Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos sinua ihan aiheetta haukutaan vaikka varkaaksi ja sinä suutut, niin kyse on vain siitä että "kalikka kalahti"?

Ja sinun pitää vaan ymmärtää ja kääntää toinenkin poski, vaikka väitteet on vääriä? Koska olet vanhempi.

Mutta kun me emme puhu mistään aiheettomista syytöksistä. Jos sinä olet aiheuttanut pahaa mieltä jollekin ja hän ilmaisee sen, niin et vaan missään maailmankaikkeudessa omaa sellaisia voimia, jolla voisit rationaalisesti perustellen ja itseäsi puolustellen invalidoida toisen TUNTEET. Ne tunteet ovat hänen päänsä sisällä ja sinä et voi niitä poistaa jankuttamalla. Ja jokaisella on oikeus tunteisiinsa. 

 

Tulkoon se puoleenväliin vastaan, joka haluaa säilyttää kyseisen ihmissuhteen. Jos toiselle osapuolelle koko suhde on yhdentekevä eikä välien katkeaminen haittaa niin hän ei varmaan ole ensimmäisenä tulossa vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkaa kuulostaa siltä, että napanuora on yhä katkaisematta. Oman lapsuuden ongelmien sijaan keskittyisi omaan elämään. Mennyt on mennyttä, harvoin syyttelystä mitään hyvää seuraa.

Ja tätä mieltä siis sellainen, jolla on ollut huono lapsuus. Mutta kun keskittyy siihen että on hyvä nykyhetki ja miten sitä yhä parannetaan, ei ole aikaa eikä kiinnostusta valittaa omista vanhemmista.

Moni oikeasti huonon lapsuuden viettänyt vaikuttaa tämän ymmärtävän paremmin kuin ne jotka kitisevät pikkuasioista. Vahvistaa sitä käsitystä että todellakin moni aikuinen lapsi vain ulkoistaa omia ongelmiaan.

Mistä pikkuasioista kitistään?

Harvinaisen vähän täällä on kuultu että mistä asioista vanhempia on haastettu. Ellei sitten ole "syytetty kaikesta", mikä kuulostaa lähinnä loukkaantuneen eg

Eiköhän kyse ole pikkuasioista silloin jos tietää ettei isossa kuvassa saanut osakseen huonoa lapsuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Joku kirjoitti, että vanhemmalla on valtasuhde lapseen. Ja se oikeuttaa lapsen kritisoimaan tätä suhdetta ollessaan aikuinen. 

Mutta miksi ei puhuta siitä, että terapeutilla on valtasuhde asiakkaaseensa. Kun Ap:n aikuinen lapsi terapiassa on löytänyt äidistään syyllisen pahaan oloonsa eikä halua olla hänen kanssaan enää tekemisissä, kenellä se valta oikeastaan on. 

Miksei rajoja rikkova tai muuten tasapainoton äiti VOISI olla syypää lapsen pahaan oloon?? Sitten vain etäisyyttä sellaiseen. Sama äiti voi kuitenkin aivan helposti koettaa sitoa lapsensa itseensä erinäisin tavoin. Ja olla jopa mustasukkainen terapeutille, jos oikein häiriöinen on.

Terapeutti on lähtökohtaisesti koulutuksensa ja peruspersoonansa (oma terapia käytynä, tausta tyypillisesti keskiluokkainen) takia varustautunut kohtaamaan epäkypsää käytöstä sekä asiakkailta että näiden lähipiiriltä, toki useimmiten tapaamatta koskaan lähipiiriä. Mutta on varsin kummallistakin, että asiakkaan/potilaan oireilu syntyisi jotenki aivan tyhjästä ilman ympäristönsä vaikutusta. Kysehän on ihan neutraalista lähtökohdasta: ihmis(t)en itseymmärryksen ja psyykkisten keinojen lisäämisestä. Luulisi hyvän vanhemman olevan kannustava tälläistä pyrkimystä kohtaan. Valitettavasti vanhempi voi ajatella lapsensa terapiaa jonkinlaisena epäonnistumisena ja jopa häpeänä. Mutta miksi hän näin kokisi?

Vierailija kirjoitti:

Joku kirjoitti, että vanhemmalla on valtasuhde lapseen. Ja se oikeuttaa lapsen kritisoimaan tätä suhdetta ollessaan aikuinen. 

Mutta miksi ei puhuta siitä, että terapeutilla on valtasuhde asiakkaaseensa. Kun Ap:n aikuinen lapsi terapiassa on löytänyt äidistään syyllisen pahaan oloonsa eikä halua olla hänen kanssaan enää tekemisissä, kenellä se valta oikeastaan on. 

Aikuisen ihmisen ei tarvitse olla vanhempansa kanssa tekemisissä. Se ei sinällään ole valtakysymys jos ei halua olla tekemisissä.

90 vuotias äiti sanoi 60 vuotiaalle professori pojalleen, että pitäisikö pojan etsiä itselleen asuntoa, kun hänkin alkaa olla jo hieman huonossa kunnossa, johon poika vastasi, että ei hän aio muuttaa kotoaan pois ja kannattaisi tarkkaan  miettiä etukäteen ennen kuin hankkii niitä lapsia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunne ei tarkoita että tilanne olisi välttämättä tosi. On "lapsia"joille ei riitä mikään, he tuntevat että ovat tulleet huonosti kohdelluksi, vaikka ei oikeasti tulleet millään objektiisella tavalla arvioituna. 

Aivan. Ja siksi näistä voisi hyvin keskustella, jotta lapsi ei jäisi väärän käsityksen valtaan. Jos tilanne voidaan yhdessä todeta objektiivisesti ottaen hyväksi, ja havaita, että rakkautta on ja on ollut, molemmat voittavat.

Sensijaan loukkaannutaan ja koetaan että tullaan mitätöidyksi ja torjutaan keskustelu.

Tämä on mahdollista kun oikeasti keskustellaan eikä syyllistetä ja haukuta toista. Näin ne kaikissa ihmissuhteissa toimii. Näissä pystytään myös näkemään ja toteamaan ne puutteet, pystytään olemaan myötätuntoisia ja pyytämään anteeksi.

Se ei ole mahdollista, jos toinen hyökkää bohaisena päälle.

Ihan peruspsykoligiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos sinua ihan aiheetta haukutaan vaikka varkaaksi ja sinä suutut, niin kyse on vain siitä että "kalikka kalahti"?

Ja sinun pitää vaan ymmärtää ja kääntää toinenkin poski, vaikka väitteet on vääriä? Koska olet vanhempi.

Mutta kun me emme puhu mistään aiheettomista syytöksistä. Jos sinä olet aiheuttanut pahaa mieltä jollekin ja hän ilmaisee sen, niin et vaan missään maailmankaikkeudessa omaa sellaisia voimia, jolla voisit rationaalisesti perustellen ja itseäsi puolustellen invalidoida toisen TUNTEET. Ne tunteet ovat hänen päänsä sisällä ja sinä et voi niitä poistaa jankuttamalla. Ja jokaisella on oikeus tu

Ihmissuhteet ei koskaan mene näin. Jos hyökkäät toisen kimppuun, sieltä on vaikea enää löytää mitään vastaantulemista. Vuorovaikutus menee molempiin suuntiin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos sinua ihan aiheetta haukutaan vaikka varkaaksi ja sinä suutut, niin kyse on vain siitä että "kalikka kalahti"?

Ja sinun pitää vaan ymmärtää ja kääntää toinenkin poski, vaikka väitteet on vääriä? Koska olet vanhempi.

Mutta kun me emme puhu mistään aiheettomista syytöksistä. Jos sinä olet aiheuttanut pahaa mieltä jollekin ja hän ilmaisee sen, niin et vaan missään maailmankaikkeudessa omaa sellaisia voimia, jolla voisit rationaalisesti perustellen ja itseäsi puolustellen invalidoida toisen TUNTEET. Ne tunteet ovat hänen päänsä sisällä ja sinä et voi niitä poistaa jankuttamalla. Ja jokaisella on oikeus tu

Näinhän se menee. Siskoni on vuoroi  riidoissa jokaisen sisaruksensa kanssa. Hänen intressinsä ei ole korjata välejä tai selvittää riitoja, koska hän asuu lähimpänä vanhempiamme ja vahtii siinä perintöään. Me muut satojen kilometrien päässä, joten emme voi vanhemmista huolehtia päivittäin. Emmekä toisaalta välitä heidän omaisuudestaan kun olemme hhvätuloisia

Juuri sinun tapasi kirjoittaa kertoo sen, että olet kiinnostunut vain omista tunteistasi. Lapsesi saa kokea kuten kokee. Olisiko kannattanut todeta tosiasiat jo aiemmin? Vanhemmuuteen kuuluu kyky ajatella toista ihmistä. 

Vierailija kirjoitti:

Juuri sinun tapasi kirjoittaa kertoo sen, että olet kiinnostunut vain omista tunteistasi. Lapsesi saa kokea kuten kokee. Olisiko kannattanut todeta tosiasiat jo aiemmin? Vanhemmuuteen kuuluu kyky ajatella toista ihmistä. 

Ja siksi terapiassa käyvälle kolmekymppiselle lapselleen kannattaa sanoa, että älä ikinä hanki lapsia, niistä tulee samalla tavalla rikkinäisiä kuin sinä. Äitiys on kärsimystä, et kai halua itsellesi samaa?

Oma vanhempani esimerkiksi on katsonut läpi vuosien sisarukseni minuun harjoittamaa henkistä väkivaltaa. Hän ei ole puuttunut siihen ikinä, vaikka on ihan vierestä todistanut niitä puheita ja sitä käytöstä. Toistelee vain, että minkäs sille mahtaa, aikuinen ihminen. Että vika on oikeastaan aina minun, miksi en vain anna olla. Hän kyllä tietää, että sisarukseni on monesti kertonut minulle toivovansa minun kuolevan. On vielä kuvaillut erilaisia tapoja, joilla voisin kuolla. On kertonut, etten tule koskaan rakastetuksi, koska olenhan niin tyhmä ja ruma. Tämä kaikki teini-iästä lähtien.

Vanhempani välttelevät asiaa. Minä puolestani kannan katkeruutta, että vanhempani eivät ole suojelleet minua moiselta käytökseltä, joka on vaikuttanut suuresti itsetuntooni, mielenterveyteeni ja traumojen syntymiseen. Vanhempani edelleen näkevät asian niin, että olen vain liian herkkä ja ei pitäisi muistella tuollaisia aikuisiällä. 

On ehkä selvää, että haluan väliä minuun ja vanhempiini. Sisarukselleni en puhukaan enää kuin pakon edessä, ei minulla ole mitään syytä puhua tuollaiselle ihmiselle ikinä.

Joskus siihen vanhempien kritisointiin löytyy aihetta, vaikka vanhempi ei sitä itse näkisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyttäminen ei edelleenkään ole sama asia kuin keskustelu.

Jos pitää faktoja syyttämisenä, vika ei ole sanojassa.

Kun ei ne ole faktoja vain siksi, että sinusta jollakin hetkellä tuntuu siltä. Sinun kokemuksesi on vain osa totuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Syyttely ei ole käsittelyä. Ei ihmissuhteissa ole mitään lopputulosta, johon pyrkiä.

Mutta voihan sen lyhyen ainutkertaisen elämänsä käyttää myös muiden syyttelyyn. Näin tuntuu tekevän ne, jotka ei saa omasta elämästään tehtyä hyvää, silloin on erityisen tärkeää löytää se syy itsensä ulkopuolelta.

Minä mietin että mitä jos vanhempi myöntäisi (siis sellaista mitä oikeasti ei ole tapahtunutkaan), jäisikö se syyttäjän levy yhä päälle, vai siirtyisikö syyttäjä vihdoin oman elämän parantamiseen menneessä rypemisen sijaan. 

Terapeutin roolia mietin myös, kun oikein lietsoo sitä kaunaa, niin ei hänellä työt lopu. 

Itselleni kaikista korjaavin kokemus oli se, että äiti pystyi näkemään tuskani ja pyytämään anteeksi omaa osaansa sen synnyssä. Jos hän olisi syyttänyt minua kokemastaan häpeästä ja kieltänyt kaiken, en tiedä, mihin olisin päätynyt.

Nykyisin välimme ovat paremmat kuin koskaan. Olen valtavan pahoillani niiden puolesta, jotka eivät tätä kokemusta saa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku kirjoitti, että vanhemmalla on valtasuhde lapseen. Ja se oikeuttaa lapsen kritisoimaan tätä suhdetta ollessaan aikuinen. 

Mutta miksi ei puhuta siitä, että terapeutilla on valtasuhde asiakkaaseensa. Kun Ap:n aikuinen lapsi terapiassa on löytänyt äidistään syyllisen pahaan oloonsa eikä halua olla hänen kanssaan enää tekemisissä, kenellä se valta oikeastaan on. 

Miksei rajoja rikkova tai muuten tasapainoton äiti VOISI olla syypää lapsen pahaan oloon?? Sitten vain etäisyyttä sellaiseen. Sama äiti voi kuitenkin aivan helposti koettaa sitoa lapsensa itseensä erinäisin tavoin. Ja olla jopa mustasukkainen terapeutille, jos oikein häiriöinen on.

Terapeutti on lähtökohtaisesti koulutuksensa ja peruspersoonansa (oma terapia käytynä, tausta tyypillisesti keskiluokkainen) takia varustautunut kohtaamaan epäkypsää käytöstä sekä asiakkailta että näi

Tietenkin voi, mutta mitä se edelleenkään auttaa, että uhriutuu ja syyllistää muita?

100% varmaa on, ettei se äiti jo aikuisen lapsensa syyttelyllä miksikään muutu, eli kyllä sen muutoksen pitää lähteä tästä nyt jo aikuisesta ihmisestä itsestään.

Syyllisten hakemisen ja muiden syyttelyn sijaan terapian pitäisikin antaa terapiassa käyvälle keinoja siihen itsessä tapahtuvaan kasvuun ja kehitykseen sen sijaan, että jäädään uhrimentaliteetilla junnaamaan jonnekin lapsuuteen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joku kirjoitti, että vanhemmalla on valtasuhde lapseen. Ja se oikeuttaa lapsen kritisoimaan tätä suhdetta ollessaan aikuinen. 

Mutta miksi ei puhuta siitä, että terapeutilla on valtasuhde asiakkaaseensa. Kun Ap:n aikuinen lapsi terapiassa on löytänyt äidistään syyllisen pahaan oloonsa eikä halua olla hänen kanssaan enää tekemisissä, kenellä se valta oikeastaan on. 

Miksei rajoja rikkova tai muuten tasapainoton äiti VOISI olla syypää lapsen pahaan oloon?? Sitten vain etäisyyttä sellaiseen. Sama äiti voi kuitenkin aivan helposti koettaa sitoa lapsensa itseensä erinäisin tavoin. Ja olla jopa mustasukkainen terapeutille, jos oikein häiriöinen on.

Terapeutti on lähtökohtaisesti koulutuksensa ja peruspersoonansa (oma terapia käytynä, tausta tyypillisesti keskiluokkainen) takia varustautunut kohtaamaan epäkypsää käytöstä sekä asiakkailta että näi

Mutta ei kai tämä sinun ideaali keskiluokkainen terapeutti sentään suosittele sitä potilastaan hyökkäämään ketään vastaan? Kai hän ymmärtää, ettei se vajavainen ihminen yhtäkkiä ole pyhimys ja ota nöyränä iskuja vastaan.

Eikö se ole terapeutin tehtävä ottaa tunteet vastaan ja tarjota korjaava kokemus? Näin potilas pääsee eteenpäin omassa kasvussaan.

Vierailija kirjoitti:

Ap vastaa kommentteihin sillä tyylillä, että ei tarvitse enää ihmetellä, miksi lapsensa on ylipäänsä mennyt terapiaan. Kaikesta anteeksipyytelyselityksestä huolimatta ap:stä tulee ikävät vibat.

Olet ollut mielestäsi nöyrä, selittänyt taustaasi ja pyydellyt anteeksi. Silti kommentointisi antaa sinusta vihaisen, puolustelevan ja kylmän ihmisen kuvan. Osa kommenteistasi alkaa asiallisesti, mutta muuttuu ilkeäksi ja ylimieliseksi. Sinusta saa ohutnahkaisen narsistin vaikutelman. Ja ylipäänsä vaikutelman, että oman menneisyytesi työstäminen on pahasti kesken. Viha ei tule tyhjästä. Eikä myöskään lapsesi pahoinvointi.

En ole ap, mutta en kyllä tekisi johtopäätöksiä kenenkään vanhemmuudesta tai mistään muustakaan sen perusteella, miten tällä ilkeilypalstalla vastaa anonyymeille kirjoittajille. Täällä on kaikilla jo valmiiksi siilipuolustus päälle, kun on tiedossa, ettei ymmärtäviä vastauksia tulee neutraaleihinkaan aiheisiin kuin murto-osa.

Vierailija kirjoitti:

Juuri sinun tapasi kirjoittaa kertoo sen, että olet kiinnostunut vain omista tunteistasi. Lapsesi saa kokea kuten kokee. Olisiko kannattanut todeta tosiasiat jo aiemmin? Vanhemmuuteen kuuluu kyky ajatella toista ihmistä. 

Vanhemmuuden ideaaliin ehkä. Ideaalit harvoin toteutuvat käytännössä.

Me kaikki olemme vajavaisia ja teemme virheitä. Sen vuoksi tärkeää ei olekaan virheetön vanhemmuus, vaan kyky kantaa vastuu virheistään ja pyytää anteeksi. Tämä valitettavan monelta puuttuu...

Vierailija kirjoitti:

Oma vanhempani esimerkiksi on katsonut läpi vuosien sisarukseni minuun harjoittamaa henkistä väkivaltaa. Hän ei ole puuttunut siihen ikinä, vaikka on ihan vierestä todistanut niitä puheita ja sitä käytöstä. Toistelee vain, että minkäs sille mahtaa, aikuinen ihminen. Että vika on oikeastaan aina minun, miksi en vain anna olla. Hän kyllä tietää, että sisarukseni on monesti kertonut minulle toivovansa minun kuolevan. On vielä kuvaillut erilaisia tapoja, joilla voisin kuolla. On kertonut, etten tule koskaan rakastetuksi, koska olenhan niin tyhmä ja ruma. Tämä kaikki teini-iästä lähtien.

Vanhempani välttelevät asiaa. Minä puolestani kannan katkeruutta, että vanhempani eivät ole suojelleet minua moiselta käytökseltä, joka on vaikuttanut suuresti itsetuntooni, mielenterveyteeni ja traumojen syntymiseen. Vanhempani edelleen näkevät asian niin, että olen vain liian herkkä ja ei pitäisi muistella tuollaisia aikuisiällä. 

On ehk

Totta kai löytyy kamalia vanhempia. Kuten kamalia "lapsia". 

Minäkin olen sitä mieltä, ettet hyödy mitenkään noita muistelemalla. Nyt aikuisena, jos sisarus on samanlainen kuin lapsena oli, sinulla on mahdollisuus heivata hänet elämästäsi. Ja keskittyä tähän päivään. Mutta vanhoja muistelemalla et vahingoita muita kuin itseäsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyttäminen ei edelleenkään ole sama asia kuin keskustelu.

Jos pitää faktoja syyttämisenä, vika ei ole sanojassa.

Kun ei ne ole faktoja vain siksi, että sinusta jollakin hetkellä tuntuu siltä. Sinun kokemuksesi on vain osa totuutta. 

Se riippuu mitä tavoittelee. Jos haluaa haastaa riitaa, kannattaa syyttää ja käydä kimppuun kunnes kokee syyllisen nöytyvän. Jos haluaa rakentaa jotain, kannattaa lähestyä toista ihmistä keskustellen.

"Tulkoon se puoleenväliin vastaan, joka haluaa säilyttää kyseisen ihmissuhteen. Jos toiselle osapuolelle koko suhde on yhdentekevä eikä välien katkeaminen haittaa niin hän ei varmaan ole ensimmäisenä tulossa vastaan."

Jäätävän kylmä kommentti. Aika harvalle on vanhempi -lapsi -suhde yhdentekevä.

Siitähän tässä puhutaan, että lapset kokevat ongelmia suhteessa ja ottavat niitä esille, jolloin vanhemmat loukkaantuvat. Ei siis ole kummallekaan yhdentekevä suhde.

Mutta toki jos ei lapsi tässäkään vaiheessa vastakaikua saa vaan tulee torjutuksi, niin silloin on pakko myöntää itselleen, että on kuin onkin vanhemmalleen melko yhdentekevä.