Lue keskustelun säännöt.
Hesarin artikkeli: "Se on sinun syytäsi" eli kun aikuinen lapsi syyllistää vanhempaansa
27.12.2023 |
Mielestäni täällä oli jo yksi keskustelu aiheesta, mutta en löydä sitä.
Koska olen itse äitinä vähän samanlaisessa tilanteessa, keskustelisin asiasta mielelläni.
https://www.hs.fi/perhe/art-2000009990694.html
Lapseni on 27-vuotias, hän on valmistunut yliopistosta ja uskoisin, että hänellä on hyvä tulevaisuus edessään. Noin vuosi sitten hän meni terapiaan ja mikään ei ole sen jälkeen ollut ennallaan. Teimme ennen yhdessä asioita, se loppui kuin seinään ja nyt tunnen itseni vain huonoksi ja vialliseksi. Jos olisinkin halunnut lapselleni pahaa, mutta olen aina halunnut hänelle vain hyvää. En todellakaan ole täydellinen, mutta sivumennen sanottuna ei ole hänkään.
Olisikohan näiden mielen puoskareiden toimintaan puututtava laajemminkin? Vaikka lastani rakastankin, mietin, voinko koskaan antaa anteeksi.
Kommentit (2477)
Vierailija kirjoitti:
"Sinä tartut lillukanvarsiin. Sillä ei ole juuri mitään väliä millä puhetyylillä asiat hoitaa, koska tavoite on paljon tärkeämpi. Ihmisen henkinen parantuminen. Kun asiat on käsitelty, ei ole enää tarvetta syyttelylle ja raivoamiselle. "
Sillä on erittäin paljon merkitystä millä tyylillä asiat hoitaa ja käsittelee ihmissuhteissa. Jos tätä ei hahmota, tulee tuhonneeksi aika monta ihmissuhdetta matkan varrella.
Ei, koska sillä on väliä mistä ihmissuhteesta on kyse. Lapsen ja vanhemman ihmissuhteesta on valta-asema. Joskus voi olla erittäin tervehdyttävää ravistella itsensä itsenäisyyteen horjuttamalla sitä valta-asemaa. Vaikka sitten huutamalla äidilleen sen yhden kerran, että tajuatko miten paska mutsi olit. Sen jälkeen tapahtuu rauhoittuminen, hyväksyntä ja anteeksianto, ja asia voidaan jättää menneeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Otan osaa. Mun ja tyttäreni suhde muuttui, kun hän alkoi käydä terapiassa. Syy terapian aloittamiseen tapahtui hänelle aikuisena eikä liittynyt millään tavalla muhun. Kun kysyin, mitä hänen mielestään olin tehnyt joskus väärin, hän ei osannut mainita yhtäkään asiaa. Terapeutin mielestä kuitenkin jotain olin varmastikin tehnyt väärin. Vuoden verran yritin saada välejä ylläpidettyä, mutta sitten luovutin. Emme ole enää tekemisissä.
Et sinä välttämättä ole tehnyt mitään väärin. Voi vaan olla, että tytär terapiassa tajusi, että ei tahdo aikuisena olla kanssasi väleissä.
Lapsuus voi olla ihan hyvä, ja silti lapsi ja vanhempi ei oikein tule juttuun kun lapsi on aikuinen. Aina se kahden aikuisen välisen suhteen luominen ei onnistu, jos esimerkiksi äiti sitkeästi näkee tyttärensä ensisijaisesti tyttärenään, eikä "Jaana Jantusena, itsenäisenä aikuisena
Tulin uteliaaksi, millaisia olette? Toinen äänekäs, toinen vaisu, tai jotain muuta?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Mikä on se tapa, miten menneestä lapsi voi puhua, ettei äiti koe sitä syytttelynä? Helppoa leimata syyttelyksi, kun toinen haluaa puhua ikävistä asioista. Ymmärrys ei kuitenkaan kasva, jos toista ja hänen näkökulmaansa ei aidosti ole valmis kohtaamaan."
Se on tietysti yksi asia, että jotkut kokevat lähes kaiken syyttelynä. Mutta noin yleisesti syyttelyllä ja keskustelulla on ihan selkeä ero. Voi ottaa rauhallisesti puheeksi tapahtumia tai käytösmalleja lapsuudesta ilman hyökkäävyyttä ja kertoa omaa tulkintaa tai tunteita näihin liittyen. Silloin se vastaanottajan kypsyys punnitaan, kuinka hän asian kokee, miten vastaa ja näkeekö toisen näkökulman vaikka olisi eri mieltäkin.
Sen sijaan syyttelyhän aktivoi meistä vaan "taistele tai pakene" -reaktion eikä johda mihinkään rakentavaan analyysiin.
Vanhemman täytyy osata niellä ylpeytensä ja olla loukkaantu
Nojaa, se on sisäänrakennettuna aivoissamme, että jos koemme tilanteen hyökkäävänä, järkiajattelu kapenee. Ihan evoluutiobiologia selittää tätä. Ylpeyden kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Esim Aivot työssä on hyvä perusopas, joka selittää näitä mekanismeja aivoissamme.
Vierailija kirjoitti:
Jos aikuistuminen ottaa nuorilla noin koville niin monta ongelmaa on vielä edessänne, tiedoksi vaan.
Vai onko kenties niin, että lapsen aikuistuminen ottaakin lähinnä äidille lujille, eikä hän osaa päästää irti vaan kiristää otettaan?
Vierailija kirjoitti:
Miks tääl on yhtäkkii nii paljo terapiaa kyseenalaistavaa alotuksii? Ryssäboteilta uutta lääketieteen vastaista sisältöä?
Kyllähän näitä olen jo poistattanut ja kyllä tääkin keskustelu tulee poistumaan.
Miten niin kyseenalaistetaan? Tässä lähinnä riemuitaan siitä että lapsen ja vanhamman välit menee vihdoin terapian myötä poikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Mistä tiedät ettet ole valinnut vanhempiasi? Lisäksi väität, ettet ole saanut heiltä mitään. No, he ovat kuitenkin sinut tähän maailmaan synnyttäneet. Eikö se ole mitään?"
Lapsi ei valitse syntymäänsä, vaan vanhemmat. Monien kannattaisi jättää lisääntymättä.
Sen voi toki sanoa, että "kiitos kun siitit/synnytit", jos asiasta kiitollinen on.
"Pitäisikö teille ojentaa mitalit" kerron ja miksei muillekin.
Meitä oli monta lasta ja kaikki saatiin selkäämme. Ei se oikealta tuntunut,, enkä pidä hyväksyttävänä nytkään.
Itse hiihdin vkl ja urheiltiin paljon isolla porukalla. Siinä sai purettua traumoja ( en silloin tiennyt). Oli sisaruksia, kenen kanssa itkettiin.
Silloin oli paljon muita aikuisia, joilta sai kannustusta, hyväksyntää. Mulla hyvä opettaja myös.
Aikanaan ymmärsin ja sukuni historiaan perhtymällä tajusin monia asioita. Me oltiin niin samperin vahvoja, luultiin ainakin.
Tätä historian tuntemista ( puhuin tätien kanssa) pidän itselleni parhaana 'terapiana' kertomatta omia kokemuksiani kuitenkaan.
Tässä ajassa meidät olisi huostaanotettu. Itselle annoin anteeksi enkä näin syyttänyt itseäni, enkä liioin esivanhempiakaan. Pitää mennä eteenpäin, varsinkin, jos omia lapsia saa. Ja päättää, ettei omat joudu kokemaan samaa. Sulla on tieto/taito.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Mistä tiedät ettet ole valinnut vanhempiasi? Lisäksi väität, ettet ole saanut heiltä mitään. No, he ovat kuitenkin sinut tähän maailmaan synnyttäneet. Eikö se ole mitään?"
Lapsi ei valitse syntymäänsä, vaan vanhemmat. Monien kannattaisi jättää lisääntymättä.
Sen voi toki sanoa, että "kiitos kun siitit/synnytit", jos asiasta kiitollinen on.
Nooh, ei ne vanhemmatkaan pääse valitsemaan millainen lapsi sieltä putkahtaa. Että sikäli tasoissa ollaan tässä suhteessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin no se vastuullinen ratkaisu voi aivan hyvin olla se, että pistää välit poikki vanhempaansa. Aikuisen ihmisen ei ole pakko olla tekemisissä vanhempansa kanssa vaikka tämä kuinka ruikuttaisi.
Kuulostaa vastuulliselta ratkaisulta jos vanhemmat ovat aidosti olleet pahoja ihmisiä ja muussa tapauksessa vastuuttomalta pakenemiselta ja epäkypsältä toiminnalta.
Toki välit on mahdollista palauttaa aikuistuttuaan.
Ei ihmisellä ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä sukulaisiinsa, oli syy mikä hyvänsä. Voit olla soittelematta isällesi vaikka siksi, että sillä on ruskeat silmät. Se on ihan okei.
Ei aikuisuuden määritelmä ole se, että silkasta häiriintyneestä velvollisuudentunteesta ja sentimentaalisuudesta pitää yhteyttä ihmisiin, joita ei ole valinnut, ja joilta ei saa mitään.
Mitä vanhempasi sinulta saavat? Vai saavatko mitään? Olisiko muutenkin mahdollista ajatella niin, että sen sijaan että mietit saatko vanhemmiltasi jotain, miettisit mitä itse voit heille antaa? Antaminen on jotain suurempaa kuin saamisen halu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on jotenkin ironista, että jo se syyttely-asetelma itsessään on tilaisuus vanhemmalle korjata virheensä. Koska nyt siinä hetkessä vanhempi voi olla vastaanottajana, tukena ja turvana niissä vaikeissa asioissa, mitä hän ei ole aiemmin koskaan tehnyt.
Lapsi voi saada siitä parantavan kokemuksen, kun vanhempi hyväksyy lapsen vihan ja kiukun. Nöyrtyy, ja suostuu menemään itseensä. Vaikka miten egoon sattuu. Monella ei taida riittää joustavuutta ja kykyä nöyrtyä sellaiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.
Tuo on tyypillinen lapsen vastaus: kun minä en voinut mitään! Ihanko oikeasti omat lapsesi eivät saa päättää elämästään mitään? Sillä terapiassa he tulevat niin väittämään!
Ohis. Jos vastakkain ovat laiminlyövä aikuinen ja tämän armoille jäänyt lapsi, eläytyy jokainen tervepäinen ihminen lapsen asemaan ja tuntee empatiaa tätä kohtaan, vaikka sitten molemmat olisivat jo 200-vuotiaita.
Ketä kohtaan tunnet empatiaa
Ketä kohtaan tunnet empatiaa, jos sekä äiti omassa lapsuudessaan että hänen
"Lasta kohtaan, aina. On kyse rooleista. Vanhemmalla on vastuu. Vanhemman tulee käyttäytyä aikuismaisemmin kuin lapsensa. Vanhemman tulee sietää myös lapsiltaan saatavaa kritiikkiä. Sen verran itsetuntoa pitää olla, että voi vastaanottaa pieniä kolhuja. Kuuluu rooliin. T. Eri"
Kysymys koski viestiä, jossa mainittiin, että lasta kohtaan pitää tuntea empatiaa, vaikka molemmat olisivat jo 200- vuotiaita. Tässä tapauksessa loogista olisi siis tuntea empatiaa molempia kohtaan, koska molempia on laiminlyöty lapsena. Tätä ajoin takaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Okei, ne jotka eivät hyväksy vanhemman syyttelyä, niin koittakaa ajatella asiaa näin. Vanhempi on koko lapsen lapsuuden ajan pitänyt lasta jollain tasolla kontrollissaan, niin hyvässä kuin huonossa. Miten monta ikävää asiaa lapsi on joutunut kokemaan vanhemmaltaan sillä aikavälillä? Asioita, joihin lapsi ei ole saanut/pystynyt sanomaan mitään? Niitä kertyy paljon. Vanhempi voi varmaan sen yhden tai pari kertaa vastaanottaa vastavuoroisesti lapseltaan kritiikkiä. Ihan tasapuolisuuden nimissä.
"Ei, koska sillä on väliä mistä ihmissuhteesta on kyse. Lapsen ja vanhemman ihmissuhteesta on valta-asema. Joskus voi olla erittäin tervehdyttävää ravistella itsensä itsenäisyyteen horjuttamalla sitä valta-asemaa. Vaikka sitten huutamalla äidilleen sen yhden kerran, että tajuatko miten paska mutsi olit. Sen jälkeen tapahtuu rauhoittuminen, hyväksyntä ja anteeksianto, ja asia voidaan jättää menneeseen. "
Minulla ei vielä ole aikuisia lapsia. Pienenä ja välillä vielä teininäkin nyt kyllä huutavat sydämensä kyllyydestä. Pienten lasten huuto oli aivan ok, nyt teinien kanssa huomaan jo ärsyyntyväni mutta yritän pysytellä rauhallisena. Epäilen vahvasti, että sitten joskus noin kymmenen vuoden päästä kun nämä ovat selkeästi aikuisuuden puolella, en tosiaan suhtautuisi huutamiseen kovin rakentavasti. Vaikka se olisi jollain kriteerillä aiheellistakin. Tunteita saa näyttää tietenkin, se on eri asia.
Aikuiset eivät vaan toimi niin. Sanoa voi, perustella ja mitä nyt ikinä, mutta huutamiset ja raivoamiset kuuluvat keskenkasvuisuuteen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Surkuhupaisaa, kun äityli kirjoitti tyyliin "kuinka paljon pitää sietää aikuiselta lapselta". Ei ilmeisesti tule mieleen ajatella, kuinka paljon lapsen on pitänyt sietää vanhemmalta, ilman mahdollisuutta vetäytyä ihmissuhteesta. Itsekästä ja pelkurimaista.
Tuo on tyypillinen lapsen vastaus: kun minä en voinut mitään! Ihanko oikeasti omat lapsesi eivät saa päättää elämästään mitään? Sillä terapiassa he tulevat niin väittämään!
Ohis. Jos vastakkain ovat laiminlyövä aikuinen ja tämän armoille jäänyt lapsi, eläytyy jokainen tervepäinen ihminen lapsen asemaan ja tuntee empatiaa tätä kohtaan, vaikka sitten molemmat olisivat jo 200-vuotiaita.
On paljon helpompi kokea empatiaa vanhempaa kohtaan silloin kun hän kantaa vastuun omasta käytöksestään.
Vierailija kirjoitti:
Minä olen aikuisten lasteni kanssa puhunut etukäteen avoimesti omasta taustastani- lapsuuteni köyhyydestä ja kaltoinkohtelustani jotka ovat olleet juurisyy omaan puutteelliseen toimintaani äitinä.
Olen ollut nöyrä, pyytänyt anteeksi ja ollut valmis keskustelemaan asioista. Ylisukupolvisuus on tärkeä asia tietää ja ymmärtää että osaa korjata asioita.
Suhde lapsiin on hyvä ja on ilo nähdä, miten hyviä vanhempia he itse ovat lapsilleen!
Onnekas sinä. Olen tehnyt samoin, mutta joutunut toteamaan, että yhden lapsen osalta ainakin tämä ei ollut viisasta. Hän armotta ottaa asiat esille ja syyllistää, että jatkan sukupolvien perinnettä. Hän ei suostu näkemään niitä hyviä asioita, joita teen (asuu edelleen kotona, maksan kaikki kulut, olen luvannut maksaa opinnot jos vain aloittaisi). Kaikki obn vain päin honkia ja kaikki on minun vikani. Suoraan sanottuna annoin hänelle aseet, joilla voi käydä kimppuuni. Kannattaa miettiä mitä kaikkea lastensa kanssa jakaa.
Vanhempikin on ihminen. Jos psyykkinen puoli ei kestä enää hyvin voimakkaita keskusteluita sille ei voi mitään.
Usein voi olla taustalla myös seikkoja jotka ovat kivuliaampia paljastaa. Koko totuus voi joskus olla sellainen että lapsi ei sitä kestä tai ymmärrä. Ainakin itsellä oman perheen koko tilanne lapsuudesta teini-ikään on vasta aikuis-iällä auennut kokonaan vähitellen. Niin ei ole välttämättä tässä mutta jos syyttely ja puhe on voimakkaan negatiivista niin sille saa antaa rajat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Mikä on se tapa, miten menneestä lapsi voi puhua, ettei äiti koe sitä syytttelynä? Helppoa leimata syyttelyksi, kun toinen haluaa puhua ikävistä asioista. Ymmärrys ei kuitenkaan kasva, jos toista ja hänen näkökulmaansa ei aidosti ole valmis kohtaamaan."
Se on tietysti yksi asia, että jotkut kokevat lähes kaiken syyttelynä. Mutta noin yleisesti syyttelyllä ja keskustelulla on ihan selkeä ero. Voi ottaa rauhallisesti puheeksi tapahtumia tai käytösmalleja lapsuudesta ilman hyökkäävyyttä ja kertoa omaa tulkintaa tai tunteita näihin liittyen. Silloin se vastaanottajan kypsyys punnitaan, kuinka hän asian kokee, miten vastaa ja näkeekö toisen näkökulman vaikka olisi eri mieltäkin.
Sen sijaan syyttelyhän aktivoi meistä vaan "taistele tai pakene" -reaktion eikä johda mihinkään rakentavaan analyysiin.
Vanhemman täytyy osata niellä ylpeytensä ja olla loukkaantu
Miksi vanhemmat tulee olla loukkaantumatta? Minusta tässä on järkyttävän iso ristiriita: aikuinen lapsi on terapiassa oppiakseen olemaan tunteittensa kanssa, mutta vanhemmalta kielletään tunteet, niitä ei saa olla. Eikö nimenomaan tuollainen aiheuta isoja ja pahoja ristiriitoja ihmisten välille, kun toinen saa tuoda tunteensa ja kokemuksensa esille vaikka miten repivästi, riitaa haastaen, mutta toisen tulee vain pyydellä anteeksi ja selittää, että on pahoillaan.
Koko terapia näyttää ulkopuolisesta todellakin vain rahankeruulta ja syyttömien syyllistämiseltä.
Vierailija kirjoitti:
"Ei, koska sillä on väliä mistä ihmissuhteesta on kyse. Lapsen ja vanhemman ihmissuhteesta on valta-asema. Joskus voi olla erittäin tervehdyttävää ravistella itsensä itsenäisyyteen horjuttamalla sitä valta-asemaa. Vaikka sitten huutamalla äidilleen sen yhden kerran, että tajuatko miten paska mutsi olit. Sen jälkeen tapahtuu rauhoittuminen, hyväksyntä ja anteeksianto, ja asia voidaan jättää menneeseen. "
Minulla ei vielä ole aikuisia lapsia. Pienenä ja välillä vielä teininäkin nyt kyllä huutavat sydämensä kyllyydestä. Pienten lasten huuto oli aivan ok, nyt teinien kanssa huomaan jo ärsyyntyväni mutta yritän pysytellä rauhallisena. Epäilen vahvasti, että sitten joskus noin kymmenen vuoden päästä kun nämä ovat selkeästi aikuisuuden puolella, en tosiaan suhtautuisi huutamiseen kovin rakentavasti. Vaikka se olisi jollain kriteerillä aiheellistakin. Tunteita saa näyttää tietenkin, se on eri asia.
Aikuiset eivät vaan toimi n
No sinun lapsillasi tuskin on sitten tunnetta, että heidän äänensä on tukahdutettu. Jos he ovat saaneet ilmaista tunteitaan lapsena, heille ei tule kaunaa vanhempiaan kohtaan. Eikä ole tarvetta huutaa tai muutenkaan "käyttäytyä huonosti". Itse puhun tässä traumatisoituneista ihmisistä, joita on aika paljon. Sellaisista, joita on kontrolloitu pelolla tai jotka on jätetty oman onnensa nojaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä olen aikuisten lasteni kanssa puhunut etukäteen avoimesti omasta taustastani- lapsuuteni köyhyydestä ja kaltoinkohtelustani jotka ovat olleet juurisyy omaan puutteelliseen toimintaani äitinä.
Olen ollut nöyrä, pyytänyt anteeksi ja ollut valmis keskustelemaan asioista. Ylisukupolvisuus on tärkeä asia tietää ja ymmärtää että osaa korjata asioita.
Suhde lapsiin on hyvä ja on ilo nähdä, miten hyviä vanhempia he itse ovat lapsilleen!
Onnekas sinä. Olen tehnyt samoin, mutta joutunut toteamaan, että yhden lapsen osalta ainakin tämä ei ollut viisasta. Hän armotta ottaa asiat esille ja syyllistää, että jatkan sukupolvien perinnettä. Hän ei suostu näkemään niitä hyviä asioita, joita teen (asuu edelleen kotona, maksan kaikki kulut, olen luvannut maksaa opinnot jos vain aloittaisi). Kaikki obn vain päin honkia ja kaikki on minun vikani. Suoraan s
Kannattaisiko kehottaa lapsi omilleen? Jos liikaa paapoo, voi käydä niin, ettei opiskelu ja elämässä eteenpäin yrittäminen kiinnosta.
Ohis, itselleni terapia auttoi sen ymmärtämisessä, miksi olin niin kovin masentunut ja ahdistunut ja minkälaisia mekanismeja siellä oli takana. Se auttoi, että syy ei ollutkaan minun vaan kasvatusolosuhteiden. Sitä kautta pystyin jatkamaan matkaani kohti aidompaa itseäni. En kuitenkaan ottanut asioita puheeksi äitini kanssa, mutta omalle prosessoinnilleni oli tärkeää nähdä, missä perusvika piili, kai sitä voi syyttämiseksikin sanoa. Luulen, että ymmärtääkseen tämän pitää melkein itse olla käynyt läpi terapia.