Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa. Mun ja tyttäreni suhde muuttui, kun hän alkoi käydä terapiassa. Syy terapian aloittamiseen tapahtui hänelle aikuisena eikä liittynyt millään tavalla muhun. Kun kysyin, mitä hänen mielestään olin tehnyt joskus väärin, hän ei osannut mainita yhtäkään asiaa. Terapeutin mielestä kuitenkin jotain olin varmastikin tehnyt väärin. Vuoden verran yritin saada välejä ylläpidettyä, mutta sitten luovutin. Emme ole enää tekemisissä.

Et sinä välttämättä ole tehnyt mitään väärin. Voi vaan olla, että tytär terapiassa tajusi, että ei tahdo aikuisena olla kanssasi väleissä.

Lapsuus voi olla ihan hyvä, ja silti lapsi ja vanhempi ei oikein tule juttuun kun lapsi on aikuinen. Aina se kahden aikuisen välisen suhteen luominen ei onnistu, jos esimerkiksi äiti sitkeästi näkee tyttärensä ensisijaisesti tyttärenä

kuulostatpa lapsellisen loukkaantuneelta ja uhriutuvalta. sulla on paha mieli kun tyttäresi ei halua sinua, ei siitä tarvi kuitenkaan tuommoista pikkutytön tuittuilua kehittää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

Miksi ihmeessä ketään pitäisi syyllistää? 

 

Eikö terapian tulisi ennemminkin tarjota positiivisia keinoja ratkaista mahdollisia ongelmia sen sijaan, että haetaan niihin jotain syyllistä?

 

Tätäkin palstaa kun lukee, niin osa ihmisistä tuntuu jääneen täysin jumiin siihen ajatukseen, että heidän vanhempansa on syyllisiä kaikkeen ja elämä onkin sitten pelkkää katkeruutta heitä ja jo elettyä elämää kohtaan sen sijaan, että elettäisiin tätä hetkeä ja kyettäisiin suuntautumaan tulevaisuuteen ymmärtäen että jokainen aikuinen on lopulta kuitenkin ihan itse vastuussa omista tunteistaan ja elämästään.

Miksi sinun mielestäsi syyllistä ei saa nimetä? Miksi se olisi haitaksi, silloin kun joku kiistatta on tehnyt väärin ja aiheuttanut vahinkoa?

Jos naapuri kaataa puun autosi päälle, otatko vastuun elämästäsi vai vaaditko naapurisi tilille teostaan?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En päässyt lukemaan juttua, mutta omaa kokemusta tässä. Olen mielenterveyskuntoutuja joka koittaa päästä elämässä eteenpäin ja sitä ajatellen halunnut keskustella vanhempieni tavoista toimia psykoterapeutin neuvosta ja kannustamana. Ensin tuntui ettei minulla ole oikeutta moittia, koska näennäisen hyvän lapsuuden olen saanut, mutta olen ymmärtänyt että itseni vuoksi, (kuinka itsekästä!) minun on pakko nostaa tiettyjä lapsuuden kipukohtia esille, ei syytellen, vaan keskustellen ja kysellen, mikä tiettyjen toimintatapojen taustalla on voinut olla, että voisin ymmärtää miksi toimittu tavalla X ja Y. Kuulla anteeksipyyntö ja/tai selitys, antaa anteeksi, ymmärtää ja hyväksyä. Keskustelu päättyi lyhyeen vanhempani todetessa että hän on siis huono ihminen. Siihen loppui keskustelu.

Siltä lapselta eli sinulta olisi voinut kysyä, miksi itse toimit sillä tavalla kuin toimit ja o

Mikä ihmeen sairas p fantasioi jostain lapsen anteeksipyynnöstä? Hyi hemmetti hävettää puolestasi

Kukaan ei ole vanhempana täydellinen, ei vaikka olisi elänyt itse ihanan lapsuuden. Ihminen on aina vajavainen, ei se muutu vaikka tulee lapsen vanhemmaksi.

Täysin traumaton lapsuus on mahdoton. Mutta eivät kaikki traumat ole vanhempien syytä. 

Vierailija kirjoitti:

Kukaan ei ole vanhempana täydellinen, ei vaikka olisi elänyt itse ihanan lapsuuden. Ihminen on aina vajavainen, ei se muutu vaikka tulee lapsen vanhemmaksi.

Täysin traumaton lapsuus on mahdoton. Mutta eivät kaikki traumat ole vanhempien syytä. 

juuri näin. Lisäksi on muistettava, että menestyvä lapsi ei ole aina vanhempien omaa ansiota.

Vierailija kirjoitti:

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä tarkoitetaan "syyttelyllä". Sanaa käytetään tässä ketjussa ja myös tuossa HS:n jutussa. Syyttely tarkoittaisi minun korvaani sananmukaisesti jotakuinkin sitä, että lapsi sanoo äitinsä olevan syyllinen vaikkapa hänen ahdistukseensa. Tarina ei kerro, ovatko lapset oikeasti tehneet näin. Vai ovatko he kertoneet, että heillä on paha olla, ja he haluaisivat sen vuoksi puhua menneisyydestään? Se ei ole syyttelyä, että puhuu omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Jos äiti tästä syyllistyy, niin se on eri asia.

Oma kokemus on, että terapiassa olevat lapsi ei sano, että haluaa puhua menneisyydestä, vaan reippaasi kertoo, miten pas'ka vanhempi on ollut tilanteissa x ja y tehdessään a ja b. Sitä nostetaan esille tietty tarkka asia, jota on terapeutin kanssa ruodittu ehkä pitkäänkin ja sitten kerrotaan, miten väärin ja lasta tuhoavasti on toimittu, kun lapsi sai väärän lahjan tai vanhempi ei riittävästi taputtanut lauluesityksen jälkeen tai antoi kaapumisen jälkeen polveen tavallisen laastarin eikä hämähäkkilaastaria. Vanhempaa syyllistetään yksittäisistä pienistä asioista, joita tämä ei välttämättä edes muista, jostain arjen olemattomista tilanteista ja sanotaan, että sinun takiasi olen tällainen uneton/ahdistunut/yksinäinen jne. aivan kuin se yksi tapahtuma, vääränvärinen synttärilahjapaketin papreri, olisi tuhonnut koko elämä.

Miten tuollaisesta asiasta ei voi olla syyllistymättä?

Ai mistä tiedän? Siskoni oli terapiassa, kun asuin vielä kotona, ja sain kuunnella näitä siskon raivokäyntejä moneen kertaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

Miksi ihmeessä ketään pitäisi syyllistää? 

 

Eikö terapian tulisi ennemminkin tarjota positiivisia keinoja ratkaista mahdollisia ongelmia sen sijaan, että haetaan niihin jotain syyllistä?

 

Tätäkin palstaa kun lukee, niin osa ihmisistä tuntuu jääneen täysin jumiin siihen ajatukseen, että heidän vanhempansa on syyllisiä kaikkeen ja elämä onkin sitten pelkkää katkeruutta heitä ja jo elettyä elämää kohtaan sen sijaan, että elettäisiin tätä hetkeä ja kyettäisiin suuntautumaan tulevaisuuteen ymmärtäen että jokainen aikuinen on lopulta kuitenkin ihan itse vastuussa omista tunteistaan ja elämästään.

Niin no se vastuullinen ratkaisu voi aivan hyvin olla se, että pistää välit poikki vanhempaansa. Aikuisen ihmisen ei ole pakko olla tekemisissä vanhempansa kanssa vaikka tämä kuinka ruikuttaisi.

Minä tunnistan itseni tuosta kuvailusta. Olin alle 30 v, kun työstin psykoterapiassa lapsuuttani. Jouduin lapsuuskodissani kestämään säännöllisesti fyys. istä väk. ivaltaa ja vanhempani eivät puuttuneet tähän asiaan, vaikka tiesivät siitä. Syytin vanhempiani voimakkaasti asiasta tuon terapiaprosessin aikana ja yritin pariinkin kertaan keskustella heidän kanssaan aiheesta. Olin vihainen ja se näkyi. Toinen vanhemmista ei nähnyt käytöksessään mitään vikaa (on muutenkin tällainen ihmisenä) ja toinen pyysi anteeksi ja oli pahoillaan, että ei osannut toimia paremmin. Arvata saattaa, kumman vanhemman kanssa olen läheisempi.

Kun ikää on tullut, olen oppinut myös ymmärtämään vanhempiani ja tunnekuohut ovat menneet ohi. He ovat muutenkin raskaassa tilanteessa tehneet sen, mitä ovat siinä elämäntilanteessa osanneet ja jaksaneet. En siis hyväksy tuota lapsuudessa osakseni saamaa kohtelua, mutta empatian määrä vanhempia kohtaan on kasvanut. Emme enää keskustele aiheesta keskenämme ja kaikille osapuolille se on ok. Keskityn siihen hyvään, mitä vanhempien kanssa on ollut. Oman lapsen kohdalla tosin haluan tietoisesti toimia toisin, minulla on täysi nollatoleranssi väk. ivallan suhteen ja haluan olla lapseni tukena vaikeissa asioissa. Lisäksi koen, että vaikka en voi muuttaa menneisyyttäni, niin voin itse valita sen, miten nykyistä elämääni elän.

Tiedän yhden tapauksen, jossa sen nuoren terapiassa käynti ei niinkään vaikuttanut vanhempiin, vaan nuoren kavereihin. Hänelle oli paljon kavereita ja ystäviä, terapiassa hän oppi kuinka hänen pitää kavereille ilman mitään pidäkkeitä kertoa, mitä on kavereissa pielessä. Hän käytännössä menetti kaikki ystävänsä, eikä hän saa uusia kavereita pidettyä, kun he havaitsevat, kuinka kritiikkiä alkaa tulla todella rankasti. Tämän käyttäytymismallin terapia opetti.

Vanhemmat paksunahkaisia ja se on heidän lapsi, joten he sen kritiikin ottavat vain vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

Miksi ihmeessä ketään pitäisi syyllistää? 

 

Eikö terapian tulisi ennemminkin tarjota positiivisia keinoja ratkaista mahdollisia ongelmia sen sijaan, että haetaan niihin jotain syyllistä?

 

Tätäkin palstaa kun lukee, niin osa ihmisistä tuntuu jääneen täysin jumiin siihen ajatukseen, että heidän vanhempansa on syyllisiä kaikkeen ja elämä onkin sitten pelkkää katkeruutta heitä ja jo elettyä elämää kohtaan sen sijaan, että elettäisiin tätä hetkeä ja kyettäisiin suuntautumaan tulevaisuuteen ymmärtäen että jokainen aikuinen on lopulta kuitenkin ihan itse vastuussa omista tunteistaan ja elämästään.

Mutta ottaako syyllisen nimennyt sen jälkeen vastuun omasta elämästään? Se kai tässä on olennaisinta eli ensin etsitään ja nimetään se syyllinen, kerrotaan hänelle vikansa ja sitten ryhdytään aikuiseksi. Vai onko niin, että nimeämisen jälkeen jäädään lillumaan siihen onnentunteeseen, että se on tuon vika, siksi minun ei tarvitse tehdä mitään.

Miettiikö se syyllisen nimennyt koskaan, että on julma ja kivisydäminen ja tuhoaa muita? Haluaako kuulla toisen osapuolen mielipiteen ja perustelut? Ehei, hänelle on vain oma totuutensa ja terapeutti tukee sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopuksi: Lapsen ja äidin suhde ei ole tasaveroinen ihmissuhde, kuten avioparilla tai hyvillä ystävillä. Se on vastuusuhde, jossa äiti on aina, hautaan asti, erilaisessa asemassa kuin lapsi. 

Milloin ihmisestä tulee siis itsellinen aikuinen? Vasta kun oma äiti kuolee? Itse olen mielestäni ollut vastuussa itsestäni siitä lähtien kun muutin kotoa.

Jossain kohtaa "lapsen"  on kylläkin ymmärrettävä että hän ihan oikeana aikuisena saattaa ymmärtää nykyisestä elämästä ja sen vaatimuksista enemmän kuin hänen oma äitinsä, niin pelottavalta kuin ajatus saattaa tuntuakin, ja tajuta että hän itseasiassa onkin oman elämänsä päähenkilö eikä hänen äitinsä.

 

 

Miksi aikuiset ei koskaan terapiassaan ryhdy syyttelemään lapsiaan siitä, että nämä ovat pilanneet vanhempiensa elämän, miksi syytökset on aina lapsilta vanhemmille?

Oletko ihan tosissasi? Lapset eivät ole vanhempiaan hankkineet, eivätkä pyytäneet tulla synnytetyiksi. Vanhemmat tulevat jokaiselle annettuina, ihan elämän arpajaisissa.

En usko, että lapsia terapiassa syytetään, mutta kyllä siellä lapsia käsitellään. Surraan lapsettomuutta (koska ilman lastahan ei voi olla onnellinen), puretaan lapsen ongelmia, huumeidenkäyttöä, itsemurhayrityksiä, väkivaltaisuutta jne.

Ihan niinkuin lapset käsittelevät vanhempiensa "vajavaisuuksia".

Vierailija kirjoitti:

"Terapiaan meno on sitä vastuun ottamista itsestään."

 

Tämä on muuten mielenkiintoinen pointti. Onko terapiakin sitä että halutaan antaa jonkun muun kuin itsensä tehdä työ oman hyvinvoinnin eteen? 

Ei. Terapiassa tehdään se työ oman hyvinvoinnin eteen ammattiauttajan avulla ja tuella. Yllättävää, että maailmassa on kirjoitus- ja lukukykyisiä ihmisiä, jotka eivät ole tätä hahmottaneet.

"Miksi sinun mielestäsi syyllistä ei saa nimetä? Miksi se olisi haitaksi, silloin kun joku kiistatta on tehnyt väärin ja aiheuttanut vahinkoa?

Jos naapuri kaataa puun autosi päälle, otatko vastuun elämästäsi vai vaaditko naapurisi tilille teostaan?"

(Olen eri) On toki syytä ymmärtää lapsena koetut asiat jolloin on aika päivän selvää kuka on "syyllinen" mutta jos se johtaa siihen että mennään syyllistämään tapahtuneesta vanhempia (rakentavan keskustelun sijaan) niin mitä hyötyä siitä on. Mitä vanhemmat enää voivat tehdä toisin?

Esimerkkisi menee vähän ohi koska kyse on vain aineellisista vahingoista jotka on rahalla korvattavissa. Mutta itse toki päätät miten paljon asia sinun pääsi sisäistä maailmaa haittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En päässyt lukemaan juttua, mutta omaa kokemusta tässä. Olen mielenterveyskuntoutuja joka koittaa päästä elämässä eteenpäin ja sitä ajatellen halunnut keskustella vanhempieni tavoista toimia psykoterapeutin neuvosta ja kannustamana. Ensin tuntui ettei minulla ole oikeutta moittia, koska näennäisen hyvän lapsuuden olen saanut, mutta olen ymmärtänyt että itseni vuoksi, (kuinka itsekästä!) minun on pakko nostaa tiettyjä lapsuuden kipukohtia esille, ei syytellen, vaan keskustellen ja kysellen, mikä tiettyjen toimintatapojen taustalla on voinut olla, että voisin ymmärtää miksi toimittu tavalla X ja Y. Kuulla anteeksipyyntö ja/tai selitys, antaa anteeksi, ymmärtää ja hyväksyä. Keskustelu päättyi lyhyeen vanhempani todetessa että hän on siis huono ihminen. Siihen loppui keskustelu.

Siltä lapselta eli sinulta olisi voinut kysyä, miksi itse toimit sillä tavalla kuin toimit ja o

Ainakin minä suorastaan toivon, että minulle sanotaan suoraan, jos toimin väärin. Nimenomaan koska lapsuudenkodissa näin, miten mikään ei toimi, jos omasta käytöksestä ei osaa ottaa vastuuta. Kunpa vanhempani osaisivatkin puhua asioista, niin voisivat välit olla läheisemmät. Kuitenkin niin kauan kuin he eivät kykene myöntämään ja muuttamaan omaa haitallista käytöstään, itseni suojaamiseksi pidän sopivan etäisyyden, nyt kun siihen aikuisena pystyn. Todennäköisesti näin mennään loppuun asti, ovat jo niin vanhoja etten usko asioiden enää ehtivän muuttua. Ja olen löytänyt rauhan sen tosiasian osalta, vain merkkipäivinä enää vähän surettaa.

Ei ne lapset ole yhtään sen täydellisempiä ja virheettömämpiä kuin vanhempansakaan. Silti syytä etsitään aina vain vanhemmista - tai siis käytännössä äidistä. 

Häpeä puolestani, jos siltä tuntuu, mutta terapiassa käy myös 50+ ihmisiä keskustelemassa rajattomista lapsistaan ja sitte terapeutti neuvoo keskustelemaan lasten kanssa asioista ja kertomaan, että näiden tulee pyytää anteeksi.

Vanhemmille pitäisi antaa ohje, että lapsen aloittaessa terapian välit häneen katkaistaan 2-3 vuodeksi. Sinä aikana lapsi käy prosessia läpi ja päätyy lopulta kantamaan vastuuta omasta elämästään. Syyllistämiset ja syylliset on ruodittu terapeutin kanssa, niitä ei ole kannettu vanhemmille taakaksi. Välit säilyvät joka suuntaan eikä tarvita turhia itkuja asioista, joita ei voi muuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

Miksi ihmeessä ketään pitäisi syyllistää? 

 

Eikö terapian tulisi ennemminkin tarjota positiivisia keinoja ratkaista mahdollisia ongelmia sen sijaan, että haetaan niihin jotain syyllistä?

 

Tätäkin palstaa kun lukee, niin osa ihmisistä tuntuu jääneen täysin jumiin siihen ajatukseen, että heidän vanhempansa on syyllisiä kaikkeen ja elämä onkin sitten pelkkää katkeruutta heitä ja jo elettyä elämää kohtaan sen sijaan, että elettäisiin tätä hetkeä ja kyettäisiin suuntautumaan tulevaisuuteen ymmärtäen että jokainen aikuinen on lopulta kuitenkin ihan itse vastuussa omista

Nyt oli sen tasoista terapiassa käyvän demonisointia, että turha vastailla sinulle enää mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Terapiaan meno on sitä vastuun ottamista itsestään."

 

Tämä on muuten mielenkiintoinen pointti. Onko terapiakin sitä että halutaan antaa jonkun muun kuin itsensä tehdä työ oman hyvinvoinnin eteen? 

Ei. Terapiassa tehdään se työ oman hyvinvoinnin eteen ammattiauttajan avulla ja tuella. Yllättävää, että maailmassa on kirjoitus- ja lukukykyisiä ihmisiä, jotka eivät ole tätä hahmottaneet.

Et hahmottanut kuitenkaan itse kysymysmerkkiä kirjoituksessa johon vastasit.

Tiedän tapauksia joiden terapia on kertoman mukaan vain keskustelua ilman mitään "työtä". Ei mitään kotiläksyjä oman mielenmaiseman kehittämiseksi. Käydään vain terapiassa, vähän kuin kävisit kerran viikossa katsomassa kun personal trainer jumppaa ja sinä istut ja nyökyttelet vieressä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan jokainen vanhempi tekee virheitä suhteessa lapsiinsa. Myös me, joilla nyt on pieniä lapsia, vaikka ehkä yritämme vältellä niitä asioita mistä ehkä omassa vanhempisuhteessaamme emme pitäneet.

Virheiden suuruus ja toisaalta asenne niiden takana sitten määrittelevät sitä, miten niitä pitää myöhemmin työstää vai pitääkö. 

 

Se on juuri näin. Lähes kaikki vanhemmat myös tahtovat hyvää lapsilleen, parempaa kuin mitä ehkä itsellä on ollut. Sitten kun itse on aikuinen, kannattaa yrittää ymmärtää omien vanhempiensa lähtökohtia ja motiiveja. 

Ja tällä en tosiaan tarkoita, että mitään pahoinpitelyä ja mitätöintiä pitäisi hyväksyä, mutta sellaista normaalia inhimillistä puutteellisuutta kyllä. 

Lähes kaikki vanhemmat tahtovat hyvää lapsilleen ja puutteistaan huolimatta toimivat niin, että lapsi myös kokee olevansa rakastettu.

Lähes kaikki lapset pärjäävätkin hyvin tässä maailmassa, eivätkä tarvitse terapiaa.

Tässä ketjussa puhutaan terapiassa käyvistä lapsista ja heidän vanhemmistaan.