Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Jokainen äiti/lapsi suhde on omanlaisensa. Siitä pitää lähteä, eikä osoittaa  "ei noin".

Itse pyrin olemaan tasapuolinen, riippumaton  ja todellakin takertumaton, mutta rakastava äiti. Näin myös omasta mielestäni olinkin.

En puutu nytkään, enkä ole koskaan  puuttunut mitenkään  aikuisten lasteni yli 20 vuotiaiden elämään, ELLEIVÄT HE  ITSE PYYDÄ minun mielipidettäni.

Mutta,  tässä ollaan . Yksi lapseni on hyvin "omapäinen"  ja aikalailla "kovis"  ollut ikänsä . Kun milloin nähtiin ja käytiin toisissamme puolin ja toisin,  tai  soittelimme ,  ( nyt hän ei ole meihin missään yhteydessä)  , minulle jäi lähes joka kerta surullinen ja alakuloinen  fiilis   juttelimme jälkeen.

Hän tiuski, tivahteli, äksyili ,  oli ylimielinen,  ja tuntui joskus että jopa halveksi minua !

Jokaisen puhen jälkeen  lähes itkin !

Jokunen aika sitten hän käyttäytyi hyvin töykeästi ja äksyili,  olin aivan sokissa.  Myöhemmin laitoin hänelle tekstiviestin,  että mitä tämä on ? Miksi ? Voitko kertoa ?

No hänhän sai hirveät raivarit. Huusi ja pisti välit totaalisesti poikki  .

Niin. Kuin mustassa kuilussa olisimme.  Voi tätä itkun määrää !  Ei edes jouluna mitään yhteyttä .

Minä laitoin  kuitenkin (silti) hänelle Synttärikortin ja Onnittelu tekstiviestin.  EI VASTAUSTA. Mihinkään. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen ei tarvitse  eikä saa olla vanhempien terapeutti tai valitusten kuuntelija. 

Vanhemman pitää olla lapsensa turva.

Entä jos elämä ei ole täydellistä? Entä jos arjessa on riitaa ja muuta epätäydellistä. Entä jos vanhempi siitä huolimatta yrittää parhaansa? Eikö hän siitä huolimatta ole lapsensa turva?

Et ymmärtänyt kommenttia. En ole kommentin kirjoittaja, vaan aiempi kommentoija, mutta vastaan sinulle silti. Tietenkään elämä ei ole ikinä täydellistä ja tulee riitojakin. Turva viittaa tässä siihen, että vanhempi kantaa henkisen taakan näistä em. vaikeuksista, eikä pudota henkistä lastia lapsensa niskaan valittamalla ja avautumalla hankaluuksista jatkuvasti. Sitä on turva. Riidat ja vaikeudet eivät tuo lapselle turvattomuutta, vaan vanhemman rajattomuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen ei tarvitse  eikä saa olla vanhempien terapeutti tai valitusten kuuntelija. 

Vanhemman pitää olla lapsensa turva.

Entä jos elämä ei ole täydellistä? Entä jos arjessa on riitaa ja muuta epätäydellistä. Entä jos vanhempi siitä huolimatta yrittää parhaansa? Eikö hän siitä huolimatta ole lapsensa turva?

Elämä ei koskaan ole täydellistä eikä tarvitsekaan olla. Tarpeeksi hyvä riittää. Joidenkin paras vain on liian huono. Eihän sille mitään voi, mutta ymmärrän kyllä, etteivät lapset sitä välttämättä loputtomiin vain niele ja hyväksykään.

Vierailija kirjoitti:

Vanhemman ja lapsen suhde on nimittäin täysin yksipuolinen yhdessä asiassa: vastuu on aina vanhemmalla. Jos sinä olet mokannut, kanna vastuusi. Jos lapsesi on mokannut, ole hänen tukenaan, tarjoa ymmärrystä ja apua. 

Paskan marjat. Aikuisella lapsella on täysi vastuu siitä miten hän itse suhtautuu omiin vanhempiinsa. Harva vanhempi tekee tietoisesti lapselleen pahaa ja mokailut vanhempana ovat johtuneet yksinkertaisesti siitä että itse kukin on vajavainen ihminen. Jokaisen lapsen kannattaa ymmärtää vanhempiensa vajavaisuus ja antaa mahdolliset puutteet anteeksi ja ottaa vastuu omasta elämästään eikä syytellä vanhempiaan. 

Otan osaa. Mun ja tyttäreni suhde muuttui, kun hän alkoi käydä terapiassa. Syy terapian aloittamiseen tapahtui hänelle aikuisena eikä liittynyt millään tavalla muhun. Kun kysyin, mitä hänen mielestään olin tehnyt joskus väärin, hän ei osannut mainita yhtäkään asiaa. Terapeutin mielestä kuitenkin jotain olin varmastikin tehnyt väärin. Vuoden verran yritin saada välejä ylläpidettyä, mutta sitten luovutin. Emme ole enää tekemisissä.

Minulla oli oikeasti kauhea lapsuus. Mutta en ole sitä jauhanut koko elämääni ja syytellyt. He olivat vajavaista ihmisiä, kuten suurin osa.

Olen luonut itselleni paremman tulevaisuuden, enkä jäänyt räpimään vanhoihin asioihin 

Suurin osa vanhemmista on huonoja kasvattajia. Yhteiskunta ottaa nuoren kansalaisen jäsenekseen ja suhde vanhempiin katkaistaan. Tämä on sosialismista tuttu tapa vieroittaa lapsi perheestään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapsen ei tarvitse  eikä saa olla vanhempien terapeutti tai valitusten kuuntelija. 

Vanhemman pitää olla lapsensa turva.

Entä jos elämä ei ole täydellistä? Entä jos arjessa on riitaa ja muuta epätäydellistä. Entä jos vanhempi siitä huolimatta yrittää parhaansa? Eikö hän siitä huolimatta ole lapsensa turva?

Yhteiskunta on lapsen todellinen turva. Vanhemmat vain kasvattavat lapsen yhteiskunnan avulla.

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä tarkoitetaan "syyttelyllä". Sanaa käytetään tässä ketjussa ja myös tuossa HS:n jutussa. Syyttely tarkoittaisi minun korvaani sananmukaisesti jotakuinkin sitä, että lapsi sanoo äitinsä olevan syyllinen vaikkapa hänen ahdistukseensa. Tarina ei kerro, ovatko lapset oikeasti tehneet näin. Vai ovatko he kertoneet, että heillä on paha olla, ja he haluaisivat sen vuoksi puhua menneisyydestään? Se ei ole syyttelyä, että puhuu omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Jos äiti tästä syyllistyy, niin se on eri asia.

Vierailija kirjoitti:

Lopuksi: Lapsen ja äidin suhde ei ole tasaveroinen ihmissuhde, kuten avioparilla tai hyvillä ystävillä. Se on vastuusuhde, jossa äiti on aina, hautaan asti, erilaisessa asemassa kuin lapsi. 

Milloin ihmisestä tulee siis itsellinen aikuinen? Vasta kun oma äiti kuolee? Itse olen mielestäni ollut vastuussa itsestäni siitä lähtien kun muutin kotoa.

Jossain kohtaa "lapsen"  on kylläkin ymmärrettävä että hän ihan oikeana aikuisena saattaa ymmärtää nykyisestä elämästä ja sen vaatimuksista enemmän kuin hänen oma äitinsä, niin pelottavalta kuin ajatus saattaa tuntuakin, ja tajuta että hän itseasiassa onkin oman elämänsä päähenkilö eikä hänen äitinsä.

Terapeutteja on erilaisia. Kun itse työstin vaikeaa äitisuhdettani terapiassa, kirjoitin terapeutin neuvosta/pyynnöstä äidilleni kirjeen. Terapeutti kuitenkin teki selväksi, ettei sitä anneta äidille luettavaksi. Tarkoitus ei ollut kaataa syytöksiä (äidin tekemiä virheitä) äidin niskaan vaan käsitellä niitä terapiassa. Menetelmä toimi ihan hyvin. 

Mitäköhän vanhempien syyttäminen auttaa? Mieluummin ymmärtäisin mistä asiat johtuvat ja sitten tekisin itse asioita parempaan suuntaan. 

Ap:n käyttämä termi "mielen puoskarit" ei anna hänestä kovin kypsää kuvaa. Muuten aloitus on kyllä kiinnostava. 

Jokainen terapeutti joka saa lapsen ja vanhemman välit huononemaan, on epäonnistunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopuksi: Lapsen ja äidin suhde ei ole tasaveroinen ihmissuhde, kuten avioparilla tai hyvillä ystävillä. Se on vastuusuhde, jossa äiti on aina, hautaan asti, erilaisessa asemassa kuin lapsi. 

Milloin ihmisestä tulee siis itsellinen aikuinen? Vasta kun oma äiti kuolee? Itse olen mielestäni ollut vastuussa itsestäni siitä lähtien kun muutin kotoa.

Jossain kohtaa "lapsen"  on kylläkin ymmärrettävä että hän ihan oikeana aikuisena saattaa ymmärtää nykyisestä elämästä ja sen vaatimuksista enemmän kuin hänen oma äitinsä, niin pelottavalta kuin ajatus saattaa tuntuakin, ja tajuta että hän itseasiassa onkin oman elämänsä päähenkilö eikä hänen äitinsä.

No tämä kommenttihan selventää kaikkien boomer-ikäluokan vanhempien ajatusmaailmaa. Minäkin pärjäsin yksin eikä kukaan auttanut eikä ketään kiinnostanut, nyt sinunkin täytyy, get over it, kasva aikuiseksi.

Voihan sen näinkin todeta olevan, mutta turha toki siinä kohtaa olettaa, että lapset halaavat ovella lämpimästi hymyillen ja vaihtavat pissavaippoja kun olette vanhuksia. Jos haluaa osakseen empatiaa, sitä kannattaa antaa myös itse muille. 

Näen ehkä niin, että jokainen vanhempi on puutteellinen. Useimmat myös tekevät parhaansa, ja jos lähtökohdat ovat heikot, ei se paras vielä välttämättä takaa onnellista lapsuutta. Sitten yhtenä ääripäänä ovat tietysti kaikenlaiset narsisti yms tapaukset, mutta näitä nyt todellakin on vain pieni osa. Sukupolvien välillä voi myös olla ajan hengen tuotteena erilainen arvomaailma ja maailmankatsomus, josta ei pidä kumpaakaan syyllistää. Me jokainen olemme aikamme tuote.

Lapsella on aikuisena oikeus käsitellä lapsuuskokemuksiaan haluamallaan tavalla. Tietenkin. Käsittely voi ottaa aikansa ja tuoda pintaan kaikenlaista. Se pitää vaan kestää, jos haluaa luoda terveen suhteen aikuisten kesken.

Terapian (tai mikä ikinä keino) olisi kuitenkin sillä tapaa hyvä olla tavoitteellista, että se tähtää ymmärrykseen ja anteeksiantoon. Ylivoimainen valtaosa vanhemmista kuitenkin tosiaan tekee parhaansa niillä edellytyksillä mitä heillä on ja aikansa kasvatteina. Vain jos tosiaan voidaan olettaa, että vanhempi on tahtonut pahaa lapselleen, on parempi jatkaa eteenpäin ilman sen kummempia yrityksiä ymmärrykselle.

Ap:  "mielestäni on kohtuutonta, että minun pitäisi pyytää anteeksi sitä, minkälainen olen"

Kaikki me joudutaan joskus pyytämään anteeksi sitä, millaisia me ollaan. Itsekin oon joutunut tekemään niin useammin kuin kerran. Ihminen joka ei kykene pyytämään anteeksi toisilta on ihan hirveen raskasta seuraa. En ole sellaisten kanssa enää tekemisissä, jotka selittelevät tekojaan sillä että "mä nyt vaan satun olemaan tällainen". Eivät ota ikinä mitään vastuuta tekosistaan, vaikka syytä olisi.

Vierailija kirjoitti:

Olisi myös kiinnostavaa kuulla, mitä tarkoitetaan "syyttelyllä". Sanaa käytetään tässä ketjussa ja myös tuossa HS:n jutussa. Syyttely tarkoittaisi minun korvaani sananmukaisesti jotakuinkin sitä, että lapsi sanoo äitinsä olevan syyllinen vaikkapa hänen ahdistukseensa. Tarina ei kerro, ovatko lapset oikeasti tehneet näin. Vai ovatko he kertoneet, että heillä on paha olla, ja he haluaisivat sen vuoksi puhua menneisyydestään? Se ei ole syyttelyä, että puhuu omista kokemuksistaan ja tunteistaan. Jos äiti tästä syyllistyy, niin se on eri asia.

No eiköhän se nyt ole aika selvää kaikille luku- ja kirjoitustaitoisille että syyllistäminen ja syyllistyminen on kaksi aivan eri asiaa ja tässä nimenomaan on kyse siitä että syytetään vanhempia omasta pahasta olosta.

Täytyy sanoa että todella outoa. En ole koskaan kuullut että toisen syyllistäminen auttaa itseä.

Monesti varmasti jää vanhemmaltakin huomaamatta ongelmat omassa kasvatuksessa/käytöksessä/yms, mutta on niitäkin tapauksia, joissa se sanonta pätee, että koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia huonoa lapsuutta. 

Mutta ei näistä kirjoituksista kannata alkaa turhan syvällisiä analyyseja muutenkaan tekemään, kun nippa nappa tietää asiasta toisen puolen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lopuksi: Lapsen ja äidin suhde ei ole tasaveroinen ihmissuhde, kuten avioparilla tai hyvillä ystävillä. Se on vastuusuhde, jossa äiti on aina, hautaan asti, erilaisessa asemassa kuin lapsi. 

Milloin ihmisestä tulee siis itsellinen aikuinen? Vasta kun oma äiti kuolee? Itse olen mielestäni ollut vastuussa itsestäni siitä lähtien kun muutin kotoa.

Jossain kohtaa "lapsen"  on kylläkin ymmärrettävä että hän ihan oikeana aikuisena saattaa ymmärtää nykyisestä elämästä ja sen vaatimuksista enemmän kuin hänen oma äitinsä, niin pelottavalta kuin ajatus saattaa tuntuakin, ja tajuta että hän itseasiassa onkin oman elämänsä päähenkilö eikä hänen äitinsä.

No tämä kommenttihan selventää kaikkien boomer-ikäluokan vanhempien ajatusmaailmaa. Minäkin pärjäsin yksin eikä kukaan autta

Ja se "pärjääminen" on ollut sitä, että ne omat traumat kaadetaan lasten (ja puolison) niskaan samalla kun niitä omia vanhempia mielistellään eikä uskalleta pistää tilille käytöksestään. Itse ohjaan palautteen ennemmin sinne, minne se kuuluu.