Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
"Itse näen että vanhemmilla on kuolemaansa saakka velvollisuus keskusteluun lapsensa kanssa siitä että millaista vanhemmuutta on tälle aikanaan antanut"
No ei todellakaan ole!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka moni noista käynneistä edes hyötyy lopulta? Vatvotaan menneitä ja etsitään syyllisiä. Tuskinpa kävijät ovat itsekään täydellisiä olleet.
Vierailija kirjoitti:
Itse ratkaisukeskeisenä yritän aina ratkaista ongelmat, mitä lapsilleni tulee. Ei se johdu siitä, että en haluaisi kuunnella heitä, vaan siitä, että en halua nähdä heidän kärsivän. Toisaalta asiassa on myös se näkökulma, että haluan opettaa lapsilleni ongelmanratkaisukykyä, ettei jäädä tuleen makaamaan ja voihkimaan, vaan tartutaan toimeen silloin kun aika on. Onhan noita elämänhallintaongelmaisia nuoria (ja aikuisia) ihan lähipiirissäkin, mitään ei voi millekään, kaikki on pilalla, syyt aina muissa, joko vanhemmissa tai sossu on kohdellut väärin ja niin edelleen.
Vanhemmuus vaatii aika paljon. Pehmeyttä ja kovuutta, kaikkea. Epätäydelliset vanhemmat kasvattavat epätäydellisiä lapsia epätäydellisessä maailmassa. Se on minusta hyvin sanottu.
Riippuu varmaan mitä ratkaiseminen tarkoittaa. Jos sännätään esimerkiksi tunneasioissa suoraan toimintaan, se on tunnekokemuksen välttelyä. Meiltä vanhemmilta vaaditaan sellaista joustavuutta, että näytämme lapsille että kestämme tunteita (omia sekä lasten) emmekä heti lähde poispuhumaan ja toimimaan heidän ongelmiaan. Eikä se tarkoita että haluaisimme nähdä heidän kärsivän. Kuuntelu ja lohdutus on auttamista myös. Myöhemmin on käytännön ratkaisujen aika. Ja kuuntelemalla ja juttelemalla ja tilaa antamalla myös lasten oma ongelmanratkaisukyky kehittyy, sen sijaan että yrittää ratkoa puolesta miten itse ajattelee olevan parhaaksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä!
Tässä sanottiin nyt se sana ja asia mitä olen yrittänyt hakea - analysoida. Toisille se on keskusteluissa tärkeää ja he haluavat analysoida ja psykologisoida asioita. Vatvoa. Sitten kun toinen on ratkaisukeskeinen eikä pohdi ja analysoi ja toinen on toista maata, niin hankalaksi menee. Keskustellessa pitää ottaa sekin huomioon, että ehkä se äiti - äitejähän tässä on nostettu tikun nokkaan - ei ehkä osaa keskustella eikä puhua edes itsestään eikä haluakaan jakaa asioita. Kaikki ei vaan osaa niin kuin pitäisi. Ei olla opittu lapsena.
Osaathan sinäkin kirjoittaa ajatuksiasi tässä oikein sujuvasti. Kaikenlaista voi opetella. Ja jos ei osaa kaikkea sanottaa, voi hyvin kuunnella.
Ratkaiskeskeiset helposti ahdistuvat keskustelussa varsinkin kuuntelijan roolissa, ja alkavat tarjota niitä omia ehdotuksia
Kovasti tykkäät ylhäältäkäsin opettaa ja arvostella.
Tästäkin sitten loukkaannuit? Onpa aika herkkänahkaista.
Yritin auttaa. Mutta ilmeisesti odotit vain, että sanoisin, että juuri noin se on kuten sanoit ja on ihan turhaa edes yrittää kun ihmiset ovat niin erilaisia.
Minusta osaamattomuus on vain yksi peruste opetella. Varsinkin, kun tavoite on niinkin tärkeä kuin hyvä suhde omaan lapseen. Mikä voisi olla motivoivampaa?
Vierailija kirjoitti:
Heh, ikäänkuin ennen joku hammaslääkärikammoinen olisi päässyt jonnekin psykiatrille.
Silloin tehtiin väkisin ja sillä selvä. Jälkikäteen ajateltuna eihän se kivaa ollut, mutta pakkohan ne hampaat oli hoitaa, itsekin lapsena pelkäsin. Ihan älytön vaatimus vanhemmalle, ei maailma vaan toiminut niin.
Nykyään hampaat varmaan jätettäisiin mätenemään vaan, pääasia ettei vaan tule paha mieli.
Kellekään en toivo, että hammaslääkärissä karjutaan älä teeskentele, sinua ei satu, kun hammasta vedetään puuduttamatta irti. Se on kidutusta ja siitä tulee trauma.
Nykyisin lapsen kanssa osataan puhua ja ottaa pelko huomioon. Usein hoitokin onnistuu. Jos ei onnistu, sitten nukutetaan jos on pakko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kuinka moni noista käynneistä edes hyötyy lopulta? Vatvotaan menneitä ja etsitään syyllisiä. Tuskinpa kävijät ovat itsekään täydellisiä olleet.
Ei vatvota, vaan työskennellään traumaattisten tapahtumien läpi. Syyllisiä ei tarvitse etsiä, jokaisen omat teot ja käytös ovat kunkin omalla vastuulla. Kukaan ei ole täydellinen eikä tarvitsekaan olla, mutta voi valita kehittyä ihmisenä kohtelemaan itseään sekä muita paremmin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä!
Tässä sanottiin nyt se sana ja asia mitä olen yrittänyt hakea - analysoida. Toisille se on keskusteluissa tärkeää ja he haluavat analysoida ja psykologisoida asioita. Vatvoa. Sitten kun toinen on ratkaisukeskeinen eikä pohdi ja analysoi ja toinen on toista maata, niin hankalaksi menee. Keskustellessa pitää ottaa sekin huomioon, että ehkä se äiti - äitejähän tässä on nostettu tikun nokkaan - ei ehkä osaa keskustella eikä puhua edes itsestään eikä haluakaan jakaa asioita. Kaikki ei vaan osaa niin kuin pitäisi. Ei olla opittu lapsena.
Osaathan sinäkin kirjoittaa ajatuksiasi tässä oikein sujuvasti. Kaikenlaista voi opetella. Ja jos ei osaa kaikkea sanottaa, voi hyvin kuunnella.
Ratkaiskeskeiset helposti ahdistuvat keskustelussa varsinkin kuuntelijan
Minä kirjoitin ihan sivusta tuon, että vaikutat kovasti ylhäältäpäin sormea heristävältä.
En usko, että tuokaan, jota opetat, on Itse tuollainen äiti, joka ei ole oppinut lapsena ilmaisemaan tunteitaan. Hän toteaa tämän ja minä voin helposti yhtyä tähän. Eikä kyse todellakaan ole mistään opettelusta. Kyseessä voi olla vaikka kuinka suuria haavoja tai kuinka sukupolvien kuilua eli kulttuuria siitä miten eletään ja ollaan. Tai ihan vain se, että.ihmisen ei ole pakko muuttua toisen tekemään muottiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Itse näen että vanhemmilla on kuolemaansa saakka velvollisuus keskusteluun lapsensa kanssa siitä että millaista vanhemmuutta on tälle aikanaan antanut"
No ei todellakaan ole!
Sinun mielestäsi. Lainaamasi mielestä on. Molemmat toimitte elämässä uskomustenne pohjalta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itse ratkaisukeskeisenä yritän aina ratkaista ongelmat, mitä lapsilleni tulee. Ei se johdu siitä, että en haluaisi kuunnella heitä, vaan siitä, että en halua nähdä heidän kärsivän. Toisaalta asiassa on myös se näkökulma, että haluan opettaa lapsilleni ongelmanratkaisukykyä, ettei jäädä tuleen makaamaan ja voihkimaan, vaan tartutaan toimeen silloin kun aika on. Onhan noita elämänhallintaongelmaisia nuoria (ja aikuisia) ihan lähipiirissäkin, mitään ei voi millekään, kaikki on pilalla, syyt aina muissa, joko vanhemmissa tai sossu on kohdellut väärin ja niin edelleen.
Vanhemmuus vaatii aika paljon. Pehmeyttä ja kovuutta, kaikkea. Epätäydelliset vanhemmat kasvattavat epätäydellisiä lapsia epätäydellisessä maailmassa. Se on minusta hyvin sanottu.
Riippuu varmaan mitä ratkaiseminen tarkoittaa. Jos sännätään esimerkiksi tunneasioissa suoraan toimintaan, s
Meillä on hyvin paljon vanhempia, jotka eivät kykene tähän. On nyt ja tulee aina olemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli 10 vuotta sitten. Hän ei ollut täydellinen vanhempi, ei osannut itsereflektoida tai mitä näitä nyt on. Ei tullut mieleenkään laittaa häntä koskaan vanhemmuudestaan tilille. Eniten kaipaan hänessä niitä epätäydellisiä piirteitä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Itse näen että vanhemmilla on kuolemaansa saakka velvollisuus keskusteluun lapsensa kanssa siitä että millaista vanhemmuutta on tälle aikanaan antanut"
No ei todellakaan ole!
Sinun mielestäsi. Lainaamasi mielestä on. Molemmat toimitte elämässä uskomustenne pohjalta.
Se on fakta, ettei vanhemmalla tuollaista velvollisuutta ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Itse näen että vanhemmilla on kuolemaansa saakka velvollisuus keskusteluun lapsensa kanssa siitä että millaista vanhemmuutta on tälle aikanaan antanut"
No ei todellakaan ole!
Minusta on. Pois lukien, että lapsi on vaarallinen.
Nykyaika niin dramatisoi kaikkea. Lehdetkin kirjoittavat mitättömistä kauhistellen ja antavat mukamas elämänohjeita ja kaivavat tyhjästä asiaa. Terapeutit kirjoittavat itsestäänselvyyksiä ja asioita paisutellessaan kalastavat asiakkaita. Kohta joku huutaa, ettei keisarilla olekaan vaatteita ja painajaiset loppuvat. Elämän kuuluu olla aika tylsää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Itse näen että vanhemmilla on kuolemaansa saakka velvollisuus keskusteluun lapsensa kanssa siitä että millaista vanhemmuutta on tälle aikanaan antanut"
No ei todellakaan ole!
Eikö vanhempi kuitenkin ole kuolemaansa saakka lapsensa vanhempi? Voisitko avata kantaasi minkä vuoksi vaikka 60-vuotias ei saisi kysyä vanhemmaltaan omasta lapsuudestaan? Saako 30-vuotias? Päättyykö se siihen kun täyttää 18 vai onko vanhemmalla mielestäsi ylipäänsä velvollisuutta vastata ja perustella ratkaisujaan joilla on hyvin vahvasti vaikuttanut lapsensa elämään? Minulle oma lapsi säilyy aina omana lapsena vaikka hän on aikuinen ja meillä on aikuisten välit, ja siellä lapsuudessa tapahtuneet asiat tulee aina olemaan tapahtuneita ja oma lapseni saa aina kysyä että mitä silloin tapahtui, miksi ja hän saa kertoa ja kysyä miltä tuntui. Aina. Koska kunnioitan hänen kokemuksiaan ja muistojaan. Joskus olen joutunut oikaisemaa että asia ei mennyt kuten hän muistaa, mutta siitä ei ole seurannut raivoa eikä hämmenystä ja sitten on muisteltu yhdessä. En ole kokenut kohtuuttomana esim. kun hän on ollut aikuisena omien parisuhteiden myötä läpikäynyt avioeroani, olen ymmärtänyt että siitä jäi hänelle pelkoja jotka nousivat sitten aikuisena vielä pintaan ja asiassa oli prosessoitavaa. Olen empaattinen ihminen, mutta joskus ollut myös kykenemätön suojelemaan lastani esimerkiksi avioeron aiheuttamalta stressiltä, mutta olemme nyt pystyneet sen käsittelemään ja se on vaikuttanut myönteisesti ja korjaavasti lapseni elämään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Itse näen että vanhemmilla on kuolemaansa saakka velvollisuus keskusteluun lapsensa kanssa siitä että millaista vanhemmuutta on tälle aikanaan antanut"
No ei todellakaan ole!
Sinun mielestäsi. Lainaamasi mielestä on. Molemmat toimitte elämässä uskomustenne pohjalta.
Se on fakta, ettei vanhemmalla tuollaista velvollisuutta ole.
Joku vanhempi voi sitä omana velvollisuutenaan pitää ja toimii sen pohjalta omien lastensa kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Itse näen että vanhemmilla on kuolemaansa saakka velvollisuus keskusteluun lapsensa kanssa siitä että millaista vanhemmuutta on tälle aikanaan antanut"
No ei todellakaan ole!
Minusta on. Pois lukien, että lapsi on vaarallinen.
Velvollisuus lukee ihan laissa. Katso sieltä.
Muu on sinun mielipiteesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka moni noista käynneistä edes hyötyy lopulta? Vatvotaan menneitä ja etsitään syyllisiä. Tuskinpa kävijät ovat itsekään täydellisiä olleet.
Ei vatvota, vaan työskennellään traumaattisten tapahtumien läpi. Syyllisiä ei tarvitse etsiä, jokaisen omat teot ja käytös ovat kunkin omalla vastuulla. Kukaan ei ole täydellinen eikä tarvitsekaan olla, mutta voi valita kehittyä ihmisenä kohtelemaan itseään sekä muita paremmin.
Niin kai sitten. Tuntuu vain että moni ei voi edelleenkään hyvin vaikka on vuosikausia puhuttu ja puitu. Parempi kuitenkin puhua ammattilaiselle kuin kuormittaa muita ihmisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Itse näen että vanhemmilla on kuolemaansa saakka velvollisuus keskusteluun lapsensa kanssa siitä että millaista vanhemmuutta on tälle aikanaan antanut"
No ei todellakaan ole!
Eikö vanhempi kuitenkin ole kuolemaansa saakka lapsensa vanhempi? Voisitko avata kantaasi minkä vuoksi vaikka 60-vuotias ei saisi kysyä vanhemmaltaan omasta lapsuudestaan? Saako 30-vuotias? Päättyykö se siihen kun täyttää 18 vai onko vanhemmalla mielestäsi ylipäänsä velvollisuutta vastata ja perustella ratkaisujaan joilla on hyvin vahvasti vaikuttanut lapsensa elämään? Minulle oma lapsi säilyy aina omana lapsena vaikka hän on aikuinen ja meillä on aikuisten välit, ja siellä lapsuudessa tapahtuneet asiat tulee aina olemaan tapahtuneita ja oma lapseni saa aina kysyä että mitä silloin tapahtui, miksi ja hän saa kertoa ja kysyä miltä tuntui. Aina. Koska kunnioitan hänen kok
On eri asia, että jokllakin on oikeus kysyä ja jollakin on velvollisuus vastata.
Ei ole mitään velvollisuutta.
En usko, että tuokaan, jota opetat, on Itse tuollainen äiti, joka ei ole oppinut lapsena ilmaisemaan tunteitaan. Hän toteaa tämän ja minä voin helposti yhtyä tähän. Eikä kyse todellakaan ole mistään opettelusta. Kyseessä voi olla vaikka kuinka suuria haavoja tai kuinka sukupolvien kuilua eli kulttuuria siitä miten eletään ja ollaan. Tai ihan vain se, että.ihmisen ei ole pakko muuttua toisen tekemään muottiin.
Sitten pitää vain hyväksyä, että on itse valinnut olla lapsilleen haavoja aiheuttava vanhempi. Ja että lapsi on valinnut opetella toisin.
Kovasti tykkäät ylhäältäkäsin opettaa ja arvostella.