Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Ap vastaa kommentteihin sillä tyylillä, että ei tarvitse enää ihmetellä, miksi lapsensa on ylipäänsä mennyt terapiaan. Kaikesta anteeksipyytelyselityksestä huolimatta ap:stä tulee ikävät vibat.

Olet ollut mielestäsi nöyrä, selittänyt taustaasi ja pyydellyt anteeksi. Silti kommentointisi antaa sinusta vihaisen, puolustelevan ja kylmän ihmisen kuvan. Osa kommenteistasi alkaa asiallisesti, mutta muuttuu ilkeäksi ja ylimieliseksi. Sinusta saa ohutnahkaisen narsistin vaikutelman. Ja ylipäänsä vaikutelman, että oman menneisyytesi työstäminen on pahasti kesken. Viha ei tule tyhjästä. Eikä myöskään lapsesi pahoinvointi.

No niin, en siis ole nöyrä, olen vihainen (varmaan piiloagressiota), puolustelen vaikka pitäisi todeta olevansa syyllinen ja olen kylmä, ilkeä ja ylimielinen. Olen siis ohutnahkainen narsisti. Piste. En ole työstänyt tarpeeksi menneisyyttäni, koska sitähän pitää tehdä tekemästä päästyäänkin, että on edes oikeutettu osallistumaan mihinkään keskusteluun. Aikuisella lapsellani on todellakin oikeus olla vihainen eikä ole mikään ihme, että hän voi pahoin.

Tuollainen kommentointi saa minut todella surulliseksi. Tokikin se ratkaisee monta ongelmaa. Minä olen syyllinen. Mutta kuka on sitten se syytön? Kenet tämä tekee onnelliseksi? Toivottavasti lapseni on onnellinen. Ja kaikki ne aikuiset lapset, jotka vanhempiaan syyttävät.

 

Minäkin haluan ratkaista ongelmia ja nähdä välimme lämpiminä ja avoimina. Mutta tällaisena ohutnahkaisena narsistina en nyt vaan tajua, että eihän se ole mahdollista. Kiitos kun autoit minua tajuamaan sen,

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vastaa kommentteihin sillä tyylillä, että ei tarvitse enää ihmetellä, miksi lapsensa on ylipäänsä mennyt terapiaan. Kaikesta anteeksipyytelyselityksestä huolimatta ap:stä tulee ikävät vibat.

Olet ollut mielestäsi nöyrä, selittänyt taustaasi ja pyydellyt anteeksi. Silti kommentointisi antaa sinusta vihaisen, puolustelevan ja kylmän ihmisen kuvan. Osa kommenteistasi alkaa asiallisesti, mutta muuttuu ilkeäksi ja ylimieliseksi. Sinusta saa ohutnahkaisen narsistin vaikutelman. Ja ylipäänsä vaikutelman, että oman menneisyytesi työstäminen on pahasti kesken. Viha ei tule tyhjästä. Eikä myöskään lapsesi pahoinvointi.

En ole ap, mutta en kyllä tekisi johtopäätöksiä kenenkään vanhemmuudesta tai mistään muustakaan sen perusteella, miten tällä ilkeilypalstalla vastaa anonyymeille kirjoittajille. Täällä on kaikilla jo valmiiksi siilipuolustus päälle, kun on tie

Todellakin ilkeä ihminen tuo, joka jopa haukkuu toista narsistiksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vastaa kommentteihin sillä tyylillä, että ei tarvitse enää ihmetellä, miksi lapsensa on ylipäänsä mennyt terapiaan. Kaikesta anteeksipyytelyselityksestä huolimatta ap:stä tulee ikävät vibat.

Olet ollut mielestäsi nöyrä, selittänyt taustaasi ja pyydellyt anteeksi. Silti kommentointisi antaa sinusta vihaisen, puolustelevan ja kylmän ihmisen kuvan. Osa kommenteistasi alkaa asiallisesti, mutta muuttuu ilkeäksi ja ylimieliseksi. Sinusta saa ohutnahkaisen narsistin vaikutelman. Ja ylipäänsä vaikutelman, että oman menneisyytesi työstäminen on pahasti kesken. Viha ei tule tyhjästä. Eikä myöskään lapsesi pahoinvointi.

No niin, en siis ole nöyrä, olen vihainen (varmaan piiloagressiota), puolustelen vaikka pitäisi todeta olevansa syyllinen ja olen kylmä, ilkeä ja ylimielinen. Olen siis ohutnahkainen narsisti. Piste. En ole työstänyt tarpeeksi menneisyyttäni, koska si

Tuo sinua syyllistävä on todella ilkeä. Eikä missään tapauksessa oikeassa yhdessäkään väitteessään. Hän on ketjussa haukkunut kokoajan toisia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyttäminen ei edelleenkään ole sama asia kuin keskustelu.

Jos pitää faktoja syyttämisenä, vika ei ole sanojassa.

Kun ei ne ole faktoja vain siksi, että sinusta jollakin hetkellä tuntuu siltä. Sinun kokemuksesi on vain osa totuutta. 

No MIKSI se vanhempi ei yksinkertaisesti hyväksy lapsen sen hetkistä (osa)totuutta, että lapsi kokee vanhemman pilanneen elämänsä. Ja miksi ei sano vaikka lapselle että "koet että elämäsi on pilalla ja että minä pilasin sen, haluatko avata tätä tilannetta enemmän, jotta ymmärtäisin sinua ja kokemustasi paremmin." Ei pitäisi olla liikaa vaadittu, jos "haluaa vain lapsen parasta", kuten sitten lehtien palstoilla märisee.

Vierailija kirjoitti:

Olen viisikymppinen äiti ja kun ajattelen itseäni vaikka 25-vuotiaana, niin hyvinkin olisin voinut sokeasti uskoa jotain terapeuttia (jos olisi ollut varaa käydä terapeutilla, kun yhteiskuntahan ei silloin tällaista kustantanut). Akateemisin termein kun puhutaan ihmissuhdeasioista ja jos nuorena aikuisena joku asia on solmussa, niin aika helposti olisi minunkin äitini ollut mielessäni rajaton narsisti.

Voi olla hyväkin, että nykypäivän nuorilla aikuisilla on terapiatakuu, mutta joku takuu pitäisi näillä terapeuteillakin olla. Nimittäin he vievät nuoren aikuisen repivään tilanteeseen ja sitten tämä nuori ei osaa sitä suhteuttaa ja tekee peruuttamattomia asioita oman perheensä kanssa, loukkaa, syyllistää, pistää välit poikki jne. Ja samaan aikaan tämä terapeutti hurauttaa audillaan espoolaiseen merenrantataloonsa, suunnittelee vanhempiensa kanssa etelänmatkaa ja nauttii siitä, kun sukupolvet kohtaavat yhteisen joulupöydän ääressä kristalli

Tämä on jännä käsitys terapiasta. Minulle suurin ongelma oli se, että olisin nimenomaan kaivannut jotakuta, joka olisi ollut vihainen puolestani, niistä vääryyksistä, jotka vanhempani minulle tekivät. Sen sijaan terapeutti tiedusteli minulta, minkä arvelisin olevan syynä äitini käytökseen. Tuntui, että hän meni äitini puolelle.

Terapian onnistuessa kun sitä alkaa kuunnella itseään ja pystyy tekemään omannäköisiään päätöksiä, niin päädyin kuitenkin pistämään välit poikki äitini kanssa. Ei sen takia, mitä menneisyydessä tapahtui. Vaan siksi, että hän on edelleen kyvytön ottamaan vastaan vihaani tai suruani.

Hän ei kuulemma pysty puhumaan menneistä, koska "hänellä hajoaa pää". Ts. ei kestä omaa syyllisyyttään.  Olimme keskustelleet tämän sanomisen aikaan puolisen tusinaa kertaa lapsuuteni tapahtumista puhelimessa. Minä olin istunut satoja tunteja terapiassa, yrittänyt ymmärtää, miksi minun elämälläni ja tunteillani ei ollut vanhemmilleni mitään merkitystä. Ja nyt HÄNELLÄ hajoaa pää, kun joutuu joitain kertoja puhumaan asioista. Eikä edes elämään joka päivä minulle aiheuttamiensa fyysisten ja mielenterveysvaivojen kanssa.

Jotkut ihmiset vain eivät pysty kestämään omien tekojensa seurauksia, ja löytävät siihenkin syyn muualta. Vaikkapa sitten terapeuteista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyttäminen ei edelleenkään ole sama asia kuin keskustelu.

Jos pitää faktoja syyttämisenä, vika ei ole sanojassa.

Kun ei ne ole faktoja vain siksi, että sinusta jollakin hetkellä tuntuu siltä. Sinun kokemuksesi on vain osa totuutta. 

No MIKSI se vanhempi ei yksinkertaisesti hyväksy lapsen sen hetkistä (osa)totuutta, että lapsi kokee vanhemman pilanneen elämänsä. Ja miksi ei sano vaikka lapselle että "koet että elämäsi on pilalla ja että minä pilasin sen, haluatko avata tätä tilannetta enemmän, jotta ymmärtäisin sinua ja kokemustasi paremmin." Ei pitäisi olla liikaa vaadittu, jos "haluaa vain lapsen parasta", kuten sitten lehtien palstoilla märisee.

 

Koska "koet että elämäsi on pilalla ja että minä pilasin sen, haluatko avata tätä tilannetta enemmän, jotta ymmärtäisin sinua ja kokemustasi paremmin" on sellaista puhetta, joka tulee tosi harvan tavallisen ihmisen suusta luontevasti. Iso osa ihmisistä ei kykene analyyttiseen pohdiskeluun, saatikka sitten kylmän rauhallisesti ja etäisesti pohtimaan oman ja muiden napanöyhtien sfäärejä.

Vierailija kirjoitti:

Ap vielä jatkaa:

En itse asiassa kyseenalaista lapseni kokemuksia enkä halua niitä vähätellä. Mutta kyseenalaistan sen, miten nykypäivän terapian avulla omaa menneisyyttä käsitellään ja omaan pahaan oloon syyllisiä haetaan. Olen ollut ihan valmis keskustelemaan asioista, joskin se on ollut vaikeaa, kun koko tilanne lähtee siitä, mitä kaikkea olen tehnyt väärin. Uskokaa tai älkää, en ole halunnut toimia ikävästi lastani kohtaan koskaan. Kun joku kysyi, mitä ne "vähäpätöiset" asiat ovat, ne ovat voineet ymmärtääkseni olla sitä, miten arkea on eletty. Ja jollekin kirjoittajalle, joka sanoi, että perhejuhlat ja matkat eivät liity tähän mitenkään, niin olen absoluuttisen eri mieltä. Tällaiset asiat todellakin liittyvät tavalliseen perhe-elämään. Ja se, että olenko tempperamenttinen vai flegmaattinen, sillä ei ole mielestäni merkitystä. Koska, niin kuin on huomattu, kummankin puolen voisi kääntää minua vastaan.

Enkä

Etkö siis ole lapseltasi kysynyt mitä ne "vähäpätöiset" arkeen/elämään liityvät asiat ovat.?Arvailet siis itsekin, mistä lapsi on hepulit vetänyt, mutta et ole kysynyt???

Minua kylmää tuo välien poikki laittaminen. Sellaista on varmasti todella vaikeaa antaa anteeksi. Murhamiehetkin saavat enemmän empatiaa osakseen kuin äidit. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap vastaa kommentteihin sillä tyylillä, että ei tarvitse enää ihmetellä, miksi lapsensa on ylipäänsä mennyt terapiaan. Kaikesta anteeksipyytelyselityksestä huolimatta ap:stä tulee ikävät vibat.

Olet ollut mielestäsi nöyrä, selittänyt taustaasi ja pyydellyt anteeksi. Silti kommentointisi antaa sinusta vihaisen, puolustelevan ja kylmän ihmisen kuvan. Osa kommenteistasi alkaa asiallisesti, mutta muuttuu ilkeäksi ja ylimieliseksi. Sinusta saa ohutnahkaisen narsistin vaikutelman. Ja ylipäänsä vaikutelman, että oman menneisyytesi työstäminen on pahasti kesken. Viha ei tule tyhjästä. Eikä myöskään lapsesi pahoinvointi.

No niin, en siis ole nöyrä, olen vihainen (varmaan piiloagressiota), puolustelen vaikka pitäisi todeta olevansa syyllinen ja olen kylmä, ilkeä ja ylimielinen. Olen siis ohutnahkainen narsisti. Piste. En ole työstänyt tarpeeksi menneisyyttäni, koska si

Tämä on ensimmäinen kommenttini sinulle ja tästä aiheesta; Mikset antaisi tyttärellesi nyt tilaa käsitellä mitä ikinä se onkaan  mitö hän käsittelee? Ilmaise, että ovesi on auki, kuuntele jos hän puhuu ja koita suunnata katsetta tulevaisuuteen. Sano että teillä on molemmilla oma kokemuksenne hänen lapsuudestaan ja näin saa ollakin, mutta nyt haluat lämpimän ja hyvän suhteen, kuten kerroit. Toista aikuista ei voi pakottaa ihmissuhteeseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyttäminen ei edelleenkään ole sama asia kuin keskustelu.

Jos pitää faktoja syyttämisenä, vika ei ole sanojassa.

Kun ei ne ole faktoja vain siksi, että sinusta jollakin hetkellä tuntuu siltä. Sinun kokemuksesi on vain osa totuutta. 

Se riippuu mitä tavoittelee. Jos haluaa haastaa riitaa, kannattaa syyttää ja käydä kimppuun kunnes kokee syyllisen nöytyvän. Jos haluaa rakentaa jotain, kannattaa lähestyä toista ihmistä keskustellen.

Minusta tuntuu, että kaikki nämä "riidan haastamiset", "päälle hyökkäykset", "syyttämiset", "kimppuun käynnit" ja "mitätöinnit" ovat olleet ihan keskustelua. Ne ovat vain aiheuttaneet vanhemmassa valtavan tunnemyrskyn ja torjunnan, koska keskustelun aihe ja sisältö ei ole vanhempaa miellyttänyt.

Vai onko ihan oikeasti fyysisesti käyty kimppuun tai hyökätty päälle?

Niin, sitäpä minäkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyttäminen ei edelleenkään ole sama asia kuin keskustelu.

Jos pitää faktoja syyttämisenä, vika ei ole sanojassa.

Kun ei ne ole faktoja vain siksi, että sinusta jollakin hetkellä tuntuu siltä. Sinun kokemuksesi on vain osa totuutta. 

No MIKSI se vanhempi ei yksinkertaisesti hyväksy lapsen sen hetkistä (osa)totuutta, että lapsi kokee vanhemman pilanneen elämänsä. Ja miksi ei sano vaikka lapselle että "koet että elämäsi on pilalla ja että minä pilasin sen, haluatko avata tätä tilannetta enemmän, jotta ymmärtäisin sinua ja kokemustasi paremmin." Ei pitäisi olla liikaa vaadittu, jos "haluaa vain lapsen parasta", kuten sitten lehtien palstoilla märisee.

Kuulostaa loukatulta ylpeydeltä. Tuo voi olla aika yleistä ja ymmärrettävää, mutta jos on viisas päästää lapsen itse luomaan oman käsityksensä. Hyväksyy senkin että lapsi on väärässä sillä hetkellä. Kyllä hänellä pitäisi olla jo perspektiiviä tajuta että käsitykset voivat muuttua ja vihalla saattaa olla hyvinkin tärkeä tehtävä lapsensa kasvun rakennusaineena. Tietysti asettaa samalla myös jotkin rajat suojatakseen itseään.

 

Vierailija kirjoitti:

Minua kylmää tuo välien poikki laittaminen. Sellaista on varmasti todella vaikeaa antaa anteeksi. Murhamiehetkin saavat enemmän empatiaa osakseen kuin äidit. 

Voihan sitä ottaa vain etäisyyttä. Todeta että nyt on parempi että olemme jonkin aikaa erillämme. 

Valitettavasti välit on joskus katkaistava rumemmin, jonkin kammottavan välikohtauksen päätteeksi. Itsesuojautumisena. Varmasti pätee kumpaankin suuntaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyttäminen ei edelleenkään ole sama asia kuin keskustelu.

Jos pitää faktoja syyttämisenä, vika ei ole sanojassa.

Kun ei ne ole faktoja vain siksi, että sinusta jollakin hetkellä tuntuu siltä. Sinun kokemuksesi on vain osa totuutta. 

Se riippuu mitä tavoittelee. Jos haluaa haastaa riitaa, kannattaa syyttää ja käydä kimppuun kunnes kokee syyllisen nöytyvän. Jos haluaa rakentaa jotain, kannattaa lähestyä toista ihmistä keskustellen.

Minusta tuntuu, että kaikki nämä "riidan haastamiset", "päälle hyökkäykset", "syyttämiset", "kimppuun käynnit" ja "mitätöinnit" ovat olleet ihan keskustelua. Ne ovat vain aiheuttaneet vanhemmassa valtavan tunnemyrskyn

Jos haluaa aikaan kunnon keskustelua, kannattaisi ehkä olla vähemmän syyttävä. Syyttämällä saa aikaan vain puolustusreaktion eikä synny rakentavaa keskustelua. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen viisikymppinen äiti ja kun ajattelen itseäni vaikka 25-vuotiaana, niin hyvinkin olisin voinut sokeasti uskoa jotain terapeuttia (jos olisi ollut varaa käydä terapeutilla, kun yhteiskuntahan ei silloin tällaista kustantanut). Akateemisin termein kun puhutaan ihmissuhdeasioista ja jos nuorena aikuisena joku asia on solmussa, niin aika helposti olisi minunkin äitini ollut mielessäni rajaton narsisti.

Voi olla hyväkin, että nykypäivän nuorilla aikuisilla on terapiatakuu, mutta joku takuu pitäisi näillä terapeuteillakin olla. Nimittäin he vievät nuoren aikuisen repivään tilanteeseen ja sitten tämä nuori ei osaa sitä suhteuttaa ja tekee peruuttamattomia asioita oman perheensä kanssa, loukkaa, syyllistää, pistää välit poikki jne. Ja samaan aikaan tämä terapeutti hurauttaa audillaan espoolaiseen merenrantataloonsa, suunnittelee vanhempiensa kanssa etelänmatkaa ja nauttii siitä, kun sukupolvet k

Eli kaipasit vaan yksipuolista nyökyttelyä? Kuulostaa että sinulla oli asiallinen terapeutti, joka yritti auttaa sinua poterostasi. Uhri olit jo omassa päässäsi, hän yritti auttaa sinua eteenpäin.

Vierailija kirjoitti:

Minua kylmää tuo välien poikki laittaminen. Sellaista on varmasti todella vaikeaa antaa anteeksi. Murhamiehetkin saavat enemmän empatiaa osakseen kuin äidit. 

Entä mistä se kertoo että on laittanut välit poikki vanhempaansa useamman kerran? Yhä useamman kerran antanut anteeksi, kokeillaan vielä kerran pään hakkaamista seinään. Montako kertaa täytyy antaa anteeksi ja sen vanhemman jatkaa jyräämistään???

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyttäminen ei edelleenkään ole sama asia kuin keskustelu.

Jos pitää faktoja syyttämisenä, vika ei ole sanojassa.

Kun ei ne ole faktoja vain siksi, että sinusta jollakin hetkellä tuntuu siltä. Sinun kokemuksesi on vain osa totuutta. 

Se riippuu mitä tavoittelee. Jos haluaa haastaa riitaa, kannattaa syyttää ja käydä kimppuun kunnes kokee syyllisen nöytyvän. Jos haluaa rakentaa jotain, kannattaa lähestyä toista ihmistä keskustellen.

Minusta tuntuu, että kaikki nämä "riidan haastamiset", "päälle hyökkäykset", "syyttämiset", "kimppuun käynnit" ja "mitätöinnit" ovat olleet ihan keskustelua. Ne ovat vain aiheuttaneet vanhemmassa valtavan tunnemyrskyn

Aloituksessa tai Hesarissa ei kyllä ollut kyse mistään keskustelusta ja sinäkin sen kyllä tiedät hyvin, vaikka hienosti muut keskustelijat mitätöitkin lainausmerkeilläsi.

Se tapa miten asiat esittää, on ratkaiseva lopputuloksella. Jos haastat riitaa, saat riitaa. Aina.

Jos äiti avautuu asiasta Hesarille, niin väistämättä herää ajatus, että lapsi katkaisi välit häneen ihan syystä. Äiti vaikuttaa narsistilta.

Vierailija kirjoitti:

 

Itselleni kaikista korjaavin kokemus oli se, että äiti pystyi näkemään tuskani ja pyytämään anteeksi omaa osaansa sen synnyssä. Jos hän olisi syyttänyt minua kokemastaan häpeästä ja kieltänyt kaiken

Hyvä että teillä meni noin hyvin. 

Meillä se ei vaan onnistu mitenkään. Minä olen se äiti, joka olen pyytänyt anteeksi monta kertaa, mutta en ilmeisesti osaa sitä oikeilla sanoilla tehdä. Mistään asioista ei keskustella niitä läpi, asenne tuntuu olevan se, että en ole riittävän taitava. Kun vastassa on pitkän terapian läpi käynyt ja itsekin psykologiaa yliopistossa opiskellut tytär, niin en ymmärrä enkä osaa käyttää oikeita termejä. Tulee olo, että olen koko ajan alemmalla tasolla oleva, jota voi katsoa ylhäältä alaspäin. 

 

Olen muutenkin huono puhumaan tunteista kun en ole sellaiseen koskaan oppinut. En käsitä miten silloin voi välejä korjata, kun mistään ei puhuta, ylhäältä päin vaan neuvotaan ole niin, ole näin, koska et ole niin kuin pitäisi, niin kaikki estot päälle. Miten loputtomiin minun pitää yrittää ja miten?

tämä on kuin joku peli, minkä sääntöjä ei ole minulle koskaan kerrottu. 

 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen viisikymppinen äiti ja kun ajattelen itseäni vaikka 25-vuotiaana, niin hyvinkin olisin voinut sokeasti uskoa jotain terapeuttia (jos olisi ollut varaa käydä terapeutilla, kun yhteiskuntahan ei silloin tällaista kustantanut). Akateemisin termein kun puhutaan ihmissuhdeasioista ja jos nuorena aikuisena joku asia on solmussa, niin aika helposti olisi minunkin äitini ollut mielessäni rajaton narsisti.

Voi olla hyväkin, että nykypäivän nuorilla aikuisilla on terapiatakuu, mutta joku takuu pitäisi näillä terapeuteillakin olla. Nimittäin he vievät nuoren aikuisen repivään tilanteeseen ja sitten tämä nuori ei osaa sitä suhteuttaa ja tekee peruuttamattomia asioita oman perheensä kanssa, loukkaa, syyllistää, pistää välit poikki jne. Ja samaan aikaan tämä terapeutti hurauttaa audillaan espoolaiseen merenrantataloonsa, suunnittelee vanhempiensa kanssa etelänmatkaa ja nauttii siitä, kun sukupolvet k

Sinä kannat nyt vastuun omista teoistasi eli näistä puheluistasi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Psykoterapiaanhan ei kukaan lähde huvikseen. Sokeita pisteitä riittää kaikilla. Minä en ole terapiaa tarvinnut, mutta olen hyväksynyt etten pysty luomaan läheistä suhdetta äitiini tai uskoutumaan hänelle hänen ahdasmielisyytensä vuoksi.

Ymmärrän tämän. Mutta jos äitisi on mielestäsi ahdasmielinen etkä halua hänen kanssaan läheistä suhdetta, oletko syyllistänyt häntä siitä, minkälainen hän sinun mielestäsi on. Olisiko sinulle mielestäsi oikeus tehdä niin?

 

Ap

Syyllistämisestä ei ole apua. Välimme ovat muodolliset ja uskoisin asian olevan kipeä äidilleni.

Ei millään pahalla, mutta todennäköisesti et sinäkään ole mitenkään hyvä ja kiva tyyppi. Olen alkanut oikeasti katsomaan ympärilleni ja ne hyvät tyypit ovat todella harvassa, siis todella harvassa.

Varsinkin monen lapset ovat aika kauheita. Teinilapset, jopa suoraan ihan hirveitä. Mutta jos heiltä itseltään kysyy, niin he näkevät itsensä ihan mahtityyppeinä. Ja sitten ne kauheat sukulaiset, työkaverit, naapurit ja eksät. Näissä näitä hirveitä tyyppejä riittää, jotka ovat kaikki jonkun äidin ja isän lapsia, mutta jotka silti kuvittelevat olevansa sitä 0.002% hyvä tyyppi kategoriaa ihmisistä.

Joten mene peilin eteen ja tiedosta, että jos suhteenne on huono se johtuu myös siitä, ettet sinäkään ole ollut mikään kiva, helppo ja hyvä tyyppi ja siksi sinua kohtaan on reagoitu ja käyttäydytty miten on käyttäydytty. Ei vaikka kuinka väännät todellisuutta sopivaan sinun sisäiseen narratiiviin, että vain muissa on vika ja syy. Ei, eikä se ole mikään syy selittää, että olit sitä ja olit tätä ja muiden olisi pitänyt. Metsä vastaa niinkuin sinne huudetaan lastenkin kohdalla.