Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sitä minä vaan tässä ihmettelen itsekseni, että kun vanhemmat ovat aivan tavallisis, rakastavia vanhempia, jotka toivovat lapsilleen hyvää ja kasvattavat heitä niin hyvin kuin osaavat, niin mikä kuitenkin pääsi lipsahtamaan vinoon? Miksi lapsesta kasvoi tarinoita kehittelevä syyllistäjä?
Ehkä ap osaa kertoa omasta puolestaan?
Ehkä sinä voit kertoa siinä vaiheessa, kun lapsesi ovat aikuisia ja tulevat terapian jälkeen eteiseesi ja katsovat sinua kylmästi ja toteavat kahden vuosikymmenen aikana tekemäsi asiat vahingollisiksi ja merkityksettömiksi. Tsemppiä vaan siihen hetkeen. Siinä tilanteessa sinun pitää löytää itsestäsi narkkari, pedofiili, väkivaltainen ja välinpitämätön, itsekäs, ymmärtämätön ja kusipäinen vanhempi.
No kyllä minä todella miettisin mikä on mennyt pieleen
Tuskinpa tuollaiset neutraalit asiat ja neutraali sävy on kenellekään ongelma vaan haukkuminen, syyllistäminen, toisen käyttäminen likasankona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan oikeastiko joillekin tulee yllätyksenä että omat vanhemmat on vain ihmisiä? Mikä vttu teitä vaivaa, ei tule elämä olemaan kovin helppoa.
Siinä on kuitenkin vähän eroa onko vanhempi vain ihminen vai vuosikymmeniä omilleen lapsilleen vahingollinen ihminen.
Nyt ei puhuta mistään pedofiilivanhemmista vaan ihmisistä jotka ovat parhaan kykynsä mukaan hoitaneet tonttiaan vanhempina.
Mistä sinä niin päättelet? Puhutaan vanhemmista, joiden lapset ovat menneet terapiaan ja pitävät lapsuuttaan kamalana syystä tai toisesta. Sinäkö tässä määrität, että oli se kumminkin ihan ok?
Ei vaan puhutaan lapsista, jotka on syystä tai toisesta aloittaneet terapian, jonka seurauksena alkaneet syyttämään vanhempiaan kaikesta.
Ja naiset uskoo aina heti kun heitä syyllistää. Miksi luulette, että tämäkin palsta on täynnä 'olet itsekäs' -juttuja? Siksi, että sillä saa reaktion.
Miehenä homma on selvä, sanotaan kuten Matti Nykänen, että "hyppääpä ite". Eli sitten kun sulla on niitä lapsia niin katotaan, onko mielipide asioista sama ja kaikki vain lasten leikkiä. Asian käsittely loppuu siihen eikä tarvita vuosikausien terapiaa/lehtijuttuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisten lasten olisi tärkeää pahan olon vimmassaan ottaa huomioon sellainenkin seikka, että kaikki vanhemmat eivät välttämättä kestä sitä henkistä kuormaa, jonka tällainen syyttely voi saada aikaan. Jos nyt siis puhutaan siitä tavallisesta mammasta, joka on aamupalat tehnyt ja kouluun laittanut, pyykit pessyt ja joululahjat kuusen alla paketoinut. Itselläni meni aikuisen lapsen hyökkäyksen jälkeen monta yötä itkiessä ja olin viittä vaille sellaisessa tilanteessa, että en olisi voinut työhön mennä. Sekö on vastuullista toimintaa?
Mitä jos se tavallinen mamma on aamupalan laittamisen ja pyykinpesun lisäksi tehnyt asioita, jotka ei ole ok?
Ei vanhemmuus ole mikään mekaaninen suoritus. Sama ihminen voi lähettää lapsensa puhtaissa vaatteissa kouluun ja silti kohdella lapsiaan kaltoin monella tavalla.
Olisiko aiheellista kuunnella lasta itsesäälin va
Oletko ikinä lukenut tätä palstaa? Täällä on sellaisiakin ihmisiä, jotka joululahjaketjuissakin itkevät vieläkin sitä, etteivät saaneet toivomaansa My Little Ponya vuonna 1984.
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni eli perheessä, jossa oli fyysistä väkivaltaa ja toki henkistä myös. Hän tuki äitiään uskottomuuskriisien yli jo varhaisteininä ja yritti väliin kun isä paiskoi äitiä pitkin seiniä. Isä oli vuosia työtön, hänen kanssaan ei ollut välttämätöntä elää minkään realiteettien vuoksi. Ystäväni sääli äitiään ja vanhempien viimein erottua otti hänet osaksi omaa perhettään, matkoille ja juhlapyhiin mukaan. Kun äiti löysi uuden miehen ja käytännössä hylkäsi Ystäväni ja lapsenlapsensa koki Ystäväni kriisin ja joutui käymään koko lapsuutensa traumat läpi. Hän joutui kohtaamaan sen faktan että äiti valitsi joka kerran elämässään miehen yli lastensa. Ei tähän oikein ole mitään lisättävää, tuskin kellään. Kylmä fakta: äiti valitso joka kerran miehen ohi lastensa turvallisuuden, oli lastensa edun, ohi lapsiinsa tai lastenlapsiinsa luodun suhteen.
Mitä ihmettä nyt taas? Ei kai sen äidin tarvitse mikään pyhimys olla? Hänen olisi siis pitänyt pyhittää koko loppuelämä lapselleen, koska tyri aikaisemmin? Kuulostaa ihan sairaalta kuviolta kyllä tuollainenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni eli perheessä, jossa oli fyysistä väkivaltaa ja toki henkistä myös. Hän tuki äitiään uskottomuuskriisien yli jo varhaisteininä ja yritti väliin kun isä paiskoi äitiä pitkin seiniä. Isä oli vuosia työtön, hänen kanssaan ei ollut välttämätöntä elää minkään realiteettien vuoksi. Ystäväni sääli äitiään ja vanhempien viimein erottua otti hänet osaksi omaa perhettään, matkoille ja juhlapyhiin mukaan. Kun äiti löysi uuden miehen ja käytännössä hylkäsi Ystäväni ja lapsenlapsensa koki Ystäväni kriisin ja joutui käymään koko lapsuutensa traumat läpi. Hän joutui kohtaamaan sen faktan että äiti valitsi joka kerran elämässään miehen yli lastensa. Ei tähän oikein ole mitään lisättävää, tuskin kellään. Kylmä fakta: äiti valitso joka kerran miehen ohi lastensa turvallisuuden, oli lastensa edun, ohi lapsiinsa tai lastenlapsiinsa luodun suhteen.
Miksi siitä pitäisi kuitenkaan ketään syyttää? Mitä se auttaa?
Miksi aikuisen, jo perheellisen ja itsekin äidin pitäisi olla vielä jotenkin riippuvainen omasta äidistään tai siitä, onko äidilleen tärkeämpi kuin tämän parisuhde?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleenkin ihmettelen, miksi niihin aikuisen lapsen "vääriin syytöksiin" ei voi suhtautua neutraalilla kiinnostuksella. Eli kun lapsi sanoo että pilasit mun elämän kun et päästänyt festareille niin miksi ei voi ottaa sitä ajatuksella että wow, tuo lapsi otti sen todella raskaasti kun ei päässyt festareille ja kokee jopa että se pilasi hänen elämänsä. Mitähän isompaa tässä mahtaa olla takana? Olen todella kiinnostunut kuulemaan ja keskustelemaan.
Eli miksi vanhempi ei halua olla vanhempi, miksi ei ole kiinnostunut lapsen kokemuksista ja tunteista vaan syyllistyy martyyyrina?
Eihän ketään voi saada syyllistymään, jollei henkilö itse koe syyllisyyttä. Eli siellä pohjalla on syyllisyyden tunne, joka on todennäköisesti niin suuri, että sen myöntäminen olisi oman identiteetin kannalta kestämätöntä.
Jos minä sanon äidilleni ihan mitä tahansa poikkipuolista, alkaa joka kerran sama laulu: "minuahan voi syyttää aina kaikesta, ehkä se sitten olisi ollut parempi vaan lähteä neljän lapsen kanssa ja elää minun palkallani köyhää elämää jossain vuokrakolmiossa, tai olisihan isännekin saattanut saada teidän huoltajuuden niin olisitte päässeet minusta eroon jne jne jne".
Ööö, äiti, nyt oli puhe joulun suunnitelmista ja siitä ettet sinä taaskaan joko muistanut tai ole kuunnellut kun olen kertonut että olemme matkoilla..
Mistä muusta tuo kertoo kuin syyllisyyden tunteesta ihan siellä omassa rinnassa, koskaan en häntä ole syyllistänyt siitä että jäi eikä lähtenyt riitaisasta liitosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näitä kirjoituksia lukiessa tulee sellainen asia mieleen, että vanhempi, joka vilpittömästi haluaa lapselleen parasta, vie harrastuksiin ja leipoo synttärikakut, auttaa opintojen rahoittamisessa ja kutsuu lapsen kumppaninsa kanssa sunnuntailounaalle, voi siitä huolimatta joutua syytettyjen penkille, koska lapselle voi siinä aikuistuttuaan terapeutin avustuksella tulla elämässään sellainen oivallus, että häntä ei ole kuunneltu tai ainakaan seikkaperäisesti kuultu. Että se millainen hän on tai miten hän pystyy elämänsä kipukohtia käsittelemään, on vain ja ainoastaan vanhemman syytä.
Ei se nyt ihan noinkaan voi mennä. Nyt pitäisi kyllä jonkun herätä. Käytännön ihmisenä ehdotan, että KELA nyt ihan ensiksi lopettaa tällaisen hömpötyksen rahoittamisen. Jos on omalla rahalla varaa käydä terapiassa, niin ok, mutta verorahoista tällaista ei pidä rahoittaa.
Ap saa kyl
Niin? Tarkoitatko, että nyt sen vanhemman pitäisi alkaa sylkykupiksi? Jos vanhemmalla on vaikeaa itsellään sietää tunteita ja omat vaurionsa, hänen pitäisi nyt olla haukkumisen kohteena. Miten se aikuinen ihminen luulee toisen hänelle vastaavan, jos haastaa riitaa? Mitä hyvää siitä voi seurata?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisten lasten olisi tärkeää pahan olon vimmassaan ottaa huomioon sellainenkin seikka, että kaikki vanhemmat eivät välttämättä kestä sitä henkistä kuormaa, jonka tällainen syyttely voi saada aikaan. Jos nyt siis puhutaan siitä tavallisesta mammasta, joka on aamupalat tehnyt ja kouluun laittanut, pyykit pessyt ja joululahjat kuusen alla paketoinut. Itselläni meni aikuisen lapsen hyökkäyksen jälkeen monta yötä itkiessä ja olin viittä vaille sellaisessa tilanteessa, että en olisi voinut työhön mennä. Sekö on vastuullista toimintaa?
Mitä jos se tavallinen mamma on aamupalan laittamisen ja pyykinpesun lisäksi tehnyt asioita, jotka ei ole ok?
Ei vanhemmuus ole mikään mekaaninen suoritus. Sama ihminen voi lähettää lapsensa puhtaissa vaatteissa kouluun ja silti kohdella lapsiaan kaltoin monella tavalla.
Oletko ikinä lukenut tätä palstaa? Täällä on sellaisiakin ihmisiä, jotka joululahjaketjuissakin itkevät vieläkin sitä, etteivät saaneet toivomaansa My Little Ponya vuonna 1984.
No senhän luulisi olevan aika helppo keissi. Vai loukkaannutko tosiaan verisesti, jos aikuinen lapsesi tulee syyttämään sinua siitä, ettei saanut sitä muoviponia?
Eiköhän nyt ole vähän isommista asioista kyse.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tärkeintä elämässä on että löytyy syyllinen johon ulkoistaa omat ongelmansa niin ei tarvitse itse kehittyä ihmisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan oikeastiko joillekin tulee yllätyksenä että omat vanhemmat on vain ihmisiä? Mikä vttu teitä vaivaa, ei tule elämä olemaan kovin helppoa.
Siinä on kuitenkin vähän eroa onko vanhempi vain ihminen vai vuosikymmeniä omilleen lapsilleen vahingollinen ihminen.
Nyt ei puhuta mistään pedofiilivanhemmista vaan ihmisistä jotka ovat parhaan kykynsä mukaan hoitaneet tonttiaan vanhempina.
Tuo parhaan kykynsä mukaan voi tarkoittaa mitä vaan.
Juuri persoonallisuushäiriöisten narsistien on vaikeinta nähdä omassa käytöksessään mitää väärää tai korjattavaa. Kuuluu oireisiin.
Ja välitettavasti
Entä Mistä se äidin persoonallisuushäiriö tuli?
Missä kohdassa se sukupolvien ketjun äiti on vastuussa omasta käytöksestään? Vai räksytetäänkö aina edelliselle polvelle?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Valhemuistosyndrooma on todella YLEINEN ilmiö, jota on tieteellisesti tutkittu ja todettu alkavan USEAMMIN kun luullaankaan terapiassa, kun terapiaan yhdistetään mielialalääkkeet. Tästä on paljon paljon hyviä tietovideoita eism. Youtubessa.
Muistelen että joskus 20 v sitten oli joku kohu amerikassa kun joku häiriintynyt jälkeläinen syytti vanhempiaan jostain järkyttävuistä, mutta kaikki olli valetta. Tai näitä tapauksia on useapiakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Me ei nyt taudeta keskustella niistä tavallisista ihan mukavista vanhemmista, jotka ovat vaan ihmisiä.
Sinä ehkä et mutta koko keissin pointti HS:n artikkelin pohjalta on tämä: vanhempi tekee olosuhteisiin nähden asiat ok, lapsiin on ollut hyvät tai normaalit välit ja menneistä haasteista on keskusteltu. Sitten yksi lapsista menee terapiaan 27 vuotiaana jonka jälkeen hän alkaa syyttämään vanhempaansa (jostain, ilmeisesti omasta pahasta olostaan).
Minun silmiini pointti on, että tuo äiti kirjoittaa ihan hesariin asti _väittäen_ tehneensä asiat olosuhteisiin nähden ok. Silti kirjoituksesta paistaa, että hän on tehnyt ne omalta kannaltaan ok. Hän käsitteli asiat silloin kun hänelle sopi, ja nyt kun lapsi käy samaa läpi, hän ei enää halua olla käytettävissä - nää on niin eilisen juttuja kato ja tämä on liian raskasta _minulle_.
Joutuiko lapsi aikanaan tukemaan äitiään liikaa? Siihen viittaisi ainakin se, ettei äiti kestä palata näihin asioihin, vaikka on ne muka käsitellyt.
Monessa perheessä lapsilla on eri roolit vanhempiinsa nähden. Itse olen ollut syntipukki, minua on esim syytetty siitä, että läheisen kuolema olisi minun vikani, vaikka se johtui sairaudesta, jota ei kukaan voi mitenkään toiselle aiheuttaa.
Pointti on, että meidän perheessä kaikki ikävät asiat ovat minun syytäni. Mukavat asiat osoitetaan sisarukselleni, koska ne äitini mielestä sopivat hänelle paremmin.
Tällä taustalla suhtaudun epäilevästi tuohon kertomukseen, että tälle nyt terapiassa käyvälle lapselle aikanaan avauduttiin asioista ah niin avoimesti ja anteeksi pyydellen. Liekö ollut kivaa se, vai onkohan pitänyt paljonkin lohduttaa, kannatella, tukea ja vähätellä omia tarpeitaan. Anteeksipyyntökin voi olla taakka, jos se oikeastaan on vain säälin kerjuuta ja vastuusta vapautumista. Siihenhän kuuluu vastata, että ei tässä mitään ja kaikki hyvin, vaikkei olisi.
Toisille sisaruksille tilanne on ollut ehkä toinen. Emme voi päätellä mitään siitä, että he eivät juuri nyt oireile. Ehkä taakka ei tullut heidän harteilleen alun perinkään, tai ehkä heidän vuoronsa on vasta ensi vuonna. Tai ehkä tämä esikoinen tuki äitinsä ohella heitäkin. Mene ja tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vaarallista,että kuka vain voi pikakoulutuksella ottaa käyttöön terapeutti-nimikkeen. Mielestäni asialla saisi olla vain lääkäri tai psykologi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni eli perheessä, jossa oli fyysistä väkivaltaa ja toki henkistä myös. Hän tuki äitiään uskottomuuskriisien yli jo varhaisteininä ja yritti väliin kun isä paiskoi äitiä pitkin seiniä. Isä oli vuosia työtön, hänen kanssaan ei ollut välttämätöntä elää minkään realiteettien vuoksi. Ystäväni sääli äitiään ja vanhempien viimein erottua otti hänet osaksi omaa perhettään, matkoille ja juhlapyhiin mukaan. Kun äiti löysi uuden miehen ja käytännössä hylkäsi Ystäväni ja lapsenlapsensa koki Ystäväni kriisin ja joutui käymään koko lapsuutensa traumat läpi. Hän joutui kohtaamaan sen faktan että äiti valitsi joka kerran elämässään miehen yli lastensa. Ei tähän oikein ole mitään lisättävää, tuskin kellään. Kylmä fakta: äiti valitso joka kerran miehen ohi lastensa turvallisuuden, oli lastensa edun, ohi lapsiinsa tai lastenlapsiinsa luodun suhteen.
"Tärkeämpää kuin parisuhde"?
Jos esim toivoisi, että mummi muistaisi lapsenlapsia jouluna tai saapuisi heidän syntymäpäivilleen? Kun samassa maakunnassa kuitenkin asutaan ja uuden miehen perhejuhlissa näyttäydytään kyllä. Tämä olisi "Tärkeämpää kuin parisuhde"?
Tai jos tytärtä kuristanut isä pannaan äidin puolelta edes jotenkin vastaamaan teostaan, eikä seuraavana päivänä vaan hyysätä krapulaista ukkoa vuoteeseen, niin kyse on lapsen pitämisestä "tärkeämpänä kuin parisuhde"?
Vanhemmuuteen tai ainakin äitiyteen liittyy aina enemmän tai vähemmän syllistymistä. Täydellistä vanhempaa ei ole, aina tulee tilanteita, joissa vanhempi toimii jollain tapaa väärin, kärsimättömästi, itsekkäästi ja niin edelleen. En rymmärrä tätä tämänhetkistä suuntausta, että lapsien tunne-elämä määrää kaiken. Tietysti tunteita on hyvä oppia käsittelemään, mutta jos jokaiseen negatiiviseen tunteeseen vastataan ja sanoitetaan ja kaikkeen puututaan, niin lapsihan oppii vain sen, että vain hänen tunteensa ovat oikein ja merkityksellisiä ja tunteet saavat kohtuuttomasti huomiota. On hyvä taito myös oppia siihen, että jokainen tunne ei ole niin tärkeä, että siihen kannattaa kiinnittää huomiota, tunteita tulee ja menee, eikä jokaiseen kannata uhrata ajatuksia.
Kuuluisa tapaus: Carol Felstead , hypnoosissa alkoi keksimään valhemusitoja, satistisesta seks. hyväksikäytöstä vanhempiaan kohtaan. Kaikki mielikuvitusta.
Aloitus haisee provolta, MUTTA:
Joku julkkis totesi joskus jossain ohjelmassa siihen tapaan, että lapsen tärkeä tehtävä on oppia näkemään vanhempansa kokonaisina ihmisinä, eikä vain vanhemman roolin kautta. Se oli oivaltavasti sanottu. Monesti puhutaan, että vanhemmat kohtelevat lastaan itsensä jatkeena, mutta aika vähän siitä, että jotkut lapset eivät kykene aikuisinakaan näkemään vanhempiaan muutoin kuin äiteinä/iseinä. On selvä, että joillakin on aidosti kamalia lapsuuskokemuksia, mutta suurin osa on kuitenkin kasvanut perheissä joissa vanhemmat ovat tehneet parhaansa niillä resurseilla mitä on. Vanhemmuus on todella vaikea pesti. Omat vanhempani mokasivat monessa asiassa, inhottava avioero, kaikenlaista sekoilua, mutta nyt kun itse olen nelikymppinen ja kilometrejä takana, ei tulisi mieleenkään ruveta heitä syyllistämään. Olen vierestä seurannut kuinka ikäiseni lapsiaikuiset saattavat pitää mykkäkoulua vanhemmilleen, vaikka vanhemmat koittavat hieroa sopua. Vaikea sympata sellaista.
Vierailija kirjoitti:
Tärkeintä elämässä on että löytyy syyllinen johon ulkoistaa omat ongelmansa niin ei tarvitse itse kehittyä ihmisenä.
Viittaatko nyt äitiin vai lapseen vai kenties molempiin?
Lapsihan tässä yrittää kehittyä, ja äiti ei suostu ottamaan asiaa kuuleviin korviinsakaan.
Mitä järkeä koko keskustelussa on jos oletetaan että "parhaan kykynsä mukaan" voi tarkoittaa mitä vaan?
Itse lähden tässä keskustelussa siitä että vanhempana ei ole psykopaatti tai käytöshäiriöinen. Ja että keskiössä on aidosti hyvää tarkoittaneen vanhemman kokemus lapsen alkaessa (terapian jälkeen) syyttää vanhempaansa menneistä.
Tunnen muutaman henkilön jotka ovat tavalla tai toisella saaneet elämänsä solmuun kolmekymppisinä, menneet terapiaan ja sitten alkaneet syyttää - siis oikeasti syyttää - vanhempiaan omasta tilanteestaan. Molemmissa perheissä muitakin lapsia ilman mitään ongelmia vanhempiensa kanssa.