Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa

Vierailija kirjoitti:

Luin tuon jutun läpi ja mielestäni siellä oli monia ns. sos-kohtia ikääntyneen äidin suusta. 

"Kun lapseni aloitti syyttelynsä, päälleni laskeutui sama pimeys, jonka koin aikoinaan sairastuttuani henkisesti. Tunsin turvattomuutta, pelkoa, hyväksikäytön tuntua ja pahaa oloa." > Lapsi vain syyttelee "turhaan", mutta HÄN voi huonosti ja tuntee pahaa oloa ja pelkää sairastuvansa. Missä empatia oman lapsen ihan vastaavaa oloa kohtaan? Uhriutumispisteet katossa.

"Siksi minun oli tehtävä valinta: joko annan lapseni sairastuttaa minut henkisesti tai teen hänelle selväksi, että hänen oikeutensa elämäni riepottelemiseen on loppu." > Aika karulta kuulostaa, että oma äiti väittää lapsensa riepottelevan hänen elämäänsä. Tällaisesta tilanteesta voitaisiin mielestäni puhua, jos lapsi systemaattisesti käyttäisi hyväksi, esimerkiksi lainaisi jatkuvasti rahaa, käyttäisi huumeita, varastaisi vanhemmalta, valehtelisi koko ajan. Se,

On luonnollista ettei vastaa syyttelyyn empaattisesti. Syyttely on kuitenkin osa terapiaprosessia. 

 

kaikki ei terapiassa pääse niin pitkälle että pystyvät luopumaan uhrimentaliteetista. Nykykulttuuri suosii uhriutumista ja loukkaantumista. Sillä ihminen tekee tosin vain itselleen vankilan. Mikään ei ole pahempaa kuin olla uhriutumisen vanki. Ja moni valitsee sen ja luulee sen olevan oikea tie. Ei ole. Ihminen ei pärjää ilman mielen joustavuutta ja mielen kestävyyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Näitä kirjoituksia lukiessa tulee sellainen asia mieleen, että vanhempi, joka vilpittömästi haluaa lapselleen parasta, vie harrastuksiin ja leipoo synttärikakut, auttaa opintojen rahoittamisessa ja kutsuu lapsen kumppaninsa kanssa sunnuntailounaalle, voi siitä huolimatta joutua syytettyjen penkille, koska lapselle voi siinä aikuistuttuaan terapeutin avustuksella tulla elämässään sellainen oivallus, että häntä ei ole kuunneltu tai ainakaan seikkaperäisesti kuultu. Että se millainen hän on tai miten hän pystyy elämänsä kipukohtia käsittelemään, on vain ja ainoastaan vanhemman syytä. 

Ei se nyt ihan noinkaan voi mennä. Nyt pitäisi kyllä jonkun herätä. Käytännön ihmisenä ehdotan, että KELA nyt ihan ensiksi lopettaa tällaisen hömpötyksen rahoittamisen. Jos on omalla rahalla varaa käydä terapiassa, niin ok, mutta verorahoista tällaista ei pidä rahoittaa. 

Ap saa kyl

Tai sitten se lapsi on saanut lapsuuden, jossa kaikki emotionaalisetkin tarpeet on tyydytetty ( ulkoinen hyvä kun ei vie tätä aspektia pois) ja silti hän väittää kiihko silmissään, että teit lapsuudestani hel'vetin, koska en saanut haluamiani kukkaverhoja lastenhuoneeseen.

Joku kumma syy siihen on, että lapsi osaa elää mukavien tunteiden kanssa varsin hyvin, mutta ei siedä aikuisena ainuttakaan pettymystä, koska ei saanut niitä verhoja ja äitikin vain lohdutti väittäen, että Marimekko on kallista. Sitten terapeutti tulee apuun ja lapsi huomaa, että toden totta, vika on äidissä, joka ei auttanut käsittelemään tunteita.

Terapeutti ei koskaan kerro, mitä sen vanhemman olisi pitänyt tehdä, jotta lapsi ei halveksisi vanhempiensa köyhyyttä niin vimmalla, että 25 vuotta tapahtuneen jälkeen on valmis katkaisemaan välit.

Lapsilla on oltava oikeus ilmaista tunteet.

Meidän lapsuudessa ei annettu paljoakaan edes puhua, olen 65v.

He jotka suorittavat vanhemmuutta, tekevät enemmänkin pahaa.

Kyllä minä annan anteeksi väkivaltaisuuden ei vaan kukaan ikinä myönnä, uskon että kaikkia ikätovereita lyötiin.

On vanhemmallakin oikeus sanoa olevansa vihainen ja vaikka katkaista välit jos tahtovat.  Kamalaa sekin lähipiirissä kun syyllisyydestä alettiin maksaa.  Vasta kun sanottiin he lakkasivat, joo emme tunne mitään syyllisyyttä.

"Minun silmiini pointti on, että tuo äiti kirjoittaa ihan hesariin asti _väittäen_ tehneensä asiat olosuhteisiin nähden ok. Silti kirjoituksesta paistaa, että hän on tehnyt ne omalta kannaltaan ok. Hän käsitteli asiat silloin kun hänelle sopi, ja nyt kun lapsi käy samaa läpi, hän ei enää halua olla käytettävissä - nää on niin eilisen juttuja kato ja tämä on liian raskasta _minulle_."

Elämässä se menee näin aina. Äitikin on ihminen ja hän voi tehdä vain sen mitä voi. Ja toimia omalta kannaltaan olosuhteisiin nähden ok.

Kukaan meistä ei pysty muuhun.

Eikä se äiti voi olla lapsensa raivon kohteena. Eikä hänen kuulukaan. Se äidin syyllistäminen ja haukkuminen ei ole asioiden käsittelyä eikä johda mihinkään hyvään sen aikuisen ihmisen elämässä.

Jaa-a. Silmiin pomppii tälläisia sanoja kuten

syyllistäminen, hyökkääminen, omien tunteiden oksentaminen, nöyryyttäminen, voittaminen, oikeassa oleminen, vastapuoli, kosto.

Paljon vihaa kokevat vanhemmat tunteitaan ilmaisevia lapsia kohtaan. Näkevät lapset jopa jonkinlaisina vihollisina.

Normaali nainen, meni terapiaan. Kuoli. VAROKAA!! Alkoi keksimään valhemuistoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin tuon jutun läpi ja mielestäni siellä oli monia ns. sos-kohtia ikääntyneen äidin suusta. 

"Kun lapseni aloitti syyttelynsä, päälleni laskeutui sama pimeys, jonka koin aikoinaan sairastuttuani henkisesti. Tunsin turvattomuutta, pelkoa, hyväksikäytön tuntua ja pahaa oloa." > Lapsi vain syyttelee "turhaan", mutta HÄN voi huonosti ja tuntee pahaa oloa ja pelkää sairastuvansa. Missä empatia oman lapsen ihan vastaavaa oloa kohtaan? Uhriutumispisteet katossa.

"Siksi minun oli tehtävä valinta: joko annan lapseni sairastuttaa minut henkisesti tai teen hänelle selväksi, että hänen oikeutensa elämäni riepottelemiseen on loppu." > Aika karulta kuulostaa, että oma äiti väittää lapsensa riepottelevan hänen elämäänsä. Tällaisesta tilanteesta voitaisiin mielestäni puhua, jos lapsi systemaattisesti käyttäisi hyväksi, esimerkiksi lainaisi jatkuvasti rahaa, käyttäisi huumeita

Se syyttely voisi olla vain terapiassa. Terapia tarjoaa sen "korjaavan" kokemuksen ja tunteiden vastaanoton. Ei kai mikään terapiamuoto suosittele ihmistä haukkumaan muita. Ei kukaan terapeutti luile, että se olisi hyvä idea tai että riidan haastaminen johtaisi sopuun ja rauhaan. Ja etenkin jos se äiti on ollut haavoittuva ja kyvytön tasapainoiseen rakastamiseen, ei kukaan terapeutti voi luulla, että hän nyt rakkaudella ottaa vastaan kaiken syyllistämisen ja ilkeyden.

Vierailija kirjoitti:

Jaa-a. Silmiin pomppii tälläisia sanoja kuten

syyllistäminen, hyökkääminen, omien tunteiden oksentaminen, nöyryyttäminen, voittaminen, oikeassa oleminen, vastapuoli, kosto.

Paljon vihaa kokevat vanhemmat tunteitaan ilmaisevia lapsia kohtaan. Näkevät lapset jopa jonkinlaisina vihollisina.

Kyllä tässä ne vanhemmat on otettu vihollisiksi, ja ilmeisesti aika heppoisin perustein 

Kun oma elämä ei menekään kuin Strömsössä, niin vanhemmissa toki vika.

Aika moni lapsi on aikoinaan hankittu, koska se on tavallista ja kuuluu normaaliin avioliittoon. Ei ole mietitty, että halutaanko lapsia, onko niihin aikaa ja varaa. Monet lapset on jopa hankittu siksi, että sillä tavalla kuvitellaan naisen voivan sitoa miehen liittoon.

Nykyään ihmiset miettivät, että haluavatko lapsia. Ja se on hyvä juttu!

Vierailija kirjoitti:

Jaa-a. Silmiin pomppii tälläisia sanoja kuten

syyllistäminen, hyökkääminen, omien tunteiden oksentaminen, nöyryyttäminen, voittaminen, oikeassa oleminen, vastapuoli, kosto.

Paljon vihaa kokevat vanhemmat tunteitaan ilmaisevia lapsia kohtaan. Näkevät lapset jopa jonkinlaisina vihollisina.

Näinhän se menee, kun toinen hyökkää sinun kimppuusi ja haastaa riitaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Edelleenkin ihmettelen, miksi niihin aikuisen lapsen "vääriin syytöksiin" ei voi suhtautua neutraalilla kiinnostuksella. Eli kun lapsi sanoo että pilasit mun elämän kun et päästänyt festareille niin miksi ei voi ottaa sitä ajatuksella että wow, tuo lapsi otti sen todella raskaasti kun ei päässyt festareille ja kokee jopa että se pilasi hänen elämänsä. Mitähän isompaa tässä mahtaa olla takana? Olen todella kiinnostunut kuulemaan ja keskustelemaan.

Eli miksi vanhempi ei halua olla vanhempi, miksi ei ole kiinnostunut lapsen kokemuksista ja tunteista vaan syyllistyy martyyyrina?

Eihän ketään voi saada syyllistymään, jollei henkilö itse koe syyllisyyttä. Eli siellä pohjalla on syyllisyyden tunne, joka on todennäköisesti niin suuri, että sen myöntäminen olisi oman identiteetin kannalta kestämätöntä.

 

Lisään vielä että voin aivan varmasti sanoa etten ole koskaan syyllistänyt siitä, että äiti jäi liittoon huonosti (meitä kaikkia) kohtelevan isän kanssa, koska en edes usko että ero olisi ollut parempi ratkaisu.

Sen sijaan olisin toivonut, että hän olisi ottanut meiltä lapsiltaan tulevat hellyyden ja rakkauden osoitukset yhtä tärkeinä kuin mieheltään. Kun hän itki kotoa lähteneen miehen perään niin olisi ollut kiva edes joskus kokea olevansa lohduksi, että halaukseen olisi vastattu. Lapsena ei ole mukava kuulla, ettei ole mitään syytä elää, kun mies taas lähti. Eikä itseasiassa näin aikuisenakaan.

Näinhän se menee, että sen sijaan että ottaa vastuun omista vääristä valinnoista, niin etsitään vika muualta. Ennen vika oli aina pahan yhteiskunnan, nyt se on vanhempien.

Itsellä oli kamala lapsuus, mutta kun aikuisuudesta sain tehtyä hyvän, ei ole mitään kiinnostusta syyttää paskoja vanhempia (ja he todella olivat väkivaltaisia juoppoja).

Sitten joku, jonka lapsuus oli ihan ok ja sellainen josta itse olisin lähinnä kiitollinen, parkuu että miten kaikki on  sen epätäydellisen vanhemman vika. Vielä keski-iässäkin kaikki on vanhempien syytä. Vähän hymyilyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa-a. Silmiin pomppii tälläisia sanoja kuten

syyllistäminen, hyökkääminen, omien tunteiden oksentaminen, nöyryyttäminen, voittaminen, oikeassa oleminen, vastapuoli, kosto.

Paljon vihaa kokevat vanhemmat tunteitaan ilmaisevia lapsia kohtaan. Näkevät lapset jopa jonkinlaisina vihollisina.

Kyllä tässä ne vanhemmat on otettu vihollisiksi, ja ilmeisesti aika heppoisin perustein 

Kun oma elämä ei menekään kuin Strömsössä, niin vanhemmissa toki vika.

Eli jos lapsesi kritisoi tapaasi kasvattaa häntä, hän kokee mielestäsi sinut vihollisekseen?

Olette samalla puolella ainoastaan, jos lapsesi on kaikessa myötäsukainen?

My way or highway? Moni valitsee sen etääntymisen tien.

Miksiköhän lainaukset on näissä keskusteluissa menneet ihan mahdottomiksi?

Edellä vastattiin:

"Tärkeämpää kuin parisuhde"?

Jos esim toivoisi, että mummi muistaisi lapsenlapsia jouluna tai saapuisi heidän syntymäpäivilleen? Kun samassa maakunnassa kuitenkin asutaan ja uuden miehen perhejuhlissa näyttäydytään kyllä.  Tämä olisi "Tärkeämpää kuin parisuhde"? 

Tai jos tytärtä kuristanut isä pannaan äidin puolelta edes jotenkin vastaamaan teostaan, eikä seuraavana päivänä vaan hyysätä krapulaista ukkoa vuoteeseen, niin kyse on lapsen pitämisestä "tärkeämpänä kuin parisuhde"? 

Edelleenkin ihmettelen, miksei aikuinen nainen ja itsekin äiti pidä omaa parisuhdettaan ja lastaan itselleen tärkeimpänä ja ymmärrä äitinsäkin olevan ihan itse vastuussa omasta elämästään ja valinnoistaan eikä velvoitettu toimimaan kuten tytär ajattelee saati muuttamaan elämäänsä ja persoonaansa sellaiseksi kuin tytär haluaisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aikuisten lasten olisi tärkeää pahan olon vimmassaan ottaa huomioon sellainenkin seikka, että kaikki vanhemmat eivät välttämättä kestä sitä henkistä kuormaa, jonka tällainen syyttely voi saada aikaan. Jos nyt siis puhutaan siitä tavallisesta mammasta, joka on aamupalat tehnyt ja kouluun laittanut, pyykit pessyt ja joululahjat kuusen alla paketoinut. Itselläni meni aikuisen lapsen hyökkäyksen jälkeen monta yötä itkiessä ja olin viittä vaille sellaisessa tilanteessa, että en olisi voinut työhön mennä. Sekö on vastuullista toimintaa?

Mitä jos se tavallinen mamma on aamupalan laittamisen ja pyykinpesun lisäksi tehnyt asioita, jotka ei ole ok? 

Ei vanhemmuus ole mikään mekaaninen suoritus. Sama ihminen voi lähettää lapsensa puhtaissa vaatteissa kouluun ja silti

"No senhän luulisi olevan aika helppo keissi. Vai loukkaannutko tosiaan verisesti, jos aikuinen lapsesi tulee syyttämään sinua siitä, ettei saanut sitä muoviponia?"

Minulla ei ole lapsia, joten ihan sama. Mutta edelleen, et ole vissiin tätä palstaa pahemmin lukenut? Täällä kun se ei ole ikinä noin yksinkertaista, vaan se 1984 saamatta jäänyt My Little Pony on vain yksi räikeä symboli sille, että toiveitani ei ikinä lapsuudessa otettu huomioon. Ruokakin oli pahaa, ja naapurin Milla sai paljon useammin kotonaan herkkuani makaronilaatikkoa kuin minä. Iltaisin itkin itseni uneen, koska koulureppuni oli niin ruma, että Veera nauroi minulle koulussa ja sanoi minua "tyhmä-Mirkuksi jolla on tyhmä reppu". Myöhemmin äitini ei kannustanut minua tarpeeksi hakemaan lääkikseen, joten jumitan edelleen matalapalkka-alalla. Koskaan en saanut kuulla äidiltäni "kuule Mirkku, kyllä sinä pystyt ihan mihin vaan, hae vaikka lääkikseen". En koskaan. Siksi olen sisäistänyt tämän lapsuudesta peräisin olevan arvottomuuden tunteeni niin, etten edelleenkään malta ostaa leipäni päälle kallista meetvurstia, vaan tyydyn lauantaimakkaraan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaa-a. Silmiin pomppii tälläisia sanoja kuten

syyllistäminen, hyökkääminen, omien tunteiden oksentaminen, nöyryyttäminen, voittaminen, oikeassa oleminen, vastapuoli, kosto.

Paljon vihaa kokevat vanhemmat tunteitaan ilmaisevia lapsia kohtaan. Näkevät lapset jopa jonkinlaisina vihollisina.

Kyllä tässä ne vanhemmat on otettu vihollisiksi, ja ilmeisesti aika heppoisin perustein 

Kun oma elämä ei menekään kuin Strömsössä, niin vanhemmissa toki vika.

Eli jos lapsesi kritisoi tapaasi kasvattaa häntä, hän kokee mielestäsi sinut vihollisekseen?

Olette samalla puolella ainoastaan, jos lapsesi on kaikessa myötäsukainen?

My way or highway? Moni valitsee sen etääntymisen tien.

Ei kasvattaa vaan kasvatti.

Jos haukut toisen mennyttä toimintaa, melko vaikeaa  siihen on vastata, jos sävyssä ei ole mitään rakentavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Aika moni lapsi on aikoinaan hankittu, koska se on tavallista ja kuuluu normaaliin avioliittoon. Ei ole mietitty, että halutaanko lapsia, onko niihin aikaa ja varaa. Monet lapset on jopa hankittu siksi, että sillä tavalla kuvitellaan naisen voivan sitoa miehen liittoon.

Nykyään ihmiset miettivät, että haluavatko lapsia. Ja se on hyvä juttu!

Nykyään moni myös miettii haluaako vanhempiaan. Sekin on hyvä juttu. 

Meillä se on äiti, joka haluaisi käydä lapsensa kanssa traumojaan läpi. Jostain kumman syystä minä en halua. Äiti ilmeisesti kuvittelee , että minulla oli täydellinen lapsuus. Todellisuudessa jouduin äidin ja isän riitojen väliin, yleensä puolustaen isää. Äiti hyökkäsi vuorotellen joko isän tai minun kimppuun ... lähinnä henkisellä tasolla.

Äidin omassa lapsuuden perheessä oli jotain hämärää, äitini mukaan se taas oli täydellinen ja virheetön. Kaikki pahuus on peräisin isäni lapsuuden perheestä ja isästäni. Olet kuin isäs,  totesi rakas äitini. 

-ohis

Jopa niinkin pilalle hemmoteltu lapsi kuin Paris Hilton syyttää vanhempiaan kaltoinkohteusta. Laittoivat hänet kurileirille kun käyttäytyi häiriköisen teininä (en muista, oliko jotain juomista tai bilettämistä, huumeita tms) . No se kurileiri käytti kieltämättä vääriä keinoja, mutta näinkin voi mennä.

Joku lapsi ei nyt tajua, ettei lapsen rakkaus voi korvata puuttuvaa parisuhdetta. Lapsen ei pitäisi edes joutua tuollaiseen tilanteeseen, että yrittävät. Että sikäli äidin vika juu, kun itkeskelee lasten nähden.

Tosiaan ennen tehtiin lapsia koska kuului tehdä, ei mietitty halutaanko heitä edes. Ei siitä minusta ole mitään järkeä yksittäisiä ihmisiä syyttää, he ovat menneet massan mukana ja tehneet kuten on yhteiskunta heiltä odottanut.

Olen itse käynyt psykoterapiassa, jonka kautta ymmärsin että turvalliseksi kokemastani lapsuudestani huolimatta isäni oli ja on todella etäinen ja tiedostin terapian avulla, että tuo etäinen isäsuhde on osasyy turvattomuuden tunteeseeni nykyisissä ihmissuhteissani ja valitsen myös kumppaneiksi etäisiä miehiä. Ei isäni varmasti tarkoituksella ole etäinen, on heti sodan jälkeen syntynyttä sukupolvea jolloin sodan vaikutukset ainakin lukemani perusteella ovat vaikuttaneet moniin perheisiin ja siten vaikutukset yltäneet heidänkin lapsiinsa. Kyllä, pidän etäistä isäsuhdettani osasyynä ongelmiini, mutta sen tiedän että itse minun on ongelmani käsiteltävä eikä menneisyyttä voi muuttaa. En toki tiedä varmuudella olisiko erilainen isä myöskään tehnyt minusta erilaista, nämä ovat vain oletuksia. Terapeuttini ei kuitenkaan näitä asioita minulle ole sanonut, olen itse ne oivaltanut. Minusta tämä on kuitenkin hyvä oivallus ja auttanut minua eteenpäin sekä auttanut myös ymmärtämään perhettäni paremmin. Tottakai toivon, että oma isäni ei olisi ollut niin etäinen, mutta en ole mitenkään katkera.