa edes lukea moniakaan terapeuttien kirjoituksia. Annetaan neuvoja jotka kouluttamatonkin ymmärtää.
Mitä vikaa on siinä, että annetaan neuvoja jotka kouluttamatonkin ymmärtää?😂
Onko sellainen neuvo vasta hyvä, jota ei ymmärrä lainkaan?
Vika on siinä, että ihmiset menettävät kyvyn ratkaista itse ongelmia tai etsiä vaihtoehtoja. Ennen tämä on osattu. Ollaanko tultu tyhmemmiksi? Lisäksi mielenterveydrn häiriöitä kaivellaan niin, että monet huolestuvat turhaan ja miettivät pitäisiköhän munkin mennä terapiaan. Ihminen on laumasielu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se velvollisuus auttaa ja hoitaa loppuu kun lapsuus loppuu. Sitten lopulta roolit kääntyvät, vanhempi alkaa olla se joka tarvitsee apua.
Eikä tosiaan ole velvollisuutta kuunnella aikuisen perseilyä loputtomiin. Lapsen pitää kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, ei kiukutella kuin teini loputtomiin.
Joskus parasta kaikille on katkaista välit, eihän kaikki muutkaan aikuiset tule toimeen keskenään. Ei siinä tarvitse mitään syyllisiä määrittää.
Ilman muuta on parasta katkaista välit, jos ei kertakaikkiaan toimeen tulla eikä puolin ja toisin haluta tulla vastaan.
Täällä vaan oli aika paljon äitejä, joiden mielestä lapsi ei saisi tällä tavoin itsenäistyä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä se velvollisuus auttaa ja hoitaa loppuu kun lapsuus loppuu. Sitten lopulta roolit kääntyvät, vanhempi alkaa olla se joka tarvitsee apua.
Eikä tosiaan ole velvollisuutta kuunnella aikuisen perseilyä loputtomiin. Lapsen pitää kasvaa tasaveroiseksi aikuiseksi, ei kiukutella kuin teini loputtomiin.
Joskus parasta kaikille on katkaista välit, eihän kaikki muutkaan aikuiset tule toimeen keskenään. Ei siinä tarvitse mitään syyllisiä määrittää.
Näin, tuossa olennaista on minusta se että kyse on todella kahden aikuisen suhteesta, ei ole enää mitään lasta jota pitäisi paapoa ja pyydellä anteeksi ilman syytä.
Minä en ainakaan ymmärtänyt alkuperäistä kommenttia sellaisena että aikuisia lapsia pitäisi paapoa ja pyydellä anteeksi, vaan niin että vanhemmuuteen kuuluu tietyt elinikäiset vastuut. Se mitä teit aikoinaan on vieläkin sinun tekemääsi, ei se iän myötä muuksi muutu. Eihän tämä päde muissakaan asioissa, jos olet vaikka työssäsi tehnyt jotain aikanaan riittävän vakavia laiminlyöntejä niin ei vastuu pääty siihen että vaihdoinpa työpaikkaa, kyllä voidaan edelleen vaatia vastuuseen vaikka työpaikan kassavarkaudesta tai jostain työsuojelurikoksesta. Jos teit jotain ikävää lapsellesi kun tämä oli vielä lapsi niin moraalinen velvollisuus on vastata teoistaan. En kuitenkaan tarkoita etteikö siinäkin joku raja mene, että mistä asioista ja kuinka pitkään, mutta mielestäni ihmiset sekoittavat tässä kaksi asiaa; vastuunotto omista teoista ja vastuu aikuisen lapsen ns.parantumisesta. Vanhempi on vastuussa siitä että ottaa vastaan ja yrittää ymmärtää lastaan ja pahoittelee, mutta ei tarvitse lähteä nöyristelemään ja mielistelemään ja kestää vatvomista, lapsen pitää sitten ottaa vastuu että miten etenee itse rakentavasti ja todellakin se varsinainen käsittely olisi hyvä tehdä terapeutin kanssa! Jos on siis vaikeita tunteita joita ei pysty säätelemään niin ei sekään reilua ole että sitten vanhemmilleen loputtomasti sitä syytää. Mutta näen että vanhempien on myös syytä kohdata omien tekojensa seurauksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No voi jessus. Sen lapsenko pitäisi ikuisesti ymmärtää sitä vanhempaa, kun se nyt vaan on sellainen? Vanhemman ei tarvitse ikinä kehittää sosiaalisia taitojaan tai tulla lasta vastaan kommunikoinnissaan? Entä jos lapsi on herkkä, kokee tuon tyylin hyökkäävänä, eikä edes halua mitään neuvoja, vaan haluaa vaikka vaan kuuntelevan korvan ja tukea? Eikö vanhempi voisi välillä ymmärtää sitä lastakin, eikä jyrätä yli, koska minä ny vaa oon tälläänen höhö.
Vuorovaikutuksessa molempien kuuluu tehdä myönnytyksiä, ei vain sen toisen, joka on yleensä se lapsi.
Mun mielestä vanhemman ja lapsen ei ole mitenkään välttämätöntä saavuttaa mitään sielunkumppanuutta jossa molemmat kehittää itseään niin että voisivat kommunikoidan juuri toistensa kanssa parhaimmalla mahdollisella tavalla. Molemmilla on oma elämänsä ja on ihan tervettä (mielestäni) ettei se äit
Toki riittää, jos ei halua parempaa suhdetta. Eikä toisaalta se, että haluaisi paremman suhteen vanhempansa/lapsen kanssa tarkoita, että se suhde on "elämän keskiössä". Yksi tärkeä muiden joukossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No voi jessus. Sen lapsenko pitäisi ikuisesti ymmärtää sitä vanhempaa, kun se nyt vaan on sellainen? Vanhemman ei tarvitse ikinä kehittää sosiaalisia taitojaan tai tulla lasta vastaan kommunikoinnissaan? Entä jos lapsi on herkkä, kokee tuon tyylin hyökkäävänä, eikä edes halua mitään neuvoja, vaan haluaa vaikka vaan kuuntelevan korvan ja tukea? Eikö vanhempi voisi välillä ymmärtää sitä lastakin, eikä jyrätä yli, koska minä ny vaa oon tälläänen höhö.
Vuorovaikutuksessa molempien kuuluu tehdä myönnytyksiä, ei vain sen toisen, joka on yleensä se lapsi.
Mun mielestä vanhemman ja lapsen ei ole mitenkään välttämätöntä saavuttaa mitään sielunkumppanuutta jossa molemmat kehittää itseään niin että voisivat kommunikoidan juuri toistensa kanssa parhaimmalla mahdollisella tavalla. Molemmilla on oma elämänsä ja on ihan tervettä (mielestäni) ettei se äiti-lapsi suhde ole missään keskiössä enää sen jälkeen kun lapsi lähtee omilleen. Lapsen parisuhde on paljon tärkeämpi, esimerkiksi.
Jos nyt tosiaan vaikka ratkaisukeskeinen äiti ei ole osannut oikealla tavalla vain sympata lapsen tunteita ja ratkaisukeskeisyys on koettu hyökkäävänä (tai miten vain..) niin minusta riittää että molemmat osapuolet ymmärtävät mistä kommunikointivaikeudet johtuvat ja that's it.
Ilman muuta, jos sellainen suhde molemmille riittää niin siitä vaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyaika niin dramatisoi kaikkea. Lehdetkin kirjoittavat mitättömistä kauhistellen ja antavat mukamas elämänohjeita ja kaivavat tyhjästä asiaa. Terapeutit kirjoittavat itsestäänselvyyksiä ja asioita paisutellessaan kalastavat asiakkaita. Kohta joku huutaa, ettei keisarilla olekaan vaatteita ja painajaiset loppuvat. Elämän kuuluu olla aika tylsää.
En jaksa edes lukea moniakaan terapeuttien kirjoituksia. Annetaan neuvoja jotka kouluttamatonkin ymmärtää.
Mitä vikaa on siinä, että annetaan neuvoja jotka kouluttamatonkin ymmärtää?😂
Onko sellainen neuvo vasta hyvä, jota ei ymmärrä lainkaan?
Vika on siinä, että ihmiset menettävät kyvyn ratkaista itse ongelmia tai etsiä vaihtoehtoja. Ennen tämä on osattu. Ollaanko tultu tyhmemmiksi? Lisäksi mielenterveydrn häiriöitä kaivellaan niin, että monet huolestuvat turhaan ja miettivät pitäisiköhän munkin mennä terapiaan. Ihminen on laumasielu.
Ennen on osattu? Kun lasten piekseminen oli ihan hyväksyttävä "kasvatuskeino" jne?
Ihminen on tosiaan laumasielu, jonka ei tarvitsisi joutua yksin tajuilemaan vaikeita asioita ja repimään niihin vain omasta päästään ratkaisuja. On ihan luonnollista kaivata apua ja ohjeita muilta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitäs lottoat, kuinka usein lapsiaan kaltoinkohdelleiden vanhempien kanssa voi käydä asiallista ja kehittävää keskustelua, kun se keskustelu sisältää kritisointia heitä kohtaan? Täysi mahdottomuus. Ideaalitilanteessa kaikki keskustelisivat aina fiksusti ja rauhallisesti, ja asiat soljuisivat eteenpäin kuin vettä vaan. Todellisuus on paljon karumpi.
Sekö sitten auttaa tässä että purkaa vihaansa vanhempiin, kuten edellä ehdotettiin.
Auttaa. Minulle se optettiin vasta nelikymppisenä, kun olin vakavasti masentunut. Että se viha, jota en ole saanut osoittaa, on tappanut minut sisältä. Sen päästäminen ulos, suuntaaminen oikeaan kohteeseen, tarkasteleminen ja hyväksyminen on ainoa tie aitoon paranemiseen.
Vihaa ja aggressiota pitää oppia kanavoimaan rakentavasti eikä mennä sylkemään myrkkyä toisten päälle - sitä roiskuu aina omillekin vaatteille.
Jos on parikymmentäkin vuotta ehtinyt toistuvasti traumatisoitua, ei sitä hetkessä korjata. Monilla menee vielä pidempään, ennen kuin heräävät avun tarpeeseen.