Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Minä ymmärrän hyvin, miksei tuon yhden myrkyllisen tyypin parisuhteet kestä. Toi hyökkäävä tyyli ei toimi ihmissuhteissa.
Vai oikein äidin syy, kun ei parisuhteet kestä.. voi luoja, en olisi uskonut että incelillekin on naispuolinen vastine.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei heidän tarvitsekaan, mutta olisivat sentään rehellisiä ja sanoisivat myös sen oman osuuden siinä tilanteessa. Ihan liian usein yritetään antaa kuva, kuinka itse ollaan niin ihania ja hyviä, mutta se äiti oli vaan niin kauhea.
Vaikka jokainen meistä jo ihan omalta kouluajoilta tiesi kuinka hirveitä esim. ne omat luokkakaverit saattoivat olla. No, ne samat ihmiset olivat jonkun äidin lapsia, joita se äiti joutui sietämään sekä illat, pyhät ja viikonloput.
Minua on jotenkin viimeaikoina alkanut ärsyttämään nämä ulostulot vähän kaikialla, jossa itse ollaan miss täydellisyys, mutta se oma perhe, suku ja kaverit ovat ihan kauheita narsisteja, tunnekylmiä, itsekkäitä jne. ja ihan oikeasti kuvitellaan kuinka vaan muissa on vika ja kaikki ratkeaa kun katkaisee välit. No, tietysti kun on yksin moni ongelma jää pois. Silloin voi siellä omassa ylhäisyydessä kuvitella ole
Ei minua omat lapset syytä mistään, mutta osaan minä nyt sentään lukea näitä tekstejä ja analysoida asioita. Ja ihan käsittämättömän usein näissä teksteissä toistuu se sama kaava.
En vaan voi sille mitään, kun lehdet on täynnä näitä huumenuoria, rikollisia teinejä, koulupudokkaita, huostaanotettuja tai teinraskauksia, puhumatta nyt näistä vakavista väkivaltarikoksista jne.
Ei vaan voi muuta mennä kuin sympatiat näiden nuorten vanhemmille ja äideille ja mitä kaikkea he ovat joutuneet kestämään näiden lastensa takia. Sitten jossain 30 vuotiana joku julkkis selittää, että oli vähän villi nuoruus ja naureskelee sitä ja jauhaa jostain äidin tunnekylmyydestä. Unohdetaan ihan kokonaan, kuinka se äiti ehkä valvoi yömyöhään, kävi vaikka millaista keskustelua opettajien tai viranomaisteen kanssa, stressaisi, teki kaikkensa, että lapsi kai jonkun merkkikännykän ja jos se oli vääränlainen hän sai kiitokseksi haistattelut ja ehkä se vielä tahallaan rikottiin.
Miksi emme koskaan puhu siitä millaisia traumoja monet lapset ovat aiheuttaneet vanhemmilleen ja äideilleen? Juttua kuinka isä jahtasi lasta kirveellä löytyy, mutta kuinka se oma lapsi hakkasi äidin rahojen takia, niin siitä ei ole kuin maininta kerran ikuisuudessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hän on tunneköyhempi, joka on valmis laittamaan välit poikki, eikä edes kärsi siitä. Yksi asia on tehdä virheitä tai ei osata, toinen asia on olla täysin välinpitämätön ja haluton yrittämään edes. Luulisi tämän nyt olevan aivan selvää?
Oliko tämä joku kilpailu?
Aikuistuville lapsille usein käy niin, että esimerkiksi seurustelusuhteen kautta tulevat osaksi perhettä, jossa kommunikoidaan normaalisti. Tunteitaan saa osoittaa, ja niille saa vastakaikua.
Silloin oman perheen tunnekylmyys paljastuu, ja tulee tietoiseksi sellaisesta, jonka on aina sisällään tiennyt.
Silloin tekee arvion, että lähteäkö muuttamaan lapsuudenperhettään vai suunnatako omaan, omanlaiseen tulevaisuuteen. Aika harva nuori
Näin Se on, muttei kannata liian kevyesti tehdä, koska polku tulee olemaan vaikea.
Ehkä, mutta paljon kevyempi kulkea kuin lapsuudenperhettään perässä roikottaen. Kyllä maailmassa on paljon hyviä, tasapainoisia ja rakastavia ihmissuhteita tarjolla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edellä kirjoittaneet äidit, jotka puhuvat keskustelun lapsiensa kanssa olevan kuin shakin pelaamista. Ja että he tekevät aina väärät siirrot eivätkä osaa käyttää oikeita termejä. Aika kylmältä touhulta kuulostaa. Kyllä tuollaisessa tilanteessa vanhempi voisi aivan hyvin todeta, että tämä keskustelu on niin epäarvostavaa, että se ei voi jatkua. Aikuinen lapsi, joka kehtaa tehdä noin äidilleen, ei voi kovin huonosti voida. Ja jos huonosti voikin, niin sen terapiassa käymisen lisäksi kannattaisi kyllä peiliin katsoa. Todella suututtaa.
Niin, siis nämä äidit kuvaavat suhdettaan shakkipelinä, mikä on tosiaan kylmäävää. Lasten näkökulmaa ei tiedetä.
Tässä lainauksessa tulee hyvin ilmi se, mistä aikaisemmin kirjoitin - ymmärretään väärin. Eihän sitä suhdetta lapseen kuvata shakkipelinä, vaan sitä sujumatonta kommunikaatiota. Sitä mihin se yhteys kaatuu.
Kun ei vaan tunnuta ymmärtävän toista.
Jossain politiikan kiemuroissa oli esimerkki vääränlaisesta anteeksipyytämisestä - ei saa sanoa anteeksi JOS loukkasin sinua. Pitää sanoa anteeksi KUN loukkasin sinua.
Hiusten halkomista. Pitää osata pyytää anteeksikin oikein, ei hyväksytä jos pyytää väärin.
Olen kuullut sellaisen, että anteeksipyyntö tarkoittaa sitä, ettei enää tee samaa virhettä. Eli samasta asiasta ei saa joutua pyytämään uudestaan anteeksi. Mehän olemme ihmisiä ja ihmiset toistaa virheitään. Emme muutu täydellisiksi. Ikinä.
Enkä nyt tarkoittanut asioita kuten lyömistä, juopottelua, uskottomuutta, pahoinpitelyä tms. Ihan vaan jokapäiväisiä tekoja, sanomisia, äkkipikaistumusia ymymym.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Psykoterapiaanhan ei kukaan lähde huvikseen. Sokeita pisteitä riittää kaikilla. Minä en ole terapiaa tarvinnut, mutta olen hyväksynyt etten pysty luomaan läheistä suhdetta äitiini tai uskoutumaan hänelle hänen ahdasmielisyytensä vuoksi.
Ymmärrän tämän. Mutta jos äitisi on mielestäsi ahdasmielinen etkä halua hänen kanssaan läheistä suhdetta, oletko syyllistänyt häntä siitä, minkälainen hän sinun mielestäsi on. Olisiko sinulle mielestäsi oikeus tehdä niin?
Ap
Syyllistämisestä ei ole apua. Välimme ovat muodolliset ja uskoisin asian olevan kipeä äidilleni.
Olen hirveän pahoillani puolestasi. Vaikka asia varmasti on kipeä äidillesi, sinä olet se, joka siitä kärsii enemmän. Koko loppuelämäsi
Et ilmeisesti ymmärtä, että vaikeassa äiti-lapsi-suhteessa aikuinen lapsi tuntee lähinnä suurta helpotusta ja vapautta yhteydenpidon (arvostelun ja valvonnan) vähetessä.
-ohis
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä ymmärrän hyvin, miksei tuon yhden myrkyllisen tyypin parisuhteet kestä. Toi hyökkäävä tyyli ei toimi ihmissuhteissa.
Vai oikein äidin syy, kun ei parisuhteet kestä.. voi luoja, en olisi uskonut että incelillekin on naispuolinen vastine.
Sanoiko joku näin? Luitko ollenkaan mitä hän sanoi? Yrititkö ymmärtää lukemaasi?
Jälleen näitä jotka tykkäävät tanssia olkiukkojen kanssa.
Kävin itse psykoterapiassa n. 1,5 vuoden ajan ollessani siinä 26-27 -vuotias. Minulla oli jo 10 vuoden ajalta masennusdiagnoosi, mutta olin kuitenkin pystynyt opiskelemaan amk-tutkinnon aakka ja tehnyt töitä 18 v. asti kaikki lomat ja satunnaisia vkl-/iltatöitä siihen lisäksi.
Minulla oli ja on edelleen vanhemmat, joita rakastan yli kaiken, mutta siellä oli molempien vanhempien osalta lapsuudessa väkivaltaa ja kaltoinkohtelua, ei kuitenkaan päihdeongelmia.
Terapiassa tuli aika alkuvaiheessa jo ilmi se, että minun oireiluni johtui kotioloista ja se pettymys ja katkeruuden määrä siinä vaiheessa oli jotain todella järkyttävää, koska olin aina ollut vanhempieni puolella ollut ja selitellyt syitä itselleni vanhempieni käytökselle parhain päin. Voin sanoa, että olin myös vihainen. Hyvin vihainen jossain vaiheessa.
Se oli todella raastava hetki tajuta ja tunnustaa, että ne ihmiset, jotka ovat minua kasvattaneet ja rakastaneet, ovat tehneet ihan hiton huonoja valintoja ja ratkaisuja, jotka ovat tehneet lähtemättömän vaikutuksen siihen, miten itse näen itseni ja miten pystyn kohtaamaan maailmaa.
Se oli kuitenkin vain se suhteellisen lyhyt hetki silloisessa terapian aikaisessa elämäntilanteessa. Ja olen siitä päässyt yli ja kyennyt hyväksymään ja antamaan anteeksi.
Vanhempani myös ovat omia virheitään pyytäneet anteeksi, mikä varmasti auttoi siinä, että pääsin siitä vihasta ja katkeruudesta eroon.
Olen myös aina ollut hyvin kriittinen omaa itseäni kohtaan ja hyväksynyt minua kohtaan tehdyt vääryydet, koska jotenkin aina ajattelin ne ansainneeni.
Ehkä sinun lapsesi on kokenut sinun ja mahdollisesti sen toisen vanhemman tekemiä asioita tai kommentteja siten, että et ehkä itse ole tajunnut, miten se on voinut vaikuttaa häneen.
Täydellisiähän me ei olla kukaan, mutta se, että osaa katsoa omaa toimintaansa toisen näkökulmasta tai täysin ulkopuolisen silmin, voi myös auttaa siinä, miten sitä suhdetta voi rakentaa siitä eteenpäin.
On osattava pyytää anteeksi ja myöntää myös ne omat virheensä. Niin lasten kuin vanhempienkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä ymmärrän hyvin, miksei tuon yhden myrkyllisen tyypin parisuhteet kestä. Toi hyökkäävä tyyli ei toimi ihmissuhteissa.
Vai oikein äidin syy, kun ei parisuhteet kestä.. voi luoja, en olisi uskonut että incelillekin on naispuolinen vastine
Sinuna en puhuisi mitään muiden myrkyllisyydestä.
Vierailija kirjoitti:
Minä ymmärrän hyvin, miksei tuon yhden myrkyllisen tyypin parisuhteet kestä. Toi hyökkäävä tyyli ei toimi ihmissuhteissa.
Vai oikein äidin syy, kun ei parisuhteet kestä.. voi luoja, en olisi uskonut että incelillekin on naispuolinen vastine.
https://www.mll.fi/vanhemmille/tietoa-lapsiperheen-elamasta/vanhemman-h…
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä ymmärrän hyvin, miksei tuon yhden myrkyllisen tyypin parisuhteet kestä. Toi hyökkäävä tyyli ei toimi ihmissuhteissa.
Vai oikein äidin syy, kun ei parisuhteet kestä.. voi luoja, en olisi uskonut että incelillekin on naispuolinen vastine.
Osuit tietämättäsi napakymppiin. Miksi luulet incelien suhtautumisen naisiin olevan niin vihamielinen?
Minulla oli ohan normaalit vanhemmat, eikä mitään traumoja jäänyt lapsuudesta, mutta voin kyllä kuvitella, että jos vanhemmat olisi olleet väkivaltaisia/käyttäneet seksuaalisesti hyväkseen tjm yhtä kamalaa, olisin kyllä katkaissut välit heti, kun olisin kynnelle kyennyt ja unohtanut tuollaiset ihmiset.
Täällä moni meinaa, että on raskas polku edessä, jos hylkää vanhempansa, mutta sitä en usko. Raskaampi polku olisi raahata tuollaisia hirviöitä mukanaan koko elämä. Jos ihmissuhde on noin sairas, se on parasta jättää taakse.
Jos taas kyse on siitä, että äiti/isä lauantai aamuna kiskoi sängystä ylös ja käski siivoamaan huonetta, sen voi kestää ja antaa aikuisena anteeksi . Tässä ketjussa varmaan on niin erilaisen lapsuuden läpikäyneitä ihmisiä, että sen takia voi olla vaikea ymmärtää toisen mielipidettä siitä, miten pitäisi toimia.
Jokainen kai tekee sitten niin kuin parhaakseen näkee ja mikä itselle tuo rauhan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisten pitäisi ottaa vastuu itsestään ja hyvinvoinnistaan. Vanhempien syyttely ei pitkälle kanna. Pitää ymmärtää, etteivät omat vanhemmat ole täydellisiä, kuten eivät heidänkään vanhempansa.
Itse kävin vihantunteeni läpi 15-16-vuotiaana. Ja vielä myöhemminkin. Järjellä ymmärsin ja tajusin, että biologisilla vanhemmillani oli kovin vähän resursseja hoitaa asioitaan paremmin. Heistä ei olisi tullut paria. Tämän ymmärsin, kun nuorena aikuisena kuuntelin isäni juttuja.
Minun oli hyvä olla ja kasvaa siellä missä kasvoin.
Nuo vuosikausien terapiat, joita olen sivusta seurannut, eivät näytä monille olevan ollenkaan hyväksi, eivätkä vie heitä elämässä eteenpäin. Vellotaan jatkuvasti samoissa ongelmissa sen sijaan, että pystyttäisiin luopumaan niistä.
Vierailija kirjoitti:
Kävin itse psykoterapiassa n. 1,5 vuoden ajan ollessani siinä 26-27 -vuotias. Minulla oli jo 10 vuoden ajalta masennusdiagnoosi, mutta olin kuitenkin pystynyt opiskelemaan amk-tutkinnon aakka ja tehnyt töitä 18 v. asti kaikki lomat ja satunnaisia vkl-/iltatöitä siihen lisäksi.
Minulla oli ja on edelleen vanhemmat, joita rakastan yli kaiken, mutta siellä oli molempien vanhempien osalta lapsuudessa väkivaltaa ja kaltoinkohtelua, ei kuitenkaan päihdeongelmia.
Terapiassa tuli aika alkuvaiheessa jo ilmi se, että minun oireiluni johtui kotioloista ja se pettymys ja katkeruuden määrä siinä vaiheessa oli jotain todella järkyttävää, koska olin aina ollut vanhempieni puolella ollut ja selitellyt syitä itselleni vanhempieni käytökselle parhain päin. Voin sanoa, että olin myös vihainen. Hyvin vihainen jossain vaiheessa.
Se oli todella raastava hetki tajuta ja tunnustaa, että ne ihmiset, jotka ovat minua kasvattaneet ja rakastan
Tämä! Ja tuo vihaisuus on terapian vaihe, josta nimenomaan pyritään terapiassa yli kohti itsenäistä aikuisuutta.
Tätä on näiden vanhempien kovin vaikeaa ymmärtää. Kasvu tekee joskus kipeää, puolin ja toisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli ohan normaalit vanhemmat, eikä mitään traumoja jäänyt lapsuudesta, mutta voin kyllä kuvitella, että jos vanhemmat olisi olleet väkivaltaisia/käyttäneet seksuaalisesti hyväkseen tjm yhtä kamalaa, olisin kyllä katkaissut välit heti, kun olisin kynnelle kyennyt ja unohtanut tuollaiset ihmiset.
Täällä moni meinaa, että on raskas polku edessä, jos hylkää vanhempansa, mutta sitä en usko. Raskaampi polku olisi raahata tuollaisia hirviöitä mukanaan koko elämä. Jos ihmissuhde on noin sairas, se on parasta jättää taakse.
Jos taas kyse on siitä, että äiti/isä lauantai aamuna kiskoi sängystä ylös ja käski siivoamaan huonetta, sen voi kestää ja antaa aikuisena anteeksi . Tässä ketjussa varmaan on niin erilaisen lapsuuden läpikäyneitä ihmisiä, että sen takia voi olla vaikea ymmärtää toisen mielipidettä siitä, miten pitäisi toimia.
Jokainen kai tekee sitten niin kuin parhaakseen näkee j
Ei oikeasti tarvitse kuin tämän palstan ketjuja lukea sieltä täältä, niin näkee, miten erilaisista lähtökohdista asioita katsotaan.
Yhdessä ketjussa uhotaan katkaisevansa välit narsistiäitiin, jonka narsismi ilmeni niin, että osti lahjaksi lastenvaunut konsultoimatta tytärtä.
Toisessa ollaan surullisia siitä, että äiti ei ole ikinä avittanut lapsensa perhettä rahallisesti eikä ostanut mitään lahjoja.
Yhdessä ja samassa ketjussa voidaan valittaa sekä mummosta, joka haluaisi tulla katsomaan vastasyntynyttä lapsenlasta, että mummosta, jota ei kiinnosta lapsenlapsi tarpeeksi.
Kumpikaan ääripää ei tietenkään ole hyvä, mutta mielipiteitä on tosiaan laidasta laitaan. "On rajatonta tulla häiritsemään perhettä, jossa on vastasyntynyt!" vs. "On tunnekylmää, jos ei tule katsomaan vastasyntynyttä!" ja kaikkea siltä väliltä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kävin itse psykoterapiassa n. 1,5 vuoden ajan ollessani siinä 26-27 -vuotias. Minulla oli jo 10 vuoden ajalta masennusdiagnoosi, mutta olin kuitenkin pystynyt opiskelemaan amk-tutkinnon aakka ja tehnyt töitä 18 v. asti kaikki lomat ja satunnaisia vkl-/iltatöitä siihen lisäksi.
Minulla oli ja on edelleen vanhemmat, joita rakastan yli kaiken, mutta siellä oli molempien vanhempien osalta lapsuudessa väkivaltaa ja kaltoinkohtelua, ei kuitenkaan päihdeongelmia.
Terapiassa tuli aika alkuvaiheessa jo ilmi se, että minun oireiluni johtui kotioloista ja se pettymys ja katkeruuden määrä siinä vaiheessa oli jotain todella järkyttävää, koska olin aina ollut vanhempieni puolella ollut ja selitellyt syitä itselleni vanhempieni käytökselle parhain päin. Voin sanoa, että olin myös vihainen. Hyvin vihainen jossain vaiheessa.
Se oli todella raastava hetki tajuta ja tunnustaa, että n
Kyllä täällä tuo terapianvaihe ymmärretään hyvin. Siitä tääll on keskusteltu mitä siinä vaiheessa pitäisi tehdä. Ja siitä miten tuo vaihe jää päälle eikä sen yli mennä.
Vierailija kirjoitti:
Minulla oli ohan normaalit vanhemmat, eikä mitään traumoja jäänyt lapsuudesta, mutta voin kyllä kuvitella, että jos vanhemmat olisi olleet väkivaltaisia/käyttäneet seksuaalisesti hyväkseen tjm yhtä kamalaa, olisin kyllä katkaissut välit heti, kun olisin kynnelle kyennyt ja unohtanut tuollaiset ihmiset.
Täällä moni meinaa, että on raskas polku edessä, jos hylkää vanhempansa, mutta sitä en usko. Raskaampi polku olisi raahata tuollaisia hirviöitä mukanaan koko elämä. Jos ihmissuhde on noin sairas, se on parasta jättää taakse.
Jos taas kyse on siitä, että äiti/isä lauantai aamuna kiskoi sängystä ylös ja käski siivoamaan huonetta, sen voi kestää ja antaa aikuisena anteeksi . Tässä ketjussa varmaan on niin erilaisen lapsuuden läpikäyneitä ihmisiä, että sen takia voi olla vaikea ymmärtää toisen mielipidettä siitä, miten pitäisi toimia.
Jokainen kai tekee sitten niin kuin parhaakseen näkee j
Näissä todella vaikeissa tilanteissa se vanhempien hylkääminen on ymmärrettävää ja varmaan hyväksi. Täällä on kuitenkin esitetty sitä ratkaisuiksi "tuneilmapiirin" tai muiden pieniltä vaikuttavien tilanteiden vuoksi.
Itse en lähtisi katkomaan välejä ellei ole pakko. Mielummin vaikka harvat yhteydenpidot. Laiha sopu on parempi.
Olen joskus miettinyt miten kauan vanhemmat jaksaa kestää sitä keski-ikäisen lapsensa on-off - välejä?
Raskasta se on vanhemmillekin kun koskaan ei voi tietää, milloin taas ollaan yhteyksissä ja miten pitkään tällä erää tauko kestää. Se voi katketa yhdestä väärästä lauseesta.
Meneekö kuukausia, vuosia vai loppuuko koskaan? Yhteyttä ei saa mitenkään niin ettei voi kysyäkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ymmärrän hyvin, miksei tuon yhden myrkyllisen tyypin parisuhteet kestä. Toi hyökkäävä tyyli ei toimi ihmissuhteissa.
Vai oikein äidin syy, kun ei parisuhteet kestä.. voi luoja, en olisi uskonut että incelillekin on naispuolinen vastine.
Osuit tietämättäsi napakymppiin. Miksi luulet incelien suhtautumisen naisiin olevan niin vihamielinen?
Kyllä. Ja onhan sitä paljon naisiakin, joiden on vaikeaa luottaa toisiin naisiin. Viihtyvät sitten enemmän miesseurassa.
Vierailija kirjoitti:
Ihmisten pitäisi ottaa vastuu itsestään ja hyvinvoinnistaan. Vanhempien syyttely ei pitkälle kanna. Pitää ymmärtää, etteivät omat vanhemmat ole täydellisiä, kuten eivät heidänkään vanhempansa.
Itse kävin vihantunteeni läpi 15-16-vuotiaana. Ja vielä myöhemminkin. Järjellä ymmärsin ja tajusin, että biologisilla vanhemmillani oli kovin vähän resursseja hoitaa asioitaan paremmin. Heistä ei olisi tullut paria. Tämän ymmärsin, kun nuorena aikuisena kuuntelin isäni juttuja.
Minun oli hyvä olla ja kasvaa siellä missä kasvoin.
Nuo vuosikausien terapiat, joita olen sivusta seurannut, eivät näytä monille olevan ollenkaan hyväksi, eivätkä vie heitä elämässä eteenpäin. Vellotaan jatkuvasti samoissa ongelmissa sen sijaan, että pystyttäisiin luopumaan niistä.
Itse pidän tällaista syyttelyprosessia myös täysin turhana ja tarpeettomana. Mutta kaikilla ei ole samoja henkisiä voimavaroja ja joutuvat hakemaan itselleen toisenlaisia ratkaisuja ja polkuja. Itse olen pärjännyt ilman terapiaa ja osannut suojella vaistomaisesti itseäni vahingoittavilta ihmisiltä. Myös vanhemmiltani niillä elämän osa-alueilla, missä on ollut tarpeen eristää heitä. En halua taistella tuulimyllyjä vastaan, joten hyväksyn heidät sellaisena kuin ovat, mutten anna heidän vahingoittaa itseäni mielipiteillään.
Näin Se on, muttei kannata liian kevyesti tehdä, koska polku tulee olemaan vaikea.