Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

Miksi ihmeessä ketään pitäisi syyllistää? 

 

Eikö terapian tulisi ennemminkin tarjota positiivisia keinoja ratkaista mahdollisia ongelmia sen sijaan, että haetaan niihin jotain syyllistä?

 

Tätäkin palstaa kun lukee, niin osa ihmisistä tuntuu jääneen täysin jumiin siihen ajatukseen, että heidän vanhempansa on syyllisiä kaikkeen ja elämä onkin sitten pelkkää katkeruutta heitä ja jo elettyä elämää kohtaan sen sijaan, että elettäisiin tätä hetkeä ja kyettäisiin suuntautumaan tulevaisuuteen ymmärtäen että jokainen aikuinen on lopulta kuitenkin ihan itse vastuussa omista tunteistaan ja elämästään.

Vierailija kirjoitti:

Syyllistäminen ja syyttely? Miksi ei voi vaan rehellisesti olla syyllinen , jos sitä on.? Syyllistä syytetään.Asia ei välttämättä ole monitahoinen.Boomerien olisi aika mennä itseensä...

Tässä kai puhutaan siitä että vanhempi on omien resurssiensa pohjalta pyrkinyt toimimaan niin hyvin kuin on pystynyt ja silti häntä syyllistetään. 

Tällaisessa tilanteessa syyllistäminen ei auta mitään eikä ketään, vaan pikemminkin tuhoaa välejä ja viivästää sitä että ihminen ottaa vastuun omasta olostaan.

"Ongelmana aika usein on sekin, että se vanhempi ei tajua aikuisen lapsena ymmärtävän elämästä vähän hemmetisti enemmän. Niin vaan tuppaa neuvomaan, vaikka toista ihmetyttää, miten vähän on mahdollista oppia 70 elinvuodessa."

En nyt ihan ymmärrä mitä tällä haetaan. Eikai se mikään kilpailu ole kuka ymmärtää elämää enemmän? Nuori aikuinen ymmärtää nuorten aikuisten maailmaa, vähän vanhempi aikuinen taas sitä maailmaa missä itse elää. Yleistä elämänviisautta yleensä on vanhemmilla ihmisillä enemmän, mutta niin voi olla vanhentuneita kantojakin. 

En päässyt lukemaan juttua, mutta omaa kokemusta tässä. Olen mielenterveyskuntoutuja joka koittaa päästä elämässä eteenpäin ja sitä ajatellen halunnut keskustella vanhempieni tavoista toimia psykoterapeutin neuvosta ja kannustamana. Ensin tuntui ettei minulla ole oikeutta moittia, koska näennäisen hyvän lapsuuden olen saanut, mutta olen ymmärtänyt että itseni vuoksi, (kuinka itsekästä!) minun on pakko nostaa tiettyjä lapsuuden kipukohtia esille, ei syytellen, vaan keskustellen ja kysellen, mikä tiettyjen toimintatapojen taustalla on voinut olla, että voisin ymmärtää miksi toimittu tavalla X ja Y. Kuulla anteeksipyyntö ja/tai selitys, antaa anteeksi, ymmärtää ja hyväksyä. Keskustelu päättyi lyhyeen vanhempani todetessa että hän on siis huono ihminen. Siihen loppui keskustelu.

Vierailija kirjoitti:

"Terapiaan meno on sitä vastuun ottamista itsestään."

 

Tämä on muuten mielenkiintoinen pointti. Onko terapiakin sitä että halutaan antaa jonkun muun kuin itsensä tehdä työ oman hyvinvoinnin eteen? 

Tai pikemminkin lakataan hedelmättömästi pyörittämästä niitä samoja omia ajatuskulkuja jotka eivät ole johtaneet mihinkään muuhun kuin suruun ja itsesyytöksiin ja otetaan mukaan pohdintoihin ammattitaitoinen, neutraali ja objektiivinen ihminen, joka voi tarjota uusia näkökulmia ja kääntää ajatuksia uusille raiteille.

Esimerkiksi ap haluaa nyt marinoitua omassa loukkaantumisen tunteessaan. Ammattiapu voisi nostaa hänet ylös kuopasta ja terveemmille ajatusradoille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä tarkoitetaan "syyttelyllä". Sanaa käytetään tässä ketjussa ja myös tuossa HS:n jutussa. Syyttely tarkoittaisi minun korvaani sananmukaisesti jotakuinkin sitä, että lapsi sanoo äitinsä olevan syyllinen vaikkapa hänen ahdistukseensa. Tarina ei kerro, ovatko lapset oikeasti tehneet näin. Vai ovatko he kertoneet, että heillä on paha olla, ja he haluaisivat sen vuoksi puhua menneisyydestään? Se ei ole syyttelyä, että puhuu omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Jos äiti tästä syyllistyy, niin se on eri asia.

No eiköhän se nyt ole aika selvää kaikille luku- ja kirjoitustaitoisille että syyllistäminen ja syyllistyminen on kaksi aivan eri asiaa ja tässä nimenomaan on kyse siitä että syytetään vanhempia omasta pahasta olosta.

Täytyy

Ja usein nämä ihmiset kuitenkin näennäisesti pärjäävät hienosti. Sitten ihmetelleen, miten se Marjukka alkoi terapiassa voida niin huonosti, jätti hyvän työpaikkansakin kirjanpitäjänä ja alkoi kouluttautua hortonomiksi ja on ihan kesannolla, ei edes säärikarvojaan enää ajele.

Kun voi olla, että terapiassa se Marjukka lopulta tajusi, että ei ole ensinkään olemassa, vain pelkkä fasadi, joka esittää täydellistä ihmistä. Juuri sellaista, mistä äiti pitää.

Ja että siellä Marjukka-fasadin takana on jonkinlainen aihio, siemen, ihmisestä jonka kuuluisi olla, mutta joka ei ole päässyt kehittymään, kun Marjukka-fasadi luotiin niin pienenä pitämään se siemen edes hengissä.

Tällaista tapahtuu ihan hyvissäkin perheissä, ei tarvitse olla mitään kauheaa väkivaltaa, puutetta tai laiminlyöntiä. Riittää, että on voimakastahtoisen perheen hauras lapsi, joka jää aina jalkoihin ja yrittää koko ajan vain selvitä ja pitää rauhaa yllä, koska ei kestä riitelyä, jota muu perhe rakastaa.

Joo, ei ole kovinkaan hääviä olla nelikymppinen ja miettiä, onko tästä siemenestä tarkoitus tulla Atsalea vai Aihki.

Niinpä. Se on kova paikka vanhemmille, kun se pieni helposti nujerrettava rääpäle seisoo edessä latelemassa suoraa tekstiä elämästään.

Vanhemmat luulevat, että pieni lapsi ei tajua eikä muista asioita, mutta se on erehdys. Vaikka lapset ovatkin järkyttävän lojaaleja ja sietävät vanhemmiltaan mitä hyvänsä, he kasvavat joskus (toivottavasti) aikuisiksi. Silloin omaa lapsuutta pystyy tarkastelemaan objektiivisesti.

Vanhempiaan sokeasti palvovien ihmisten ei pitäisi tehdä lapsia. He vain siirtävät kokemansa vääryydet omille lapsilleen. Kierre jatkuu, kunnes joku osaa sen katkaista. Ei siihen tarvita aina terapiaa. Itsetutkiskelua kylläkin ja jotakuta jonka kanssa keskustella.

Vierailija kirjoitti:

Ihan jokainen vanhempi tekee virheitä suhteessa lapsiinsa. Myös me, joilla nyt on pieniä lapsia, vaikka ehkä yritämme vältellä niitä asioita mistä ehkä omassa vanhempisuhteessaamme emme pitäneet.

Virheiden suuruus ja toisaalta asenne niiden takana sitten määrittelevät sitä, miten niitä pitää myöhemmin työstää vai pitääkö. 

Se on juuri näin. Lähes kaikki vanhemmat myös tahtovat hyvää lapsilleen, parempaa kuin mitä ehkä itsellä on ollut. Sitten kun itse on aikuinen, kannattaa yrittää ymmärtää omien vanhempiensa lähtökohtia ja motiiveja. 

Ja tällä en tosiaan tarkoita, että mitään pahoinpitelyä ja mitätöintiä pitäisi hyväksyä, mutta sellaista normaalia inhimillistä puutteellisuutta kyllä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Terapiaan meno on sitä vastuun ottamista itsestään."

 

Tämä on muuten mielenkiintoinen pointti. Onko terapiakin sitä että halutaan antaa jonkun muun kuin itsensä tehdä työ oman hyvinvoinnin eteen? 

Terapia ei toimi noin. Itse siinä se työ tehdään, terapeutin tuella.

Näinhän sen toki pitäisi olla. Näitä juttuja ja kommentteja kun lukee (ja muutaman tapauksen tiedän muutenkin jossa lopputulema oli että kaikki muut on syyllisiä paitsi henkilö itse ja lopputuleman meni hyvät perheet ja välit vanhempiin etc.) niin vaikuttaa vaan siltä että fokus on liikaa siinä mitä minulle on tehty sen sijaan miten itse voin muuttaa elämääni.

Vierailija kirjoitti:

"Terapiaan meno on sitä vastuun ottamista itsestään."

 

Tämä on muuten mielenkiintoinen pointti. Onko terapiakin sitä että halutaan antaa jonkun muun kuin itsensä tehdä työ oman hyvinvoinnin eteen? 

Ei se terapeutti sinun puolestasi mitään tee. Terapeutti on vain peili. Itse asiakas kaiken työn tekee. Ja se on kammottavan raskasta.

Ajatteletko muuten, että personal trainerin palkkaaminen on sitä, että halutaan toinen treenaamaan puolestasi?

Tuntui että tarvitsen terapiaa siitä, että luin jutun äidin kuvauksia tilanteesta, Ei äiti voi olla noin omanapainen ja itsekeskeinen. Heikko ja tarvitseva. Viimeinen osoite moiselle on oma lapsi.

Eikä äiti näytä ymmärtävän että tilanteen on aiheuttanut lapsi-vanhempi -suhde, ei terapia.

Harmi kun kaikissa vanhemmissa ei syty sitä vanhemmuuden kirkkainta johtotähteä; mitä vain tuon toisen puolesta. Jotta sillä olisi hyvä ja parempi kuin itsellä. En rasita lasta omilla murheillani vaan kerron, että me pärjäämme. Siten kasvaa vahva ihminen, joka osaa tukea itseään ja muita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa. Mun ja tyttäreni suhde muuttui, kun hän alkoi käydä terapiassa. Syy terapian aloittamiseen tapahtui hänelle aikuisena eikä liittynyt millään tavalla muhun. Kun kysyin, mitä hänen mielestään olin tehnyt joskus väärin, hän ei osannut mainita yhtäkään asiaa. Terapeutin mielestä kuitenkin jotain olin varmastikin tehnyt väärin. Vuoden verran yritin saada välejä ylläpidettyä, mutta sitten luovutin. Emme ole enää tekemisissä.

Et sinä välttämättä ole tehnyt mitään väärin. Voi vaan olla, että tytär terapiassa tajusi, että ei tahdo aikuisena olla kanssasi väleissä.

Lapsuus voi olla ihan hyvä, ja silti lapsi ja vanhempi ei oikein tule juttuun kun lapsi on aikuinen. Aina se kahden aikuisen välisen suhteen luominen ei onnistu, jos esimerkiksi äiti sitkeästi näkee tyttärensä ensisijaisesti tyttärenään, eikä "Jaana Jantusena, itsenäisenä aikuisena

Kiitos kommentista. Olen itsekin ajatellut lopulta jotenkin näin. Ehkä ei kestä ajatusta, että varoitin häntä väkivaltaisesta miehestä, mutta ei halunnut uskoa mua ja kun tuli pitkään pahoinpidellyksi ja sen vuoksi tarvitsi terapiaa, ehkä jopa häpeää, ettei kuunnellut varoituksiani. Niin paljon heitti lokaa päälleni, että vaikka oma lapsi onkin, en minäkään halua olla koskaan enää hänen kanssaan tekemisissä. Onneksi hänellä on terapeutti, joka korvaa äidin. 

"Niin, mutta kun tässä ei ole viiden vuoden jälkeen mitään merkkejäkään mistään parantumisesta. Päin vastoin muutaman vuoden terapian jälkeen nuoriaikuinen alkoi olla itsetuhoinen."

Mulla elämä alkoi kirkastua siinä seitsemän, kahdeksan vuoden jälkeen. Itsetuhoisia ajatuksia ja itsemurhan idealisointia oli ollut pikkulapsiajoilta lähtien, muttei ketään, jolle niistä puhua. Terapiaprosessin aikana nekin uskalsi vihdoin tuoda ilmi, ja siinä oli sitten terapeutin tuki, jolla niistä selviytyi eteenpäin. Toivottavasti tutullasi on hyvä terapeutti kantamassa prosessin loppuun asti.

Vierailija kirjoitti:

"Ongelmana aika usein on sekin, että se vanhempi ei tajua aikuisen lapsena ymmärtävän elämästä vähän hemmetisti enemmän. Niin vaan tuppaa neuvomaan, vaikka toista ihmetyttää, miten vähän on mahdollista oppia 70 elinvuodessa."

En nyt ihan ymmärrä mitä tällä haetaan. Eikai se mikään kilpailu ole kuka ymmärtää elämää enemmän? Nuori aikuinen ymmärtää nuorten aikuisten maailmaa, vähän vanhempi aikuinen taas sitä maailmaa missä itse elää. Yleistä elämänviisautta yleensä on vanhemmilla ihmisillä enemmän, mutta niin voi olla vanhentuneita kantojakin. 

Ei, vaan kyse on siitä, että osa ihmisistä ei opi mitään, vaikka eläisivät kuinka vanhoiksi. Toistavat ikuisesti samoja käyttäytymiskaavoja vaikka ne eivät toimi, jne.

Oma äitini on kokolaikka sama ihminen nyt, 70-vuotiaana, kuin olin silloin kun olin lapsi. Minusta se on aivan kauhistuttavaa ja luonnotonta, että ihminen ei kasva ja kehity! Samat mielipiteet, samat mieltymykset, samat käytöskuviot.

Tuollainen ihminen alkaa väkisin jotenkin käpristyä ja vääristyä. Koska jos ei kasva koko ajan, niin käy.

Vierailija kirjoitti:

Luin tuon jutun läpi ja mielestäni siellä oli monia ns. sos-kohtia ikääntyneen äidin suusta. 

"Kun lapseni aloitti syyttelynsä, päälleni laskeutui sama pimeys, jonka koin aikoinaan sairastuttuani henkisesti. Tunsin turvattomuutta, pelkoa, hyväksikäytön tuntua ja pahaa oloa." > Lapsi vain syyttelee "turhaan", mutta HÄN voi huonosti ja tuntee pahaa oloa ja pelkää sairastuvansa. Missä empatia oman lapsen ihan vastaavaa oloa kohtaan? Uhriutumispisteet katossa.

"Siksi minun oli tehtävä valinta: joko annan lapseni sairastuttaa minut henkisesti tai teen hänelle selväksi, että hänen oikeutensa elämäni riepottelemiseen on loppu." > Aika karulta kuulostaa, että oma äiti väittää lapsensa riepottelevan hänen elämäänsä. Tällaisesta tilanteesta voitaisiin mielestäni puhua, jos lapsi systemaattisesti käyttäisi hyväksi, esimerkiksi lainaisi jatkuvasti rahaa, käyttäisi huumeita, varastaisi vanhemmalta, valehtelisi koko ajan. Se,

Minä taas luin tuon toisin eli äiti oli ollut lapsilleen rehellinen, kertonut kipeidenkin päätöstensä perustelut, halunnut pitää itsensä ja elämänsä avoimena, jotta lapset eivät kokisi jäävänsä syrjään. Huomaathan, että tuo kirjoittaja oli itse sairastunut ja ollut terapiassa, hän tiesi tunnelukkonsa ja tiesi, milloin kuormitus nousee liian suureksi.

Tuossa tilanteessa lapsella oli terapeuttinsa, jonka kanssa käsitellä asioita, äidillä ei ketään ammattilaista vierellä ymmärryttämässä, että kyseessä on se lapsen terapian vaihe, jossa lapsi revitään ammattilaisen toimesta kappaleiksi ja häntä kannustetaan syyttämään vanhempiaan, jotta hän myöhemmin huomaisi, että oli itsessäkin jotain vikaa ja opettelisi uusia tapoja käsitellä asiaa.

Lapsen ja vanhemman suhde on aina erityinen, mutta se ei voi olla vastuusuhde enää sen jälkeen, kun lapsi on itsenäistynyt ja aloittanut oman elämän, koska vastuuseen kuuluu aina velvollisuudet ja oikeudet. Nyt olet sysäämässä oikeudet lapselle ja velvollisuudet vanhemmalle, jolloin vastuu ei voi olla vanhemmalla.

Oman lapsen pahaa mieltä ei tarvitse sietää, jos se on syyttelyä ja tylyyttä. Aikuinen ihminen on vastuussa sanomisistaan, vaikka kohde olisi oma äiti. Huonosti hoidetun terapian jäljiltä on paljon rikkinäisiä ihmissuhteita, kun minuuden rikkomisvaiheessa terapoitava on katkaissut suhteet vanhempiinsa tai nämä ovat katsoneet, että heidän ei tarvitse kuunnella toisen perättömiä syytöksiä.

Tässä on hurjan monta tekijää mukana.

Terapia ON tämän hetken muotiratkaisu kaikkeen, kuten laihdutus 1980-luvulla. Terapiaa on monenlaista, se on enimmäkseen kaupallista, ja mielen puoskareita on oikeasti olemassa. Ja sitten alalla on vahva freudilainen perinne, jossa naisviha vaikuttaa taustalla. On pitkään ollut ihan adekvastti oppisuunta syyttää ihan kaikista ongelmista ihmisen varhaislapsuutta, jotenkin viallisia kiintymyssuhteita lapsena ja äitiä, aina nimenomaan äitiä ja äitisuhdetta. 

Ei siis ihme, että äitejä kauhistuttaa oman lapsen terapia.

Sitten toisaalta on ihan oikeasti paljon tosi todi kolkkoja äitejä. Esimerkiksi siinä 1970-luvun äidit -ketjussa on heistä paljon kertomuksia. Osa äideistä pitää lapsiaan omien vaikeiden tunteidensa kaatopaikkana. Tuo rehellinen kertominen voi olla uuvuttavaa tukeutumista ja tilitystä. 

Anteeksi pyytäminen kuulostaa myös hienolta, mutta voi olla silkkaa henkistä väkivaltaa. Osa anteeksipyynnöistä on jo lähtöjään kelvottomia. Anteeksi, mutta minähän vain  -rakenteiset sekä olen pahoillani, että ymmärsit asian noin, esimerkiksi. Sitten on myös näitä, jotka käyttävät anteeksipyyntöä tilanteen nollaamiseen. Siis ensin prseillään, sitten pyydetään anteeksi, sitten jatketaan sitä prseilyä ja sanotaan, ettei ikinä ennen ole prseilty, koska ei vanhoja jo anteeksi pyydettyjä asioita saa enää muistella. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopuksi: Lapsen ja äidin suhde ei ole tasaveroinen ihmissuhde, kuten avioparilla tai hyvillä ystävillä. Se on vastuusuhde, jossa äiti on aina, hautaan asti, erilaisessa asemassa kuin lapsi. 

Milloin ihmisestä tulee siis itsellinen aikuinen? Vasta kun oma äiti kuolee? Itse olen mielestäni ollut vastuussa itsestäni siitä lähtien kun muutin kotoa.

Jossain kohtaa "lapsen"  on kylläkin ymmärrettävä että hän ihan oikeana aikuisena saattaa ymmärtää nykyisestä elämästä ja sen vaatimuksista enemmän kuin hänen oma äitinsä, niin pelottavalta kuin ajatus saattaa tuntuakin, ja tajuta että hän itseasiassa onkin oman elämänsä päähenkilö eikä hänen äitinsä.

 

 

Vaikka olisi muuten itsellinen aikuinen, jos on elänyt 18 vuotta alisteisessa suhteessa toiseen, s

Miksi aikuiset ei koskaan terapiassaan ryhdy syyttelemään lapsiaan siitä, että nämä ovat pilanneet vanhempiensa elämän, miksi syytökset on aina lapsilta vanhemmille?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen ei tarvitse  eikä saa olla vanhempien terapeutti tai valitusten kuuntelija. 

Vanhemman pitää olla lapsensa turva.

Entä jos elämä ei ole täydellistä? Entä jos arjessa on riitaa ja muuta epätäydellistä. Entä jos vanhempi siitä huolimatta yrittää parhaansa? Eikö hän siitä huolimatta ole lapsensa turva?

Yhteiskunta on lapsen todellinen turva. Vanhemmat vain kasvattavat lapsen yhteiskunnan avulla.

Tämä on varsin uutta.

Vielä 80-luvulla ja ehkä sen jälkeenkin lapset olivat täydellisesti vanhempiensa armoilla. Ts. vanhemmat päättivät miten elettiin eikä yhteiskunta puuttunut vanhempien määräysvaltaan. Perheen sisäisistä ikävistä asioista ei puhuttu, joka suvussa oli omat häpeänsä ja salaisuutensa.

Juttele asioista 45-vuotiaiden ja sitä vanhempien kanssa, mikäli löydät sellaisia jotka suostuvat, niin ymmärrät ehkä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen sitä mieltä, että syyllistäminen täytyy vaan käydä läpi. Se on osa asioiden käsittelyä. Sitten voi päästää irti ja jatkaa eteenpäin.

Miksi ihmeessä ketään pitäisi syyllistää? 

 

Eikö terapian tulisi ennemminkin tarjota positiivisia keinoja ratkaista mahdollisia ongelmia sen sijaan, että haetaan niihin jotain syyllistä?

 

Tätäkin palstaa kun lukee, niin osa ihmisistä tuntuu jääneen täysin jumiin siihen ajatukseen, että heidän vanhempansa on syyllisiä kaikkeen ja elämä onkin sitten pelkkää katkeruutta heitä ja jo elettyä elämää kohtaan sen sijaan, että elettäisiin tätä hetkeä ja kyettäisiin suuntautumaan tulevaisuuteen ymmärtäen että jokainen aikuinen on lopulta kuitenkin ihan itse vastuussa omista tunteistaan ja elämästään.

Kyllä se oli osa prosessia voida todeta, että hän teki näin, se vaikutti muhun näin, ilman että kukaan riensi puolustelemaan ihmistä, joka on kohdellut huonosti, ja mitätöimään kokemani. Toki terapiassa sitten myös keskityttiin korjaamaan vahinkoa, joka toisen käytöksestä oli seurannut, löytämään tapoja päästä eteenpäin. Se oli tavallaan itse (terapeutin tuella) itseni kasvattamista, kun vanhemmista ei siihen ollut.

Vierailija kirjoitti:

En päässyt lukemaan juttua, mutta omaa kokemusta tässä. Olen mielenterveyskuntoutuja joka koittaa päästä elämässä eteenpäin ja sitä ajatellen halunnut keskustella vanhempieni tavoista toimia psykoterapeutin neuvosta ja kannustamana. Ensin tuntui ettei minulla ole oikeutta moittia, koska näennäisen hyvän lapsuuden olen saanut, mutta olen ymmärtänyt että itseni vuoksi, (kuinka itsekästä!) minun on pakko nostaa tiettyjä lapsuuden kipukohtia esille, ei syytellen, vaan keskustellen ja kysellen, mikä tiettyjen toimintatapojen taustalla on voinut olla, että voisin ymmärtää miksi toimittu tavalla X ja Y. Kuulla anteeksipyyntö ja/tai selitys, antaa anteeksi, ymmärtää ja hyväksyä. Keskustelu päättyi lyhyeen vanhempani todetessa että hän on siis huono ihminen. Siihen loppui keskustelu.

Siltä lapselta eli sinulta olisi voinut kysyä, miksi itse toimit sillä tavalla kuin toimit ja oletko ajatellut koskaan pyytää anteeksi sitä, mitä teit ja sanoit. Vanhemmallakin on usein tarve ymmärtää ja hyväksyä, mutta annoitko sinä koskaan siihen mahdollisuutta pyytäen anteeksi ja selittäen, aidosti nöyrästi katuen vai onko se salaperäisesti vain vanhempien velvollisuus?