Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Mistä tiedät ettet ole valinnut vanhempiasi? Lisäksi väität, ettet ole saanut heiltä mitään. No, he ovat kuitenkin sinut tähän maailmaan synnyttäneet. Eikö se ole mitään?"
Lapsi ei valitse syntymäänsä, vaan vanhemmat. Monien kannattaisi jättää lisääntymättä.
Sen voi toki sanoa, että "kiitos kun siitit/synnytit", jos asiasta kiitollinen on.
Nooh, ei ne vanhemmatkaan pääse valitsemaan millainen lapsi sieltä putkahtaa. Että sikäli tasoissa ollaan tässä suhteessa.
Vanhemmat voivat valita, putkahtaako minkäänlaista, ja samalla ottavat vastuun siitä, että putkahti minkälainen tahansa, on se lapsi heidän armoillaan. Harmi, ettei kaikista vanhemmista ole vastuutaan kantamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luin jutun ristiriitaisin ajatuksin. Minulla oli oikeasti kamala lapsuus, pahoinpitelyä, seksuaalista hyväksikäyttöä, välillä olin päiväkausia ilman ruokaa jne. Olen asioita käsitellyt terapiassa ja jopa jollain tasolla antanut anteeksi, vaikka välit ovat ikiajoiksi vanhempiin poikki.
On vaikea sanoa miten paljon artikkeli on asioiden kaunistelua äidin puolelta, monestihan me olemme vähän sokeita virheillemme ja etenkin jälkikäteen selittelemme asioita parhain päin. Silti mietin, että jos lapsuus on ollut jotenkin normaali, tuntuu vähän kohtuuttomalta syytellä jostain yksittäisistä asioista vanhempiaan vuosikymmeniä myöhemmin. Etenkin jos niistä on jo puhuttu ja myönnetty, ettei aina jaksanut olla riittävä lapsilleen. Ja toisaalta nykyvanhempiakin yritetään kannustaa armollisuuteen itseä ja omaa vanhemmuutta kohtaan. Miksi sitten ne omat vanhemmat eivät ole armon arvoisia?
En tiedä, kunhan pohdin. Aikuisuuteen kuitenkin kuuluu en
Onhan se noinkin.
Toisaalta ihan kuten äidilläkin, myös tyttärellä noiden ikävien lapsuuden asioiden läpikäynti on prosessi. Vaikka äiti on käynyt prosessinsa ajat sitten, ja silloin tilittänyt omaa osuuttaan lapsilleen, pyytänyt ja saanut anteeksi, se oli vain hänen oma prosessinsa. Sitä ei voi tehdä toisen puolesta.
Nyt tytär käy omaa prosessiaan, ja äiti on loukkaantunut että kuinka lapsi kehtaa. Äiti ei ymmärrä eikä kestä lapsensa negatiivisia tunteita, vaan kokee ne syyttelynä. Hän ei ymmärrä, että tunteiden torjuminen ja kieltäminen on osa ongelmaa.
Jos äiti kykenisi ottamaan tunteet vastaan kuin aikuinen, tytär voisi helpommin siirtyä prosessissaan eteenpäin. Nyt hän tulee jälleen hylätyksi.
Nöyrtyminen ei liity nöyryyttämiseen. Nöyrtymisen pitää lähteä ihmisestä itsestään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Mistä tiedät ettet ole valinnut vanhempiasi? Lisäksi väität, ettet ole saanut heiltä mitään. No, he ovat kuitenkin sinut tähän maailmaan synnyttäneet. Eikö se ole mitään?"
Lapsi ei valitse syntymäänsä, vaan vanhemmat. Monien kannattaisi jättää lisääntymättä.
Sen voi toki sanoa, että "kiitos kun siitit/synnytit", jos asiasta kiitollinen on.
Nooh, ei ne vanhemmatkaan pääse valitsemaan millainen lapsi sieltä putkahtaa. Että sikäli tasoissa ollaan tässä suhteessa.
Vanhemmat voivat valita, putkahtaako minkäänlaista, ja samalla ottavat vastuun siitä, että putkahti minkälainen tahansa, on se lapsi heidän armoillaan. Harmi, ettei kaikista vanhemmista ole vastuutaan kantamaan.
Niin, usein vaan sanotaan, että lapsi ei voi valita vanhempiaan. Niin ei kyllä vanhemmat lapsiaankaan paitsi yrittämällä löytää mahdollisimman tasapainoisen äiti/isä-ehdokkaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on jotenkin ironista, että jo se syyttely-asetelma itsessään on tilaisuus vanhemmalle korjata virheensä. Koska nyt siinä hetkessä vanhempi voi olla vastaanottajana, tukena ja turvana niissä vaikeissa asioissa, mitä hän ei ole aiemmin koskaan tehnyt.
Lapsi voi saada siitä parantavan kokemuksen, kun vanhempi hyväksyy lapsen vihan ja kiukun. Nöyrtyy, ja suostuu menemään itseensä. Vaikka miten egoon sattuu. Monella ei taida riittää joustavuutta ja kykyä nöyrtyä sellaiseen.
Ihan jo tuo nöyrtyä sana on minusta kummallinen, kun puhutaan ihmissuhteesta. Nöyryyttäminenkö se pointti on? Ihmissuhteidenhan kuuluisi olla win-win, ei mitään toinen nöyrtyy ja toinen nöyryyttää.
Omituinen tulkinta että siinä olisi kyse jostain nöyryyttämisestä. Ilmankos tämä on niin vaikea aihe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos se oma paras on satuttanut toista, miksei sitä voi myöntää, pahoitella ja pyrkiä parantamaan tapansa? Ihan jokaisella, pahimmilla rikollisillakin, on syynsä käytökselleen, vapauttaako se vastuusta?
Äitihän kertoo jutussa jo pahoitelleensa kaikkea minkä itse on kokenut pahoittelun arvoiseksi - ja nyt saa vaan uutta syytöstä samoista asioista. "Kaikki minkä luulin olleen jo selvää, haluttiin uudelleen avata ja riepotella." Äiti puhuu lapsensa halveksunnasta ja syytöksistä jo eletyn elämän tilanteisiin liittyen. Miten niistä enää voi sinua lainatakseni "parantaa tapansa"???
Lapsella on varmaan eri näkemykset, mitä on käsitelty tai mitä ei. Hänen näkökulmaansa ei ole käsitelty vaan äiti on pyytänyt anteeksi asioita kuten äiti itse on kokenut. Onko äiti ikinä kuunnellut lastaan asiassa?
Jännästi jutussa äiti toimii päinvastoin kuin siinä hänelle neuvoja antava psykoterapeutti sanoo. Sen sijaan että hän kohtaisi tyttärensä, hän vähättelee, torjuu ja pakenee. Ei edes yritä löytää yhteistä näkemystä kuten hänelle neuvotaan. Hän jopa haukkuu tyttären koko sukupolvea.
Ei hauku eikä vähättele. Laitapa sitaatit.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on jotenkin ironista, että jo se syyttely-asetelma itsessään on tilaisuus vanhemmalle korjata virheensä. Koska nyt siinä hetkessä vanhempi voi olla vastaanottajana, tukena ja turvana niissä vaikeissa asioissa, mitä hän ei ole aiemmin koskaan tehnyt.
Lapsi voi saada siitä parantavan kokemuksen, kun vanhempi hyväksyy lapsen vihan ja kiukun. Nöyrtyy, ja suostuu menemään itseensä. Vaikka miten egoon sattuu. Monella ei taida riittää joustavuutta ja kykyä nöyrtyä sellaiseen.
Ihan jo tuo nöyrtyä sana on minusta kummallinen, kun puhutaan ihmissuhteesta. Nöyryyttäminenkö se pointti on? Ihmissuhteidenhan kuuluisi olla win-win, ei mitään toinen nöyrtyy ja toinen nöyryyttää.
Omituinen tulkinta että siinä olisi kyse jostain nöyryyttämisestä. Ilmankos tämä
No onhan siinä, jos olettamus on, että "nyt minä raivoan ja näytän ja tuo pyytää anteeksi"
Enkä minä sano, etteikö monesti olisi paikka vanhemmalla pyytää anteeksi toimintaansa ja katsoa asioita oman kokemuksensa ohi. En vaan tiedä miten se pohjimmiltaan parantaisi sitä ihmissuhdetta, että aikuisen lapsen raivoaminen saisi aikaan tällaista toimintaa. Hetken tyydytys ja voitonriemua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on jotenkin ironista, että jo se syyttely-asetelma itsessään on tilaisuus vanhemmalle korjata virheensä. Koska nyt siinä hetkessä vanhempi voi olla vastaanottajana, tukena ja turvana niissä vaikeissa asioissa, mitä hän ei ole aiemmin koskaan tehnyt.
Lapsi voi saada siitä parantavan kokemuksen, kun vanhempi hyväksyy lapsen vihan ja kiukun. Nöyrtyy, ja suostuu menemään itseensä. Vaikka miten egoon sattuu. Monella ei taida riittää joustavuutta ja kykyä nöyrtyä sellaiseen.
Ihan jo tuo nöyrtyä sana on minusta kummallinen, kun puhutaan ihmissuhteesta. Nöyryyttäminenkö se pointti on? Ihmissuhteidenhan kuuluisi olla win-win, ei mitään toinen nöyrtyy ja toinen nöyryyttää.
Omituinen tulkinta että siinä oli
Kuka on raivonnut? Mistä keksit tuollaisia lisiä keskusteluun?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se on jotenkin ironista, että jo se syyttely-asetelma itsessään on tilaisuus vanhemmalle korjata virheensä. Koska nyt siinä hetkessä vanhempi voi olla vastaanottajana, tukena ja turvana niissä vaikeissa asioissa, mitä hän ei ole aiemmin koskaan tehnyt.
Lapsi voi saada siitä parantavan kokemuksen, kun vanhempi hyväksyy lapsen vihan ja kiukun. Nöyrtyy, ja suostuu menemään itseensä. Vaikka miten egoon sattuu. Monella ei taida riittää joustavuutta ja kykyä nöyrtyä sellaiseen.
Ihan jo tuo nöyrtyä sana on minusta kummallinen, kun puhutaan ihmissuhteesta. Nöyryyttäminenkö se pointti on? Ihmissuhteidenhan kuuluisi olla win-win, ei mitään toinen nöyrtyy ja toinen nöyryyttää.
"Lapsi voi saada siitä parantavan kokemuksen, kun vanhempi hyväksyy lapsen vihan ja kiukun. "
Tämä kommentti viittaa minusta raivoamiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tyttäreni mielestä olen pilannut hänen elämänsä. Olkoon niin, ei minun kanssani ole pakko olla tekemisissä. En jaksa sitä syyllistämistä ja ei, en kiistä, ettenkö olisi tehnyt virheitä, mutta jos vuosienkaan päästä tytär ei pääse ylitse tästä syyttelymoodista, niin en jaksa kuunnella. Hän on autismikirjolla, ikinä, kertaakaan hän ei ole pyytänyt anteeksi minulta, vaikka on mm. toivonut kuolemaani ja lyönyt ja potkinut minua. Hän ei tunnusta omia puutteitaan ollenkaan, vaan hänen käyttäytymisensä johtuu kuulemma siitä, että minä olen hänen kasvattanut. En jaksa enää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin eniten mikä sen syyttelyn pointti on?
Haluaako aidosti tuoda esiin käsittelemättömiä asioita, keskustella ja ymmärtää, ehkä kertoa vielä oman kokemuksensa ja saada sille ymmärrystä? Ja sitten jatkaa eteenpäin "ilma puhdistuneena".
Vai haluaako purkaa ja kiukutella jotain epämääräistä vuosien takaa? Eikai kukaan 25+ vuotias ajattele, että sillä rakennettaisiin parempaa ihmissuhdetta?
Saada vanhempi ymmärtämään, että hänen käytöksensä sekä teot ovat satuttaneet, ja opettelemaan toimimaan paremmin, jotta terveempi suhde olisi mahdollinen.
Ihmiset ovat niin perkeleen ylpeitä, niin ylpeitä, etteivät he vaan suostu myöntämään mokanneensa jossain. Miten vaikeaa voi olla sanoa "tässä ja tässä asiassa kohtelin sinua lapseni väärin, et ansainnut minulta sellaista kä
Ylpeyttä on se, että vaaditaan anteeksipyytelyjä ja pahoitteluja, jos vanhempi on tullut "satuttaneeksi" joillain sanoilla. Kyllä elämää pitää sen verran oppia kestämään, ettei tuollaiset asiat vie ihmiseltä mielenterveyttä.
Eri
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naurettavaa höpinää että aikuiset lapset saisivat oksentaa vanhemmilleen mitä tahansa paskaa ja näiden pitäisi vain ottaa vastaan kuolinvuoteelle asti. Siinä vaiheessa kun muksu lähtee omilleen niin siinä on 1:1 kaksi aikuista ihmistä jotka vastaavat omista menemisistään ja sanomisistaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen aikuisten lasteni kanssa puhunut etukäteen avoimesti omasta taustastani- lapsuuteni köyhyydestä ja kaltoinkohtelustani jotka ovat olleet juurisyy omaan puutteelliseen toimintaani äitinä.
Olen ollut nöyrä, pyytänyt anteeksi ja ollut valmis keskustelemaan asioista. Ylisukupolvisuus on tärkeä asia tietää ja ymmärtää että osaa korjata asioita.
Suhde lapsiin on hyvä ja on ilo nähdä, miten hyviä vanhempia he itse ovat lapsilleen!
Onnekas sinä. Olen tehnyt samoin, mutta joutunut toteamaan, että yhden lapsen osalta ainakin tämä ei ollut viisasta. Hän armotta ottaa asiat esille ja syyllistää, että jatkan sukupolvien perinnettä. Hän ei suostu näkemään niitä hyviä asioita, joita teen (asuu edelleen kotona, maksan kaikki kulut, olen luvannut maksaa opinnot jos vain aloittaisi). Kaikki obn vain päin honkia ja kaikki on minun vikani. Suoraan sanottuna annoin hänelle aseet, joilla voi käydä kimppuuni. Kannattaa miettiä mitä kaikkea lastensa kanssa jakaa.
Näinhän se on, että intiimeissä suhteissa avaudutaan puolin ja toisin. Ei varmaan sitten kannata avautua, jos pitää omaa lastaan itsensä vihollisena.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ajattelen itse niin, että terapia on hyvästä. Etenkin jos tuntuu, että on ahdistusta, vaikeuksia tunteiden kanssa tms.
Lapsuudesta ajattelen kuitenkin niin, että se on mennyttä. Jos siellä on oikeasti pahoja asioita, ei niitä millään keskustelulla hyvitetä. Kun luottamus on kerran pahemman kerran mennyt, ei se koskaan tule samaksi. Se kannattaa hyväksyä, ja tarvittaessa viilentää välit sellaiseksi, ettei yhteydenpito kuormita liikaa. Tarvittaessa katkaista kokonaan.
Jos taas asiat ovat ns pieniä, kannattaa asiat käsitellä itse tai terapeutin avulla, hyväksyä ja mennä eteenpäin. Mitkään syväluotaavat tunnevatvomiset jostain 10+ vuotta sitten tapahtuneesta melko pienestä asiasta eivät kuulu aikuiseen käytökseen. Jos taas käytös jatkuu edelleen, silloin asiasta kannattaa päättäväisesti sanoa, vetää rajat ja olla aikuinen tässäkin.
Vierailija kirjoitti:
Naurettavaa höpinää että aikuiset lapset saisivat oksentaa vanhemmilleen mitä tahansa paskaa ja näiden pitäisi vain ottaa vastaan kuolinvuoteelle asti. Siinä vaiheessa kun muksu lähtee omilleen niin siinä on 1:1 kaksi aikuista ihmistä jotka vastaavat omista menemisistään ja sanomisistaan.
Harvapa näistä lapsista on vanhemman kanssa tekemisissä sinne kuolinvuoteelle asti. Kun on todennut, ettei vanhempi pysty ottamaan vastuuta käytöksestään, ei auta kuin se asia hyväksyä ja jatkaa elämäänsä tahollaan. Mikä loppujen lopuksi on helpotus.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsuudenystäväni meni terapiaan. Terapian alettua soitti kaikille entisille ystävilleen ja haukkuin nämä. Heidän olisi lapsena pitänyt tukea häntä ja syytti yhtä pahasta olosta mm. siksi, että tämä oli parempi koulussa. Häntä sorreettiin ja hän oli uhri. Erosi myös miehestään. Lapset jäivät isälle, koska oli miehen vika, että meni nuorena naimisiin ja teki lapset. Ei olisi kuulemma halunnut, mutta oli miehen uhri. Nykyään on kai vaihtanut naiseen ja ei ole kenenkään vanhojen kavereiden tai perheensä kanssa tekemisissä. Kyllä alkoi epäilyttämään terapeutin ammattitaito. Täytyykö vielä mainita, että mielenterveys ei ainakaan ole paremmalla tolalla, kun aloittaessaan terapian...
Jännä miten tiedät yksityiskohtaisesti millä tolalla hänen mielenterveytensä on, vaikka hän katkoi välit entisiin kavereihin.
No kyllähän huhut kulkee.
Eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Mikä on se tapa, miten menneestä lapsi voi puhua, ettei äiti koe sitä syytttelynä? Helppoa leimata syyttelyksi, kun toinen haluaa puhua ikävistä asioista. Ymmärrys ei kuitenkaan kasva, jos toista ja hänen näkökulmaansa ei aidosti ole valmis kohtaamaan."
Se on tietysti yksi asia, että jotkut kokevat lähes kaiken syyttelynä. Mutta noin yleisesti syyttelyllä ja keskustelulla on ihan selkeä ero. Voi ottaa rauhallisesti puheeksi tapahtumia tai käytösmalleja lapsuudesta ilman hyökkäävyyttä ja kertoa omaa tulkintaa tai tunteita näihin liittyen. Silloin se vastaanottajan kypsyys punnitaan, kuinka hän asian kokee, miten vastaa ja näkeekö toisen näkökulman vaikka olisi eri mieltäkin.
Sen sijaan syyttelyhän aktivoi meistä vaan "taistele tai pakene" -reaktion eikä johda mihinkään rakentavaan analyysiin.
Vanhemman täytyy osata niellä ylpeytensä ja olla loukkaantu
"Ja olet muuten väärässä siinä, että jokaiselle syntyy tarve puolustaa itseään kun heitä syytellään. Itse olen päässyt sellaisesta reaktiosta eroon käytännössä kokonaan."
Hassu juttu - minä olen alkanut nimittäin vetää pelin heti poikki, kun huomaan että minua syyllistetään jostain, juuri siksi että olen oppinut "asettamaan rajoja". :D Joskus ennen minua oli helppo syyllistää asiasta kuin asiasta. Sittemmin tajusin, miten myrkyllinen ja kaikenlaista hyväksikäyttöä mahdollistava kierre tuollainen "anteeksi, anteeksi ja vielä kerran anteeksi ihan kaikkea mahdollista" -mieliala on.
En ole kylläkään kenenkään äiti, joten ehkäpä minulle tällainen rajojen asettaminen sallitaan.
Ystäsvästäni tuli terapian jälkeen kiukutteleva ja oikutteleva minäminä-aikuislapsi, jossa itsessään ei ollut koskaan mitään vikaa vaan kaikki vika oli aina muissa.
Heipähei ja näkemiin hänellekin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mietin eniten mikä sen syyttelyn pointti on?
Haluaako aidosti tuoda esiin käsittelemättömiä asioita, keskustella ja ymmärtää, ehkä kertoa vielä oman kokemuksensa ja saada sille ymmärrystä? Ja sitten jatkaa eteenpäin "ilma puhdistuneena".
Vai haluaako purkaa ja kiukutella jotain epämääräistä vuosien takaa? Eikai kukaan 25+ vuotias ajattele, että sillä rakennettaisiin parempaa ihmissuhdetta?
Saada vanhempi ymmärtämään, että hänen käytöksensä sekä teot ovat satuttaneet, ja opettelemaan toimimaan paremmin, jotta terveempi suhde olisi mahdollinen.
Ihmiset ovat niin perkeleen ylpeitä, niin ylpeitä, etteivät he vaan suostu myöntämään mokanneensa jossain. Miten vaikeaa voi olla sanoa "tässä ja tässä asiassa kohtelin sinua
Ylpeyttä on se, että vaaditaan anteeksipyytelyjä ja pahoitteluja, jos vanhempi on tullut "satuttaneeksi" joillain sanoilla. Kyllä elämää pitää sen verran oppia kestämään, ettei tuollaiset asiat vie ihmiseltä mielenterveyttä.
Eri
Selvähän se, että kun sinä olet tätä mieltä niin tällä tavalla on kaikki mielenterveysongelmat ratkaistu.
Sinulla on varmasti joku hieno tokaisu jolla ratkaistaan myös valtion velka?
Ihan jo tuo nöyrtyä sana on minusta kummallinen, kun puhutaan ihmissuhteesta. Nöyryyttäminenkö se pointti on? Ihmissuhteidenhan kuuluisi olla win-win, ei mitään toinen nöyrtyy ja toinen nöyryyttää.