Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos sinua ihan aiheetta haukutaan vaikka varkaaksi ja sinä suutut, niin kyse on vain siitä että "kalikka kalahti"?

Ja sinun pitää vaan ymmärtää ja kääntää toinenkin poski, vaikka väitteet on vääriä? Koska olet vanhempi.

Mutta kun me emme puhu mistään aiheettomista syytöksistä. Jos sinä olet aiheuttanut pahaa mieltä jollekin ja hän ilmaisee sen, niin et vaan missään maailmankaikkeudessa omaa sellaisia voimia, jolla voisit rationaalisesti perustellen ja itseäsi puolustellen invalidoida toisen TUNTEET. Ne tunteet ovat hänen päänsä sisällä ja sinä et voi niitä poistaa jankuttamalla. Ja jokaisella on oikeus tunteisiinsa. 

Kysehän on siitä että emme tiedä kuinka todellisia nuo syy-seuraussuhteet ovat. Liian moni alkaa syyttämään vanhempiaan kun pitäisi katsoa peiliin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on pari kirjoittajaa, joille suosittelisin tutustumista läheisriippuvuuteen käsitteenä. Ei ole normaalia arvottaa parisuhdetta sillä tavalla korkeimmalle jakkaralle, että sen vuoksi sallii kohdella lapsiaan väkivaltaisesti, piste.

Tästä täysin samaa mieltä. Kun nyt kuitenkin puhutaan aikuisesta ihmisestä, jolla on itselläänkin lapsia, niin hänen on syytä keskittyä ihan vaan siihen omaan elämäänsä, lapseensa ja parisuhteeseensa ja antaa äitinsä elää omaa elämäänsä odottamatta, että tämä yhtäkkiä persoonaltaan ja toiminnaltaan jo aikuisen lapsensa toiveiden mukaiseksi yhtäkkiä muuttuisi.

No eikö hän juuri niin ole tehnyt, ihan ilman sunun kehotuksiasi? Todennut, ettei äitiä tainnut koskaan juur kiinnostaa ja pessyt kätensä koko ihmisestä 

Kyseessä on ns vapaankasvatuksen vanhemmat ja heidän nyt oireilevat lapset, jotka hakee terapiasta apua. 

Nämä vanhemmat kysyttäessä kertoivat, ettei saa kieltää lapselta esim lyömistä, kun saavat traumoja. Ja tää on faktaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos sinua ihan aiheetta haukutaan vaikka varkaaksi ja sinä suutut, niin kyse on vain siitä että "kalikka kalahti"?

Ja sinun pitää vaan ymmärtää ja kääntää toinenkin poski, vaikka väitteet on vääriä? Koska olet vanhempi.

Mutta kun me emme puhu mistään aiheettomista syytöksistä. Jos sinä olet aiheuttanut pahaa mieltä jollekin ja hän ilmaisee sen, niin et vaan missään maailmankaikkeudessa omaa sellaisia voimia, jolla voisit rationaalisesti perustellen ja itseäsi puolustellen invalidoida toisen TUNTEET. Ne tunteet ovat hänen päänsä sisällä ja sinä et voi niitä poistaa jankuttamalla. Ja jokaisella on oikeus tunteisiinsa. 

Surullista miten monelle on tärkeämpää todistaa, ettei ole tehnyt mitään väärin, kuin huoli siitä, miksi oma lapsi voi huonosti.

Minä kärsin epävakaasta persoonallisuudesta ja asiaa on käsitelty kaikkien kolmen lapsen kanssa, tosin ovat jo aikuisia. Anteeksi on pyydetty ja annettu. Minä olen tämän perheen äiti, en ystävä enkä uskottu. Lapseni ovat lapsiani mutta jo aikuisia. Aina on saatu puhua vapaasti mutta en valitettavasti ole voinut valita menneisyyttäni. Saa nähdä koska alkavat käymään terapiassa ja hyljeksimään minua, sille en voi muuta kuin pyytää anteeksi ja kuunnella mitä sanottavaa lapsella on. Se tulee varmasti tekemään kipeää. Välit on hyvät mutta odotan tätä pommia... ja hyväksyn sen, en ole ollut täydellinen äiti mutta ei ne lapsetkaan ole täydellisiä olleet...

Se että lapsi saa käsiteltyä ongelmansa on minusta paljon tärkeämpää kuin se, että vanhemman ylpeyttä ja tunteita ei loukata. Se vanhempi on kuitenkin lapsensa tähän maailmaan pukannut ja ne ongelmat aiheuttanut (huom: ei kaikki ongelmat, mutta kyseiset ongelmat mitä lapsi haluaa käydä läpi). Vanhemman on siis parasta kantaa vastuu tekosistaan. Ottaa syytökset ihan kiltisti vastaan. Koska syyllinenhän hän on. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos sinua ihan aiheetta haukutaan vaikka varkaaksi ja sinä suutut, niin kyse on vain siitä että "kalikka kalahti"?

Ja sinun pitää vaan ymmärtää ja kääntää toinenkin poski, vaikka väitteet on vääriä? Koska olet vanhempi.

Mutta kun me emme puhu mistään aiheettomista syytöksistä. Jos sinä olet aiheuttanut pahaa mieltä jollekin ja hän ilmaisee sen, niin et vaan missään maailmankaikkeudessa omaa sellaisia voimia, jolla voisit rationaalisesti perustellen ja itseäsi puolustellen invalidoida toisen TUNTEET. Ne tunteet ovat hänen päänsä sisällä ja sinä et voi niitä poistaa jankuttamalla. Ja jokaisella on oikeus tunteisiinsa. 

 

Surullista miten monelle on tärkeämpää todistaa, ettei ole tehnyt mitään väärin, kuin huoli siitä, miksi oma lapsi voi huonosti.

Samaa mieltä. Aivan järkyttävän surullista. Sääliksi käy näiden lapsia. 

Olen utelias: onko täällä ketään, jolla on ollut aikuisiällä riitoja vanhempien kanssa ilman, että lapsuus olisi ollut huono?

Minulla nimittäin tuli ainakin kaikenlaista kränää ja ristiriitaa äitini kanssa vasta ollessani keski-ikäinen. Tiedostin koko ajan, että lapsuuteni oli ollut hemmetin hyvä: ja se oikeastaan teki minusta erityisen katkeran siitä, että ongelmiensa ja sairauksiensa myötä äitini ei ollut enää se sama ihana ja turvallinen ihminen, joka joskus oli ratkonut kaikki ongelmani. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että vikaa oli näin aikuisiällä meissä molemmissa. Minä olin vihainen ja katkera, ettei äitini pysynyt samana, ja hän oli vihainen ja katkera, ettei hänen elämänsä pysynyt samana.

Kuitenkin mitä olen sivusta seurannut, tällainen lapsuuden ja aikuisiän erottaminen toisistaan ei tunnu olevan kovin yleistä. Sivusta näkee ihmisiä, jotka ovat läheisissä väleissä vanhempiensa kanssa pitkälle aikuisikään, jopa keski-ikään saakka tai ylikin, kunnes jotain tapahtuu - vanhempi ei hyväksy jotain lapsensa valintaa elämässä tai muuttuu syystä tai toisesta ikäväksi ihmiseksi. Tyypillisesti reaktio tuohon ei näytä olevan "okei, meillä on nyt kahden aikuisen välillä konfliktia" vaan "vanhempani on hirveä narsisti ja nyt vasta huomaan totuuden, vaikka erheellisesti luulin lapsuuteni olevan ihan ok".

Tämä ei poista sitä, että ihan kamalia narsistivanhempia on oikeasti olemassa, jotka kohtelevat pieniä lapsia kuin saastaa. Olisi vain jännä tietää, kuinka monella on pokkaa myöntää, että ne aikuisiän riidat vanhempien kanssa eivät välttämättä liityy lapsuuteen mitenkään.

Olen viisikymppinen äiti ja kun ajattelen itseäni vaikka 25-vuotiaana, niin hyvinkin olisin voinut sokeasti uskoa jotain terapeuttia (jos olisi ollut varaa käydä terapeutilla, kun yhteiskuntahan ei silloin tällaista kustantanut). Akateemisin termein kun puhutaan ihmissuhdeasioista ja jos nuorena aikuisena joku asia on solmussa, niin aika helposti olisi minunkin äitini ollut mielessäni rajaton narsisti.

Voi olla hyväkin, että nykypäivän nuorilla aikuisilla on terapiatakuu, mutta joku takuu pitäisi näillä terapeuteillakin olla. Nimittäin he vievät nuoren aikuisen repivään tilanteeseen ja sitten tämä nuori ei osaa sitä suhteuttaa ja tekee peruuttamattomia asioita oman perheensä kanssa, loukkaa, syyllistää, pistää välit poikki jne. Ja samaan aikaan tämä terapeutti hurauttaa audillaan espoolaiseen merenrantataloonsa, suunnittelee vanhempiensa kanssa etelänmatkaa ja nauttii siitä, kun sukupolvet kohtaavat yhteisen joulupöydän ääressä kristallikruunujen alla. 

Tuo ettei ketään haukuta ja eri mieltä saa olla on liki zeniläinen viisaus joka sopii mihin vaan! Itse huomaan omassa äidissäni ettei hänellä ole kenestäkään tai liki mistään mitään hyvää sanottavaa. Hän haukkuu jopa selkäänpuukottajia. Puolet hänestähän on minussa ja enpä haluaisi että itärajan tietty vaikutus pohjoiskarjalalaisiin näkyy perittynä minussakin, jopa oikeutetumpaa olisi että omat valintani saisivat aikaan mitä milloinkin. Syntyperääni ja edes syntymääni en ollut vaikuttamassa. 

Vierailija kirjoitti:

Minä kärsin epävakaasta persoonallisuudesta ja asiaa on käsitelty kaikkien kolmen lapsen kanssa, tosin ovat jo aikuisia. Anteeksi on pyydetty ja annettu. Minä olen tämän perheen äiti, en ystävä enkä uskottu. Lapseni ovat lapsiani mutta jo aikuisia. Aina on saatu puhua vapaasti mutta en valitettavasti ole voinut valita menneisyyttäni. Saa nähdä koska alkavat käymään terapiassa ja hyljeksimään minua, sille en voi muuta kuin pyytää anteeksi ja kuunnella mitä sanottavaa lapsella on. Se tulee varmasti tekemään kipeää. Välit on hyvät mutta odotan tätä pommia... ja hyväksyn sen, en ole ollut täydellinen äiti mutta ei ne lapsetkaan ole täydellisiä olleet...

Sinä olet sentään rehellisesti myöntänyt itsellesi miten asiat ovat menneet. Ja olet valmis käsittelemään ikäviäkin asioita ja kuuntelemaan. Olet vastaanottavainen. Minä uskon, että sinä pärjäät ja saat vielä lämpimät välit lapsiisi. Menneisyyttä et voi muuttaa, mutta voit jatkossa suhtautua lapsiisi lämmöllä ja myötätunnolla. 

Syyttely ei ole käsittelyä. Ei ihmissuhteissa ole mitään lopputulosta, johon pyrkiä.

Mutta voihan sen lyhyen ainutkertaisen elämänsä käyttää myös muiden syyttelyyn. Näin tuntuu tekevän ne, jotka ei saa omasta elämästään tehtyä hyvää, silloin on erityisen tärkeää löytää se syy itsensä ulkopuolelta.

Minä mietin että mitä jos vanhempi myöntäisi (siis sellaista mitä oikeasti ei ole tapahtunutkaan), jäisikö se syyttäjän levy yhä päälle, vai siirtyisikö syyttäjä vihdoin oman elämän parantamiseen menneessä rypemisen sijaan. 

Terapeutin roolia mietin myös, kun oikein lietsoo sitä kaunaa, niin ei hänellä työt lopu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Alkaa kuulostaa siltä, että napanuora on yhä katkaisematta. Oman lapsuuden ongelmien sijaan keskittyisi omaan elämään. Mennyt on mennyttä, harvoin syyttelystä mitään hyvää seuraa.

Ja tätä mieltä siis sellainen, jolla on ollut huono lapsuus. Mutta kun keskittyy siihen että on hyvä nykyhetki ja miten sitä yhä parannetaan, ei ole aikaa eikä kiinnostusta valittaa omista vanhemmista.

Moni oikeasti huonon lapsuuden viettänyt vaikuttaa tämän ymmärtävän paremmin kuin ne jotka kitisevät pikkuasioista. Vahvistaa sitä käsitystä että todellakin moni aikuinen lapsi vain ulkoistaa omia ongelmiaan.

Mistä pikkuasioista kitistään?

Harvinaisen vähän täällä on kuultu että mistä asioista vanhempia on haastettu. Ellei sitten ole "syytetty kaikesta", mikä kuulostaa lähinnä loukkaantuneen egon puheelta.

Vierailija kirjoitti:

Mua alkoi mietityttää aloituksen yhdessä tekeminen. Onkohan tässä nyt kuitenkin kyse siitä että tyttären itsenäistyminen on jäänyt kesken? Itsellä tuossa iässä keskiössä oli ihan omat kaverit ja menot, vanhempiani toki kävin moikkaamassa ja siellä käydessäni heidän kanssaan marjastamassa, joulun vietin siellä. Enpä kyllä muista että ystävänikään olisivat äitinsä kanssa erikseen tehneet asioita vaan kävivät tapaamassa molempia vanhempiaan suht säännöllisesti. Kannattaisiko tilanne nähdä kuitenkin teini-iässä yleensä tapahtuvan irtioton välttämättömänä osana, eikä pohtia mitään syyllisiä?

Terapia on kyllä vaikea laji, itsekin tullut vierestä seurattua vahingollista terapiasuhdetta. Vahinko tosin oli lähinnä rahallinen, terapeutti pyrki tekemään asiakkaansa itsestään riippuvaiseksi auttamisen sijaan. Vuosia kestävä terapia monta kertaa viikossa oli siis kyseessä, kyseinen henkilö lopetti terapian kun tajusi tilant

Totta, en minäkään äidin kanssa mitään erityisesti tehnyt enää kotoa muutettua 17 vuotiaana. Asuinkin eri puolella maata. Kävin kylässä juu, mutta ainahan sielläkin oli kiire kavereiden luo. Ei mulla mitään vanhempia vastaan ollut, mut ei me kyllä hirveästi yhdessä puuhailtu sitten teini-iän. Nyt on 16v poika ja hyvä jos kerran kuukauteen saa vastentahtoisesti katsomaan leffaa yhdessä tai ulos syömään. Kuulumiset jutellaan ruokapöydässä yleensä ja sit molemmat jo omiin harrastuksiin tai kavereille

Vierailija kirjoitti:

Olen viisikymppinen äiti ja kun ajattelen itseäni vaikka 25-vuotiaana, niin hyvinkin olisin voinut sokeasti uskoa jotain terapeuttia (jos olisi ollut varaa käydä terapeutilla, kun yhteiskuntahan ei silloin tällaista kustantanut). Akateemisin termein kun puhutaan ihmissuhdeasioista ja jos nuorena aikuisena joku asia on solmussa, niin aika helposti olisi minunkin äitini ollut mielessäni rajaton narsisti.

Voi olla hyväkin, että nykypäivän nuorilla aikuisilla on terapiatakuu, mutta joku takuu pitäisi näillä terapeuteillakin olla. Nimittäin he vievät nuoren aikuisen repivään tilanteeseen ja sitten tämä nuori ei osaa sitä suhteuttaa ja tekee peruuttamattomia asioita oman perheensä kanssa, loukkaa, syyllistää, pistää välit poikki jne. Ja samaan aikaan tämä terapeutti hurauttaa audillaan espoolaiseen merenrantataloonsa, suunnittelee vanhempiensa kanssa etelänmatkaa ja nauttii siitä, kun sukupolvet kohtaavat yhteisen joulupöydän ääressä kristalli

Oletko oikeasti sitä mieltä, että jos lapsesi syyttää sinua jostain, se on "peruuttamaton teko"? Aika ankaraa. 

Äiti käy ensimmäistä kertaa elämässään asioita läpi kun kasvattaa. Ei äiti ole kasvattanut koskaan ennen ketään kun alkaa kasvattaa omaa lastaan.

Äitikin on vajavainen, ei äidin päälle kannata kaataa kaikkea pas...aa koska ei äiti ole osannut tehdä asioita ennen kuin nyt niitä tekee.

Äiti eikä lapsi ole täydellisiä, miksi se on niin vaikeata ymmärtää että molemmat tekevät samoja asioita ihan ensimmäistä kertaa elämässään...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Eli jos sinua ihan aiheetta haukutaan vaikka varkaaksi ja sinä suutut, niin kyse on vain siitä että "kalikka kalahti"?

Ja sinun pitää vaan ymmärtää ja kääntää toinenkin poski, vaikka väitteet on vääriä? Koska olet vanhempi.

Mutta kun me emme puhu mistään aiheettomista syytöksistä. Jos sinä olet aiheuttanut pahaa mieltä jollekin ja hän ilmaisee sen, niin et vaan missään maailmankaikkeudessa omaa sellaisia voimia, jolla voisit rationaalisesti perustellen ja itseäsi puolustellen invalidoida toisen TUNTEET. Ne tunteet ovat hänen päänsä sisällä ja sinä et voi niitä poistaa jankuttamalla. Ja jokaisella on oikeus tunteisiinsa. 

 

Surullista miten monelle on tärkeämpää todistaa, ettei ole tehnyt mitään väärin, kuin hu

Mitä lapsia? 

Vierailija kirjoitti:

Äiti käy ensimmäistä kertaa elämässään asioita läpi kun kasvattaa. Ei äiti ole kasvattanut koskaan ennen ketään kun alkaa kasvattaa omaa lastaan.

Äitikin on vajavainen, ei äidin päälle kannata kaataa kaikkea pas...aa koska ei äiti ole osannut tehdä asioita ennen kuin nyt niitä tekee.

Äiti eikä lapsi ole täydellisiä, miksi se on niin vaikeata ymmärtää että molemmat tekevät samoja asioita ihan ensimmäistä kertaa elämässään...

Miksi se on sitten niin vaikeaa myöntää ääneen? 

Suomalaisilla on ihan hirveän toksisia käytösmalleja ja lastenkasvatustapoja. Hyi että. Ja ollaan niin olevinaan, niin nokka pystyssä ylpeänä kuinka parhaansa on yrittänyt. 

Tuotahan se terapia on. Ihminen yritetään saada viihtymään omassa elämässään ja ratksisuissaan. Tämö käy niin, että omasta osuudesta pestään kädet. "Et voinut tehdä muuta." Tai sitten todetaan, että teit parhaasi.   Tämän jälkeen syyllistetään ympäristö. Esihenkilöt, vanhemmat, sisarukset, kumppani, vastakkainen sukupuoli. 

Konflikti tulee, kun niillä muilla onkin sanansa sanottavana asiasta.