Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Joku kirjoitti, että vanhemmalla on valtasuhde lapseen. Ja se oikeuttaa lapsen kritisoimaan tätä suhdetta ollessaan aikuinen. 

Mutta miksi ei puhuta siitä, että terapeutilla on valtasuhde asiakkaaseensa. Kun Ap:n aikuinen lapsi terapiassa on löytänyt äidistään syyllisen pahaan oloonsa eikä halua olla hänen kanssaan enää tekemisissä, kenellä se valta oikeastaan on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos sinua ihan aiheetta haukutaan vaikka varkaaksi ja sinä suutut, niin kyse on vain siitä että "kalikka kalahti"?

Ja sinun pitää vaan ymmärtää ja kääntää toinenkin poski, vaikka väitteet on vääriä? Koska olet vanhempi.

Mutta kun me emme puhu mistään aiheettomista syytöksistä. Jos sinä olet aiheuttanut pahaa mieltä jollekin ja hän ilmaisee sen, niin et vaan missään maailmankaikkeudessa omaa sellaisia voimia, jolla voisit rationaalisesti perustellen ja itseäsi puolustellen invalidoida toisen TUNTEET. Ne tunteet ovat hänen päänsä sisällä ja sinä et voi niitä poistaa jankuttamalla. Ja jokaisella on oikeus tunteisiinsa. 

 

Surullista miten monelle on tärkeämpää todistaa, ettei ole tehnyt mitään väärin, kuin hu

Kysyin joskus äidiltä onko hänestä tärkeämpää olla oikeassa vai olla onnellinen. Hän oli tuohon aikaan jonkinlaisessa vänkäyksesså sekä puolisonsa, siskonsa, että tyttärensä kanssa. En saanut vastausta. Asenne ei ole siitään muuttunut. En ole koskaan kuullut hänen olevan pahoillaan mistään. Jos hän riitaantuu jonkun kanssa ei hän koskaan ota sanojaan takaisin tai yritä sovitella. Hän menee heti poteroonsa, jossa häntä aina syytellään kaikesta ja häntä saa kohdella miten tahtoo, sitten koittaa laukaista tilannetta päivittämällä jonkun mietelauseen facebookiin tmv.

Tämä valkeni mulle kun tapasin puolisoni, joka ei taas pelkää olla nöyrä tai tulla puolimatkaan vastaan. Silloin tajusin, ettei tuo kotoa saatu malli ole ihan normaali.

Jos oikein ymmärsin, keskustelun aloittaja sanoo, ettei ole ihmisen vastuulla, kun hänen jälkeläisensä kokee elämänsä vaikeaksi johtuen varhaisen elämänsä haasteista. Tai että häneltä ei saisi vaatia vastuullisuutta enää seurauksista.

Mietin, miksi tuollaista pitää ollenkaan miettiä? Miksi toisen tunteet olisi kiellettävä; ahdisteleeko hän vaatimuksillaan?

Vierailija kirjoitti:

Se että lapsi saa käsiteltyä ongelmansa on minusta paljon tärkeämpää kuin se, että vanhemman ylpeyttä ja tunteita ei loukata. Se vanhempi on kuitenkin lapsensa tähän maailmaan pukannut ja ne ongelmat aiheuttanut (huom: ei kaikki ongelmat, mutta kyseiset ongelmat mitä lapsi haluaa käydä läpi). Vanhemman on siis parasta kantaa vastuu tekosistaan. Ottaa syytökset ihan kiltisti vastaan. Koska syyllinenhän hän on. 

Ihmissuhteet ei vaan toimi noin. Ihan perusasia, että niin metsä vastaa kuin huudetaan. Se ei mene edes vanhempien kanssa niin, että saat hyvän lopputuloksen ärjymällä.

Terapia on kyllä vaikea laji, itsekin tullut vierestä seurattua vahingollista terapiasuhdetta. Vahinko tosin oli lähinnä rahallinen, terapeutti pyrki tekemään asiakkaansa itsestään riippuvaiseksi auttamisen sijaan. Vuosia kestävä terapia monta kertaa viikossa oli siis kyseessä, kyseinen henkilö lopetti terapian kun tajusi tilanteen. 

 

Tuo ylläoleva kommentti selittää varmasti myös osaltaan terapeuttien tarvetta esittää asiakas uhrina ja olevinaan ymmärtää häntä sekä myös haluttomuutta etsiä todellisia ratkaisukeinoja asiakkaansa ongelmiin, kun sille terapeutillehan se tietää vaan säännöllistä tuloa mitä kauemmin asiakkaat heidän luokseen tulee uhriutumaan, avautumaan ja kokemaan tulevansa terapeuttinsa taholta ymmärretyksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen viisikymppinen äiti ja kun ajattelen itseäni vaikka 25-vuotiaana, niin hyvinkin olisin voinut sokeasti uskoa jotain terapeuttia (jos olisi ollut varaa käydä terapeutilla, kun yhteiskuntahan ei silloin tällaista kustantanut). Akateemisin termein kun puhutaan ihmissuhdeasioista ja jos nuorena aikuisena joku asia on solmussa, niin aika helposti olisi minunkin äitini ollut mielessäni rajaton narsisti.

Voi olla hyväkin, että nykypäivän nuorilla aikuisilla on terapiatakuu, mutta joku takuu pitäisi näillä terapeuteillakin olla. Nimittäin he vievät nuoren aikuisen repivään tilanteeseen ja sitten tämä nuori ei osaa sitä suhteuttaa ja tekee peruuttamattomia asioita oman perheensä kanssa, loukkaa

Kyllä se välien katkaisu ja perättömät syytteet ovat usein lopullisia. Ei kukaan terve ihminen jää ihmissuhteeseen jossa syytetään aiheetta. Ei kukaan ole roskalaatikko oman pahan olon kaatamiseen, ei edes äiti.

Tai välit viilenevät korjaamattomasti, kun lapsi sitten päättääkin joskus ettei äiti ehkä ollutkaan kaikkeen yksin syypää, katkenneet välit ei enää parane täysin, vaan suhde tulee pintapuolisesti. 

 

Vierailija kirjoitti:

Tunne ei tarkoita että tilanne olisi välttämättä tosi. On "lapsia"joille ei riitä mikään, he tuntevat että ovat tulleet huonosti kohdelluksi, vaikka ei oikeasti tulleet millään objektiisella tavalla arvioituna. 

Haluaisin tämän perusteluksi vähän muutakin mutu-heiton. Omassa tuttavapiirissäni on käyty terapiassa mm. vanhemman alkoholismin, insestin ja persoonallisuushäiriöiden takia. Ne, jotka kiertävät kehää, tuntuvat olevan niitä, jotka kieltäytyvät näkemästä vanhemmissaan mitään vikaa ja loputtomasti "ottavat vastuuta" omasta pahasta olostaan. Syyttelevät itseään siitä, etteivät voi paremmin. Tämä vain sitten pahentaa oloa. Ja miksi syyttävät itseään? Koska heille on aina opetettu, että vanhemmassa ei ole vikaa ja kaikki on lapsen itsensä syytä.

Ei se vanhemmillekaan katkeroituminen mitään auta, mutta totuuden oivaltaminen auttaa muuttamaan omaa käytöstään. Esimerkiksi kieltäytymään vastuun ottamisesta toisen käytöksestä. Vanhempi voi olla kyvytön muuttumaan, mutta on vapaus huomata, ettei vahingollisten ihmisten kanssa tarvitse enää aikuisena olla tekemisissä, jos siitä saa vain pahaa mieltä.

"Syytökset" voi nähdä myös kädenojennuksena - mahdollisuutena tulla vastaan ja ymmärtää lapsen kokemus. Yhtä hyvin lapsi voisi vetää välit poikki ilman yritystäkään ottaa asioita puheeksi. Sekö olisi hyvä?

Monien lasten kannalta mielekästä tuskin on jatkaa lapsuudesta tuttua ohitetuksi tulemista ja tunteiden tukahduttamista sen takia, että vanhemmalla olisi (edelleen) helpompi elämä lapsen kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos sinua ihan aiheetta haukutaan vaikka varkaaksi ja sinä suutut, niin kyse on vain siitä että "kalikka kalahti"?

Ja sinun pitää vaan ymmärtää ja kääntää toinenkin poski, vaikka väitteet on vääriä? Koska olet vanhempi.

Mutta kun me emme puhu mistään aiheettomista syytöksistä. Jos sinä olet aiheuttanut pahaa mieltä jollekin ja hän ilmaisee sen, niin et vaan missään maailmankaikkeudessa omaa sellaisia voimia, jolla voisit rationaalisesti perustellen ja itseäsi puolustellen invalidoida toisen TUNTEET. Ne tunteet ovat hänen päänsä sisällä ja sinä et voi niitä poistaa jankuttamalla. Ja jokaisella on oikeus tunteisiinsa. 

 

Surullista miten monelle on tärkeämpää t

Aika hidas olit tajuamaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos sinua ihan aiheetta haukutaan vaikka varkaaksi ja sinä suutut, niin kyse on vain siitä että "kalikka kalahti"?

Ja sinun pitää vaan ymmärtää ja kääntää toinenkin poski, vaikka väitteet on vääriä? Koska olet vanhempi.

Mutta kun me emme puhu mistään aiheettomista syytöksistä. Jos sinä olet aiheuttanut pahaa mieltä jollekin ja hän ilmaisee sen, niin et vaan missään maailmankaikkeudessa omaa sellaisia voimia, jolla voisit rationaalisesti perustellen ja itseäsi puolustellen invalidoida toisen TUNTEET. Ne tunteet ovat hänen päänsä sisällä ja sinä et voi niitä poistaa jankuttamalla. Ja jokaisella on oikeus tunteisiinsa. 

 

Surullista miten monelle on tärkeämpää t

Tämä toimii hyvin ihmissuhteissa. Myös sen aikuisen lapsen on hyvä miettiä mitä hän tavoittelee. Onko tärkeämpää olla oikeassa vai onnellinen. Tuleeko poteroon menolla hyvä ratkaisu vai voiko saada kompromissin aikaan tulemalla puoliväliin vastaan.

Tämä on ehkä elämän tärkein läksy oppia.

Vierailija kirjoitti:

Tunne ei tarkoita että tilanne olisi välttämättä tosi. On "lapsia"joille ei riitä mikään, he tuntevat että ovat tulleet huonosti kohdelluksi, vaikka ei oikeasti tulleet millään objektiisella tavalla arvioituna. 

Aivan. Ja siksi näistä voisi hyvin keskustella, jotta lapsi ei jäisi väärän käsityksen valtaan. Jos tilanne voidaan yhdessä todeta objektiivisesti ottaen hyväksi, ja havaita, että rakkautta on ja on ollut, molemmat voittavat.

Sensijaan loukkaannutaan ja koetaan että tullaan mitätöidyksi ja torjutaan keskustelu.

Tunteet ja tunteet. Kun tajuaisi edes sen, että tunne jonkun päässä yksin ei vielä tarkoita mitään oikeaa vääryyttä tapahtuneen.

Vai miten se menee, jos toisen kokemus samasta elämästä on ihan erilainen, kenen tunne on se oikea? Senkö, joka itseään säälii eniten?

Vierailija kirjoitti:

Alkaa kuulostaa siltä, että napanuora on yhä katkaisematta. Oman lapsuuden ongelmien sijaan keskittyisi omaan elämään. Mennyt on mennyttä, harvoin syyttelystä mitään hyvää seuraa.

Ja tätä mieltä siis sellainen, jolla on ollut huono lapsuus. Mutta kun keskittyy siihen että on hyvä nykyhetki ja miten sitä yhä parannetaan, ei ole aikaa eikä kiinnostusta valittaa omista vanhemmista.

Entäpä jos vanhempi (usein se on toinen heistä, toinen voi olla täysin välinpitämätön) ei päästä itsenäistymään? Arvostelee, neuvoo, pelottelee, tuomitsee, ilkeilee, jne jne..Silloin usein ainoaksi vaihtoehdoksi jää katkaista välit tyystin.

Eikä nuo silloinkaan ymmärrä "mistä heitä nyt taas syytetään". Tälläisiä täysidiootteja on vanhempina, valitettavasti. Tekevät aivan yhtä helvettiä lastensa elämästä kielteisyydellään, usein yhdistettynä petollisuuteen. Ja loppuun asti esittävät ulospäin olevansa väärinymmärrettyjä uhreja ja tekivät parhaansa ja mitä nyt keksivätkään esiintyäkseen ns kunniallisina vanhempina.

Tuollaisesta vanhemmasta voi olla oikeasti todella vaikea toipua. Terapia usein auttaa kourallisen, vaikein osuus on tehtävä ihan itse ja pitkän ajan kuluessa.

Arvostelu ei ole mukavaa kenestäkään, mutta hyvä vanhempi kyllä tietää mihin ei ole vaikuttanut lapsessaan. Hänen ei siis tarvitse hiiltyä arvostelusta, olipa se aiheellista tai aiheetonta. Ja aina voi sanoa anteeksi. Hirviövanhemmat eivät välttämättä pysty ääntämään tuota sanaa suustaan. Nähtävästi nöyryyttää liikaa.

Syyttäminen ei edelleenkään ole sama asia kuin keskustelu.

Vierailija kirjoitti:

Se että lapsi saa käsiteltyä ongelmansa on minusta paljon tärkeämpää kuin se, että vanhemman ylpeyttä ja tunteita ei loukata. Se vanhempi on kuitenkin lapsensa tähän maailmaan pukannut ja ne ongelmat aiheuttanut (huom: ei kaikki ongelmat, mutta kyseiset ongelmat mitä lapsi haluaa käydä läpi). Vanhemman on siis parasta kantaa vastuu tekosistaan. Ottaa syytökset ihan kiltisti vastaan. Koska syyllinenhän hän on. 

Lapsi ei ole ikuisesti lapsi, vaan kyllä hänestäkin kasvaa aikuinen, joka on ihan itse vastuussa itsestään ja omasta elämästään.

Miten te kuvittelette, että voisitte muuttaa muita, jos ette kykene muuttamaan edes itseänne vaan jumitatte koko elämänne siellä lapsuudessanne?

Vanhempana olette myös vastuussa omista lapsistanne, jotka on paljon tärkeämpiä kuin se, että koette omaa ylpeyttänne ja tunteitanne loukatun.

Vierailija kirjoitti:

Syyttäminen ei edelleenkään ole sama asia kuin keskustelu.

Jos pitää faktoja syyttämisenä, vika ei ole sanojassa.

Vierailija kirjoitti:

Tunne ei tarkoita että tilanne olisi välttämättä tosi. On "lapsia"joille ei riitä mikään, he tuntevat että ovat tulleet huonosti kohdelluksi, vaikka ei oikeasti tulleet millään objektiisella tavalla arvioituna. 

 

Tämäpä juuri. Tyttäreni on sitä mieltä, että ei ole saanut yhtä paljon huomiota kuin veljensä. Totta on se, että veli on jäänyt aivan lapsipuolen asemaan, kun tytär on vienyt kaiken tilan. Tietysti ne tunteet ovat kurjia ja hänelle tosia, mutta kaikki perheemme tuntevat ovat nähneet tämän kuvion samoin kuin minä. Ja minkäpä niille tunteille mahdan, en mitään, mutta kyllä lievästi sanottuna risoo välillä, ja lujaa. Yritän nyt kuitenkin ajatella, että tytär on vasta aikuiseksi kasvunsa alussa ja kehittyy vielä.

Vanhemmuus on aika herkkä laji. Siihen liittyy tosi paljon jaksamista ihan käytännön asioissa. Sitten siihen liittyy sanoinkuvaamattoman paljon ylpeyttä ja rakkautta sitä lastaan kohtaan. Nämä kun kietoo omaan elämänkaareensa, joka ei aina välttämättä ole täydellinen, niin ollaan tosi tunteikkaiden asioiden kanssa tekemisissä. Sitten kun olet jo tavallaan tehnyt vanhempana tehtäväsi, lapsesi on sieltä yliopistosta valmistunut ja sinulla on edessäsi toisenlainen elämänvaihe, niin onhan se aika rankkaa, että matto vedetään alta ja todetaankin, että väärin vedit koko homman ja itse asiassa on sinun syytäsi, että olen ahdistunut.

Joillekin vanhemmille tämä voi oikeasti tulla kuin märkänä rättinä kasvoille. Että vaikka olisikin valmis kuuntelemaan eikä olisi sitä mieltä, että on jotenkin täydellinen ollut, niin viha ja katkeruus ja syyttely voivat tulla yllätyksenä. Luulen, että siitä on kyse tässä Ap:n aloituksessakin. Tilanne on muuttunut lapsen osalta eikä siihen ole kysytty vanhemmalta lupaa. Vähän niin kuin olisi tehty hyvä reissu ja kaikki vilkuttavat lentokentälle hyvästiksi nauraen ja seuraavalla viikolla sanotaankin, että oli muuten ihan hirveää. Eihän sellainen ole kivaa kenellekään. Ei aikuisella lapsella oli oikeutta tehdä niin. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos sinua ihan aiheetta haukutaan vaikka varkaaksi ja sinä suutut, niin kyse on vain siitä että "kalikka kalahti"?

Ja sinun pitää vaan ymmärtää ja kääntää toinenkin poski, vaikka väitteet on vääriä? Koska olet vanhempi.

Mutta kun me emme puhu mistään aiheettomista syytöksistä. Jos sinä olet aiheuttanut pahaa mieltä jollekin ja hän ilmaisee sen, niin et vaan missään maailmankaikkeudessa omaa sellaisia voimia, jolla voisit rationaalisesti perustellen ja itseäsi puolustellen invalidoida toisen TUNTEET. Ne tunteet ovat hänen päänsä sisällä ja sinä et voi niitä poistaa jankuttamalla. Ja jokaisella on oikeus tunteisiinsa. 

 

 

 Ymmärrän nämä terapiaan hakeutuneet ihmisinä jotka etsivät niitä ratkaisuja olla onnellinen. Oikeassahan ihminen osaa olla parhaiten yksin, kun heittäytyy keskusteluun, vaikka sen terapeutin kanssa, on aina riskinä huomata olleensa väärässä. Parempi on todeta, etten minä kaipaa syyttelyä ja olla oikeassa kaikessa hiljaisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Joku kirjoitti, että vanhemmalla on valtasuhde lapseen. Ja se oikeuttaa lapsen kritisoimaan tätä suhdetta ollessaan aikuinen. 

Mutta miksi ei puhuta siitä, että terapeutilla on valtasuhde asiakkaaseensa. Kun Ap:n aikuinen lapsi terapiassa on löytänyt äidistään syyllisen pahaan oloonsa eikä halua olla hänen kanssaan enää tekemisissä, kenellä se valta oikeastaan on. 

Joo. Ja kun terapeutin etu ei suinkaan ole se että kaikki päättyy hyvin mahd.pian, vaan päinvastoin. 

Ap vastaa kommentteihin sillä tyylillä, että ei tarvitse enää ihmetellä, miksi lapsensa on ylipäänsä mennyt terapiaan. Kaikesta anteeksipyytelyselityksestä huolimatta ap:stä tulee ikävät vibat.

Olet ollut mielestäsi nöyrä, selittänyt taustaasi ja pyydellyt anteeksi. Silti kommentointisi antaa sinusta vihaisen, puolustelevan ja kylmän ihmisen kuvan. Osa kommenteistasi alkaa asiallisesti, mutta muuttuu ilkeäksi ja ylimieliseksi. Sinusta saa ohutnahkaisen narsistin vaikutelman. Ja ylipäänsä vaikutelman, että oman menneisyytesi työstäminen on pahasti kesken. Viha ei tule tyhjästä. Eikä myöskään lapsesi pahoinvointi.