Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Kaverin lapsi meni terapiaan kun sillä oli henkisesti haasteita. Nyt hän on käynyt viisi vuotta terapiassa ja kaikki on koko ajan mennyt vain huonompaan suuntaan, kun on käynyt viikottain vatvomassa ties mitä asiaa. Ensin selvisi ilman mitään lääkkeitä, parin vuoden terapian jälkeen alkoi lääkkeiden syönti ja sitten niiden määrä on vain kasvanut. On herännyt kysymys, että onko siitä terapiasta ollut mitään hyötyä, vai päinvastoin haittaa sille nuorelle.

Yleensä hoidolla pitäisi olla positiivisiä vaikutuksia, että sitä kannattaa jatkaa. Nyt viisi vuotta terapiaa ja koko ajan kaikki menee huonommin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä se on sinulla peiliin katsomisen paikka.

Kanna vastuu teoistasi ja tekemättä jättämisistäsi. Pyydä anteeksi. Voit sanoa, että yritit parhaasi, olet pahoillasi, että toimintasi on aiheuttanut lapsellesi surua. Että teet kaikkesi auttaaksesi häntä ja toivot, että hän kertoo sinulle, miten voit toimia jatkossa paremmin. Kerro, että haluaisit kovasti olla osa lapsesi elämää, mutta ymmärrät, jos hän tarvitsee aikaa ja tilaa käsitellä tunteitaan erillään sinusta.

Minä olen tehnyt noin ja se on kannattanut. Niele ylpeytesi ja ymmärrä, että ainoa tapa säilyttää suhde lapseesi on se, että annat hänen kokea asiat juuri niin kuin hän ne kokee, arvostelematta ja tuomitsematta. Jokainen vanhempi on loppujen lopuksi huono vanhempi. Jokainen aiheuttaa tahtomattaan lapsilleen myös traumoja. Se, selviääkö suhteenne siitä yli, on sinun käsissäsi.

Vanhemman ja lapsen suhde

Anteeksi voi tiedätkö oikeasti pyytää väärin. Tavalla, joka ei ole anteeksipyyntö. Sisareni harrastaa tuota: "Olen pahoillani, että käyttäydyin niin huonosti ja huusin sinulle, MUTTA...." ja sitten seuraa pitkä selitys siitä, miten on kokonaan minun vikani, että hän on pakotettu huutamaan minulle.

Jos ei ole vilpittömästi pahoillaan, ei ole mitään järkeä pyytää anteeksi. Valheellinen anteeksipyyntö on paljon pahempi asia kuin haistattelu sen suhteen jatkon kannalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä tarkoitetaan "syyttelyllä". Sanaa käytetään tässä ketjussa ja myös tuossa HS:n jutussa. Syyttely tarkoittaisi minun korvaani sananmukaisesti jotakuinkin sitä, että lapsi sanoo äitinsä olevan syyllinen vaikkapa hänen ahdistukseensa. Tarina ei kerro, ovatko lapset oikeasti tehneet näin. Vai ovatko he kertoneet, että heillä on paha olla, ja he haluaisivat sen vuoksi puhua menneisyydestään? Se ei ole syyttelyä, että puhuu omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Jos äiti tästä syyllistyy, niin se on eri asia.

No eiköhän se nyt ole aika selvää kaikille luku- ja kirjoitustaitoisille että syyllistäminen ja syyllistyminen on kaksi aivan eri asiaa ja tässä nimenomaan on kyse siitä että syytetään vanhempia omasta pahasta olosta.

Täytyy sanoa että todella outoa. En ole koskaan kuullut että toisen syyllistäminen auttaa itseä.

Niinno, kyllä minulla on monessa mielessä paha olo elämässä sen takia, että minulla oli aika kurja lapsuus. Olen silti myös aikuinen, itsellinen ihminen ja pystyn käsittelemään tämän pahan olon varsinaisesti syyttelemättä. Että miten sen sitten ottaisi, syy ja syyllisetkin ovat tavallaan selvillä mutta aikuisena pitää silti omasta elämästä itse kantaa vastuu vaikka olisi mitä taakkoja menneisyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Intersektionaalinen marxilainen feminismi perustuu tähän narsismiin. Syy on aina muualla kuin sinussa. 

Nyt on tärkeää tehdä ero: vanhemmat ovat aivan avainroolissa siinä, millaisia malleja lapselleen antavat, siis käyttäytymisessä ja elämisessä. Kaikki eivät saa todellakaan tasapainoisia, henkisesti terveitä, rakastamiskykyisiä (mihin kuuluu kyky pyytää anteeksi kun ymmärtää erehtyneensä) ja niin, riittävän hyviä vanhempia. Eli tälläisten vanhempien takia terapia saattaa olla hyvinkin tärkeä etappi jossa pääsee käsittelemään ehkä hyvinkin tuskallisia/nöyryyttäviä/järkyttäviä kokemuksia. Ja jos näiden lasten kyseinen vanhempi saa kuulla lapseltaan tämän käyvän terapiassa, hän voi nuijia lapsen täysin - ivata tätä, ihmetellä mihin hän terapiaa tarvitsee jne.

Eli kun vanhempi on selkeästi ollut kaltoinkohteleva, hänen jättämänsä trauma on aivan todellinen eikä keksitty, kuviteltu tai trendikäs. Se on myös uniikki, koska kahta samanlaista perhettä/sukua ei ole.

Toki kyseisellä lapsella voi olla dg persoonallisuushäiriö mutta näkisin silti todella toivottavana, että nimeomaan kohdistettaisiin vastuu kasvattajiin silloin kun he ovat kohdelleen lastaan julmasti/jättäneet tämän selviytymään itsekseen vailla eläytyvää tukea. Eli menetys on aivan todellinen. Terapia on aivan oikea paikka työstää ja lopulta surra menetystä ja sitä kautta päästä eteenpäin, vapaaksi ehkä edelleen satuttavista ja mitätöivistä tai epävakaista vanhemmista, jotka tyypillisesti haluavat sitoa ainakin toisen lapsistaan itseensä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä tarkoitetaan "syyttelyllä". Sanaa käytetään tässä ketjussa ja myös tuossa HS:n jutussa. Syyttely tarkoittaisi minun korvaani sananmukaisesti jotakuinkin sitä, että lapsi sanoo äitinsä olevan syyllinen vaikkapa hänen ahdistukseensa. Tarina ei kerro, ovatko lapset oikeasti tehneet näin. Vai ovatko he kertoneet, että heillä on paha olla, ja he haluaisivat sen vuoksi puhua menneisyydestään? Se ei ole syyttelyä, että puhuu omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Jos äiti tästä syyllistyy, niin se on eri asia.

No eiköhän se nyt ole aika selvää kaikille luku- ja kirjoitustaitoisille että syyllistäminen ja syyllistyminen on kaksi aivan eri asiaa ja tässä nimenomaan on kyse siitä että syytetään vanhempia omasta pahasta olosta.

Täytyy sanoa että todella outoa. En ole koskaan kuullut että toisen syyllistäminen auttaa itseä.

Omasta pahasta olosta vai siitä, mitä vanhempi on tehnyt? Oman kokemuksen mukaan kyse on yleensä jälkimmäisestä.

Jokaisen täysi-ikäisen henkilön pitäisi ottaa vastuu omasta itsestään ja käyttäytymisestään. Sen sijaan, että syyttelee muita ongelmistaan, tulisi keskittyä siihen, miten itse voi toimia ja käyttäytyä paremmin.

"Niin, vaikka lapseni onkin minulle kalleinta maan päällä, mielestäni on kohtuutonta, että minun pitäisi pyytää anteeksi sitä, minkälainen olen. Ja kuten sanoin jo tuossa edellä, olen pyytänyt anteeksi, mutta olen tehnyt sen hänen mielestään väärin. Silloin ollaan mielestäni sellaisten asioiden kanssa tekemissä, johon minulla ei ole mahdollista vaikuttaa."

 

Ap:lla kuulostaa olevan todella outo ihmiskäsitys. Hän ikäänkuin ei ole millään lailla vastuussa omasta olemisestaan, koska nyt vain on jonkinlainen. Kuitenkin hän valittaa, että lapsi on muuttunut terapiassa, eli ilmeisesti ihmisen on hänen mielestään kuitenkin mahdollista muuttua. Siis ehkä tämä mahdollisuus on vain mystisesti ohittanut hänet, spessun lumihiutaleen, jonka psyyke on timantinkova. Mikäpä siinä sitten, ei voi kuin katkeroituaa yksinään ja hävetä sitä, millaiseksi maailma on mennyt.

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ja lapsen suhde on nimittäin täysin yksipuolinen yhdessä asiassa: vastuu on aina vanhemmalla. Jos sinä olet mokannut, kanna vastuusi. Jos lapsesi on mokannut, ole hänen tukenaan, tarjoa ymmärrystä ja apua. 

Paskan marjat. Aikuisella lapsella on täysi vastuu siitä miten hän itse suhtautuu omiin vanhempiinsa. Harva vanhempi tekee tietoisesti lapselleen pahaa ja mokailut vanhempana ovat johtuneet yksinkertaisesti siitä että itse kukin on vajavainen ihminen. Jokaisen lapsen kannattaa ymmärtää vanhempiensa vajavaisuus ja antaa mahdolliset puutteet anteeksi ja ottaa vastuu omasta elämästään eikä syytellä vanhempiaan. 

On selvää, että oman elämänsä ja onnensa takia jossain vaiheessa omasta elämästä täytyy ottaa vastuu ja jättää lapsuus taakse.

Hankalista ihmissuhteista voi kuitenkin olla vaikeaa itsenäistyä, ja terapia voi olla siihen tarpeellinen prosessi.

Harva vanhempi tekee lapselleen tietoisesti pahaa, mutta moni kuitenkin tekee. Ja vielä useampi tekee sitä piittaamattomuuttaan ja ajattelemattomuuttaan. Ei niitä kokemuksia voi ihan noin vaan karistaa ja antaa anteeksi.

Ja vaikka antaisikin anteeksi, niin harva on niin tyhmä, ettei ottaisi opikseen. Opiksi ottanut ihminen välttelee sellaista henkilöä, joka "vajavaisuuttaan" aiheuttaa kipua ja surua ympäristölleen. Miksi esimerkiksi altistaisi omat lapset samalle kohtelulle?

Olen onnellinen, että ei ole omia lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä tarkoitetaan "syyttelyllä". Sanaa käytetään tässä ketjussa ja myös tuossa HS:n jutussa. Syyttely tarkoittaisi minun korvaani sananmukaisesti jotakuinkin sitä, että lapsi sanoo äitinsä olevan syyllinen vaikkapa hänen ahdistukseensa. Tarina ei kerro, ovatko lapset oikeasti tehneet näin. Vai ovatko he kertoneet, että heillä on paha olla, ja he haluaisivat sen vuoksi puhua menneisyydestään? Se ei ole syyttelyä, että puhuu omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Jos äiti tästä syyllistyy, niin se on eri asia.

No eiköhän se nyt ole aika selvää kaikille luku- ja kirjoitustaitoisille että syyllistäminen ja syyllistyminen on kaksi aivan eri asiaa ja tässä nimenomaan on kyse siitä että syytetään vanhempia omasta pahasta olosta.

Täytyy sanoa että todella outoa. En ole koskaan kuullut e

Terapiaan meno on sitä vastuun ottamista itsestään.

Vierailija kirjoitti:

Otan osaa. Mun ja tyttäreni suhde muuttui, kun hän alkoi käydä terapiassa. Syy terapian aloittamiseen tapahtui hänelle aikuisena eikä liittynyt millään tavalla muhun. Kun kysyin, mitä hänen mielestään olin tehnyt joskus väärin, hän ei osannut mainita yhtäkään asiaa. Terapeutin mielestä kuitenkin jotain olin varmastikin tehnyt väärin. Vuoden verran yritin saada välejä ylläpidettyä, mutta sitten luovutin. Emme ole enää tekemisissä.

Et sinä välttämättä ole tehnyt mitään väärin. Voi vaan olla, että tytär terapiassa tajusi, että ei tahdo aikuisena olla kanssasi väleissä.

Lapsuus voi olla ihan hyvä, ja silti lapsi ja vanhempi ei oikein tule juttuun kun lapsi on aikuinen. Aina se kahden aikuisen välisen suhteen luominen ei onnistu, jos esimerkiksi äiti sitkeästi näkee tyttärensä ensisijaisesti tyttärenään, eikä "Jaana Jantusena, itsenäisenä aikuisena naisena".

Tähän kun lisätään se, että vaikka äitiään rakastaa, ei siitä välttämättä pidä ihmisenä -no, ei kenenkään kanssa ole pakko väkisin yhteyksissä olla vain siksi, että se toinen sattuu olemaan äitisi. Sellaisen sentimentaalisuuden aika on ohi.

Meillä minä ja äitini kyllä epäilemättä rakastamme toisiamme asiaankuuluvalla perherakkaudella, mutta kumpikaan ei pidä toisesta ihmisenä. Joten on ainakin minulle välillä suoranaista kidutusta olla tekemisissä ja mietin, onkohan se äidillekin. Että miksi me jatkamme tätä farssia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopuksi: Lapsen ja äidin suhde ei ole tasaveroinen ihmissuhde, kuten avioparilla tai hyvillä ystävillä. Se on vastuusuhde, jossa äiti on aina, hautaan asti, erilaisessa asemassa kuin lapsi. 

Milloin ihmisestä tulee siis itsellinen aikuinen? Vasta kun oma äiti kuolee? Itse olen mielestäni ollut vastuussa itsestäni siitä lähtien kun muutin kotoa.

Jossain kohtaa "lapsen"  on kylläkin ymmärrettävä että hän ihan oikeana aikuisena saattaa ymmärtää nykyisestä elämästä ja sen vaatimuksista enemmän kuin hänen oma äitinsä, niin pelottavalta kuin ajatus saattaa tuntuakin, ja tajuta että hän itseasiassa onkin oman elämänsä päähenkilö eikä hänen äitinsä.

No tämä kommenttihan selventää kaikkien boomer-ikäluokan vanhempien ajatusmaailmaa. Minäkin pärjäsin yksin eikä kukaan auttanut eikä ketään kiinnostanut, nyt sinunkin täytyy, get over it, kasva aikuiseksi.

Voihan sen näinkin todeta olevan, mutta turha toki siinä kohtaa olettaa, että lapset halaavat ovella lämpimästi hymyillen ja vaihtavat pissavaippoja kun olette vanhuksia. Jos haluaa osakseen empatiaa, sitä kannattaa antaa myös itse muille. 

Sittenhän voit osoittaa esimerkkiä ymmärtämällä vanhempiesi vikoja ja suhtautua heihin empaattisesti syyttelyn sijaan. 

Vierailija kirjoitti:

Kaverin lapsi meni terapiaan kun sillä oli henkisesti haasteita. Nyt hän on käynyt viisi vuotta terapiassa ja kaikki on koko ajan mennyt vain huonompaan suuntaan, kun on käynyt viikottain vatvomassa ties mitä asiaa. Ensin selvisi ilman mitään lääkkeitä, parin vuoden terapian jälkeen alkoi lääkkeiden syönti ja sitten niiden määrä on vain kasvanut. On herännyt kysymys, että onko siitä terapiasta ollut mitään hyötyä, vai päinvastoin haittaa sille nuorelle.

Yleensä hoidolla pitäisi olla positiivisiä vaikutuksia, että sitä kannattaa jatkaa. Nyt viisi vuotta terapiaa ja koko ajan kaikki menee huonommin.

Kyllä se ainakin itselläni kävi ihan järkeen, että ensin tuntui menevän huonommin, ennen kuin olo alkoi parantua. Kun on ensin vuosikymmenet hautonut asioita sisällään ja ns. kasvanut kieroon, sitten alkaa sitä vyyhtiä avata ja käsitellä eikä ole vielä oppinut parempia tapoja elää. Se on rankka prosessi.

Ihan jokainen vanhempi tekee virheitä suhteessa lapsiinsa. Myös me, joilla nyt on pieniä lapsia, vaikka ehkä yritämme vältellä niitä asioita mistä ehkä omassa vanhempisuhteessaamme emme pitäneet.

Virheiden suuruus ja toisaalta asenne niiden takana sitten määrittelevät sitä, miten niitä pitää myöhemmin työstää vai pitääkö. 

Syyllistäminen ja syyttely? Miksi ei voi vaan rehellisesti olla syyllinen , jos sitä on.? Syyllistä syytetään.Asia ei välttämättä ole monitahoinen.Boomerien olisi aika mennä itseensä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä tarkoitetaan "syyttelyllä". Sanaa käytetään tässä ketjussa ja myös tuossa HS:n jutussa. Syyttely tarkoittaisi minun korvaani sananmukaisesti jotakuinkin sitä, että lapsi sanoo äitinsä olevan syyllinen vaikkapa hänen ahdistukseensa. Tarina ei kerro, ovatko lapset oikeasti tehneet näin. Vai ovatko he kertoneet, että heillä on paha olla, ja he haluaisivat sen vuoksi puhua menneisyydestään? Se ei ole syyttelyä, että puhuu omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Jos äiti tästä syyllistyy, niin se on eri asia.

No eiköhän se nyt ole aika selvää kaikille luku- ja kirjoitustaitoisille että syyllistäminen ja syyllistyminen on kaksi aivan eri asiaa ja tässä nimenomaan on kyse siitä että syytetään vanhempia omasta pahasta olosta.

Täytyy sanoa että todella outoa. En ole koskaan kuullut e

Jos on käynyt niin huonosti että ei ole lapsena saanut yhdeltäkään ihmiseltä/aikuiselta tsemppiä, tukea, turvaa, aitoa huomiota ja välittämistä niin voi olla lähes mahdotonta kasvaa normaaliin aikuisuuteen, siis vastuutakantamaan työssä ja vanhempana. Kun kukaan ei ole kantanut sitä hänestä muuten kuin aineelliset tarpeet täyttäen. Ja näitä tälläisiä ihmisiä ei ole ihan vähän. Voivat olla hyvinkin vaikeasti hoidettavissa kun luottamus on rikkoutunut varhain ja opittu luottamaan ainoastaan itseen. Jos sekään onnistuu, monissa häiriössä mieli on niin rikki että pysyvää persoonaa ei edes ole.

Hyvä näille mennä huutelemaan ryhdistäytymistä kun ei tajua mitään siitä mitä ovat kokeneet. Eivätkä välttämättä ymmärrä sitä oikein itsekään. Ovat nimenomaan usein kasvaneet syyttämään itseään ja pitämään itseään vääränlaisina, luusereina jne Vanhemmat saattavat vielä vahvistaa tätä käsitystä, ettei valokeila kohdistuisi vain heidän tekemisiinsä.

"Terapiaan meno on sitä vastuun ottamista itsestään."

Tämä on muuten mielenkiintoinen pointti. Onko terapiakin sitä että halutaan antaa jonkun muun kuin itsensä tehdä työ oman hyvinvoinnin eteen? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopuksi: Lapsen ja äidin suhde ei ole tasaveroinen ihmissuhde, kuten avioparilla tai hyvillä ystävillä. Se on vastuusuhde, jossa äiti on aina, hautaan asti, erilaisessa asemassa kuin lapsi. 

Milloin ihmisestä tulee siis itsellinen aikuinen? Vasta kun oma äiti kuolee? Itse olen mielestäni ollut vastuussa itsestäni siitä lähtien kun muutin kotoa.

Jossain kohtaa "lapsen"  on kylläkin ymmärrettävä että hän ihan oikeana aikuisena saattaa ymmärtää nykyisestä elämästä ja sen vaatimuksista enemmän kuin hänen oma äitinsä, niin pelottavalta kuin ajatus saattaa tuntuakin, ja tajuta että hän itseasiassa onkin oman elämänsä päähenkilö eikä hänen äitinsä.

 

 

Vaikka olisi muuten itsellinen aikuinen, jos on elänyt 18 vuotta alisteisessa suhteessa toiseen, se suhde ei koskaan tule olemaan täysin tasa-arvoinen, ei samaan tapaan kuin jos olisi tavannut saman ihmisen vaikka kolmikymppisenä. Tähän kun lisätään se, että se vanhempi on saanut aivopestä lastaan tämän elämän alkuosan, on selviö ettei täysin tasavertainen suhde vaan voi olla olemassa.

Tähän kun lisätään se äitien yleinen haluttomuus nähdä lapsensa oikeasti aikuisina, jonain muuna kuin äidin jatkeena...

Ongelmana aika usein on sekin, että se vanhempi ei tajua aikuisen lapsena ymmärtävän elämästä vähän hemmetisti enemmän. Niin vaan tuppaa neuvomaan, vaikka toista ihmetyttää, miten vähän on mahdollista oppia 70 elinvuodessa.

Vierailija kirjoitti:

"Terapiaan meno on sitä vastuun ottamista itsestään."

 

Tämä on muuten mielenkiintoinen pointti. Onko terapiakin sitä että halutaan antaa jonkun muun kuin itsensä tehdä työ oman hyvinvoinnin eteen? 

Terapia ei toimi noin. Itse siinä se työ tehdään, terapeutin tuella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaverin lapsi meni terapiaan kun sillä oli henkisesti haasteita. Nyt hän on käynyt viisi vuotta terapiassa ja kaikki on koko ajan mennyt vain huonompaan suuntaan, kun on käynyt viikottain vatvomassa ties mitä asiaa. Ensin selvisi ilman mitään lääkkeitä, parin vuoden terapian jälkeen alkoi lääkkeiden syönti ja sitten niiden määrä on vain kasvanut. On herännyt kysymys, että onko siitä terapiasta ollut mitään hyötyä, vai päinvastoin haittaa sille nuorelle.

Yleensä hoidolla pitäisi olla positiivisiä vaikutuksia, että sitä kannattaa jatkaa. Nyt viisi vuotta terapiaa ja koko ajan kaikki menee huonommin.

Kyllä se ainakin itselläni kävi ihan järkeen, että ensin tuntui menevän huonommin, ennen kuin olo alkoi parantua. Kun on ensin vuosikymmenet hautonut asioita sisällään ja ns. kasvanut kieroon, sitten alkaa sitä vyyhtiä avata ja käsitellä eikä ole vielä oppinut

Niin, mutta kun tässä ei ole viiden vuoden jälkeen mitään merkkejäkään mistään parantumisesta. Päin vastoin muutaman vuoden terapian jälkeen nuoriaikuinen alkoi olla itsetuhoinen.