Onko kaikkien keski-ikäisten pitkät parisuhteet oikeasti näin hirveitä?

Vierailija kirjoitti:

Onhan tuossa aloituksessa  perääkin, mutta selvästi väritettyä tarinaa osittain. Tänä päivänä kaikensorttinen seksi hallitsee uskomattoman paljon ihmisiä. Ilmapiiri pettämiselle on salliva ja kaikenmaailman "sisällöntuottajat" eli ne, lähinnä naiset, joille on on olemassa ihan oma termikin, tarjoavat itseään joka tuutissa. Tässä on iso syy eroamisille, seksin puutteesta ei tarvitse kärsiä eikä hävetä, että käyttää käyttää näitä itseään myyviä aviorikkojia. Lehdistä sitten saadaan lukea kuusinumeroisista summista, joita nämä julkisuudenkin henkilöt tienaavat, just sinunkin miehelläsi. 

Niin, on loistavaa, että ihmiset eivät jää katkeroitumaan seksittömiin liittoihin, vaan uskaltavat tänä päivänä ottaa eron. Seksittömässä pitkässä liitossa ei nähdä enää mitään itseisarvoa, vaan onpahan pelkästään kuollut liitto. 

Nykyään tosiaan ihmiset häpeävät enemmän seksitöntä liittoaan kuin eroamista.

JA HYVÄ NIIN!

Seksi on tärkeä osa elämää, ainakin monelle ihmiselle. Ei se välttämättä kaikille ole yhtä tärkeää, mutta ongelmahan siitä tulee juuri silloin, jos osapuolten tarpeet eivät parisuhteessa kohtaa. Itse ajattelen myös niin, että parempi lähteä seksittömästä parisuhteesta.

Minulle kävi myös niin, että kun kerroin perhetutulle naiselle eroavani niin hän sanoi, että heidänkin olisi pitänyt laittaa kantapäät yhteen jo aikoja sitten. Mutta kun heillä on talo, mökki ja autot plus muuta onaisuutta niin ei pysty luopumaan niistä. Ovat tänäpäivänä yhdessä, nyt jo eläkkeellä. En tiedä kuinka heillä menee kun en ole enää yhteydessä. 

Toinen entinen perhetuttu, nykyään minä olen heihin yhteyksissä, aikoi erota vuosia sitten kun miehellä oli sutinaa. Mutta vaimo sitten antoi olla ja alkoi itse pitää sivusuhdetta, on ollut useita vuosien mittaan, peräkkäin kylläkin. Ovat yhdessä edelleen. Ulospäin näyttävät, että menee hyvin, muuten en usko kovin hyvin menevän. 

Moni tuttavanainen on sanonut, etteivät ole tyytyväisiä, mutta eivät halua erota kun eivät halua olla yksinkään. Parempi, että on joku. Moni sanoo, että kuinka voin tai osaan olla yksin. Etteivät itse osaisi olla. 

Onhan toki onnellisiakin suhteita. Mutta harvoin naimisissa olevat kertovat toiselle naimisissa olevalle koko totuutta liitostaan. Haluavat olla ikäänkuin samassa leirissä ja eivät keikuta omaa eivätkä muiden venettä. 

Hyvin vaikea ymmärtää pareja jotka elää jo nelikymppisinä samanlaista pystyyn kuollutta parisuhdearkea kuin jotkut eläkeläispariskunnat.

Toki jos se on molemmille ok niin mikäs siinä, mutta jos se on vain toisen valinta ja toinen kaipaisi siihen arkeen jotain hehkuakin vielä niin tehkää asialle jotain. Muuten saattaa tulla yllätyksenä kun puoliso löytääkin työpaikan pikkujouluista uuden heilan viisikymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

Ellei asuminen olisi niin kallista Suomessa ihmisten olisi helpompi erota ja päästä parempiin liittoihin nopeammin. Ei tarvitsisi kituuttaa pakosti yhdessä vuosikymmeniä.

Suomessa on äärimmäisen hyvä "turvaverkko" jos eroaa eikä ole asuntoa. Kunnalta saa erotilanteessa asunnon jopa muutamassa päivässä ja jos ei ole tuloja niin erilaisia tukiakin on olemassa kuten olemme nyt joka päivä uutisista lukeneet.

Raha tai asumisen kalleus ovat ehkä huonoimpia tekosyitä ettei voi erota, mutta kukin saa pilata oman elämänsä niin kuin tykkää, harmi vaan että huonossa liitossa kärsii myös se toinen osapuoli ja usein myös lapset.

Saman havainnon olen tehnyt. Tunnen pariskunnan, joka on ollut yhdessä 50v, voi sitä rumasti puhumisen määrää mieheltä naiselle. Avopuolison vanhemmat kettuilevat toisilleen joka toisessa lauseessa. Äitini on ollut yhdessä nykyisen miehen kanssa, 10v, nukkuvat eri huoneissa ja kumpikin puhuu toisen selän takana erosta. Kaveripiirissä on myös näitä, joissa se yhteiselo on sellaista asemasotaa, ihan tosi noloakin välillä kuulla illanistujaisissa sitä toisen mollaamista.

Itse erosin 41-vuotiaana, 19v liiton jälkeen; mies piti suunnilleen kynnysmattona ja minä viihdyn ennemmin yksin kuin huonossa liitossa. 

Tuokin on sääli, jos ainoastaan yhteinen omaisuus on esteenä onnettomasti liitosta lähtemiselle. Tiedä sitten kenellä se este muodostuu yhteisen omaisuuden jakamiseen liittyvistä haasteista ja kenellä sitten tietystä omaisuudesta luopumisesta. Kenties tuossa on jonkun osalta sitten kyse siitä, että viime kädessä arvostaa kuitenkin sitä omaisuutta ja olemassa olevia puitteita enemmän, ja on tämän vuoksi valmis uhraamaan osan omasta onnellisuudestaan.    

Vierailija kirjoitti:

No ei varmaan kaikkien. Itsellä on pian 22 vuotta kestänyt avoliitto, ja edelleen rakastan miestäni hirveästi. Toisaalta meillä ei ole lapsia, ja mitä omaa lähipiiriä olen seurannut, niin useimmissa tapauksissa lasten saannista näyttää alkavan se toisesta erkaantuminen. Meillä on ollut aina paljon aikaa toisillemme.

Aivan samaa olin tulossa kirjoittamaan! Vaikuttaisi siltä, että lasten saamisesta alkaa alamäki: epätasa-arvo, tyytymättämyys, puhumattomuus, mitä näitä nyt, on jotka vuosien mittaan muuttuvat karkeruudeksi tai riitelyksi. Avain tässä on usein se, että tehdään lapsia, koska niin oletetaan - onkohan parisuhteeseenkin menty itse asiassa odotusten vuoksi?



Sitten nämä odottavart palkintoa normien mukaisesta elämästä! Sitähän ei ole tulossa. Aika moni havahtuu tähän keski-ikäisenä ja eroaa tai alkaa julistaa avoimen liiton auvoisuutta. Alunperinkin olisi voitu miettiä, mitä itse haluaa ja mikä itselle sopii - loppujen lopuksi siis ns. löytää itsensä jo vähän nuorempana, jolloin keski-ikäisenä voi saada palkinnon oman elämänsä elämisestä.  Mutta ulkopuolelta sitä ei tule.

Me ollaan oltu jo naimisissa yli 25 vuotta. Ei me ainakaan olla parisuhteessa onnettomia. Onnettomia ollaan oltu kyllä välillä, koska elämään on mahtunut ihan liikaa surua, murheita ja haasteita. Mutta ne vaikeudet ovat meitä lähentäneet, kun on ollut pakko yhdessä niistä selvitä. Lapset ovat jo aikuisia, ja lapsenlapsiakin on. Meillä on paljon yhteisiä asioita ja tehdään yhdessä kaikenlaisia mukavia asioita. Ei valittamista.

Ei. Monella on vaikeaa, mutta täällä ne on työongelmia. Ehkä jos ei ole töitä, niin sitten ongelmat on perheessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No ei varmaan kaikkien. Itsellä on pian 22 vuotta kestänyt avoliitto, ja edelleen rakastan miestäni hirveästi. Toisaalta meillä ei ole lapsia, ja mitä omaa lähipiiriä olen seurannut, niin useimmissa tapauksissa lasten saannista näyttää alkavan se toisesta erkaantuminen. Meillä on ollut aina paljon aikaa toisillemme.

Aivan samaa olin tulossa kirjoittamaan! Vaikuttaisi siltä, että lasten saamisesta alkaa alamäki: epätasa-arvo, tyytymättämyys, puhumattomuus, mitä näitä nyt, on jotka vuosien mittaan muuttuvat karkeruudeksi tai riitelyksi. Avain tässä on usein se, että tehdään lapsia, koska niin oletetaan - onkohan parisuhteeseenkin menty itse asiassa odotusten vuoksi?



Sitten nämä odottavart palkintoa normien mukaisesta elämästä! Sitähän ei ole tulossa. Aika moni havahtuu tähän keski-ikäisenä ja eroaa tai alkaa julistaa avoimen liiton auvoisuutta. Alunperinkin

Tämä on niin totta. Eli itse asiassa ongelma ei ole lasten hankkimisessa, vaan siinä, että elää muiden odotusten mukaan miettimättä, mitä itse haluaa. Jossain vaiheessa sitä herää huomaamaan, ettei ole lainkaan tyytyväinen eikä ole saanut toivomansalaista elämää.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin vaikea ymmärtää pareja jotka elää jo nelikymppisinä samanlaista pystyyn kuollutta parisuhdearkea kuin jotkut eläkeläispariskunnat.

Toki jos se on molemmille ok niin mikäs siinä, mutta jos se on vain toisen valinta ja toinen kaipaisi siihen arkeen jotain hehkuakin vielä niin tehkää asialle jotain. Muuten saattaa tulla yllätyksenä kun puoliso löytääkin työpaikan pikkujouluista uuden heilan viisikymppisenä.

Totta. Kun tyytyy nuutuneeseen suhteeseen, voikin tulla yllätyksenä, että yhtenä päivänä toinen ei enää tyydykään. Jos suhteelle ei halua antaa enää mitään, on jo päättänyt hylätä toisen.

Keski-iän kriisi on sellaista tyytymättömyyden aikaa. "Tässäkö tämä oli". Noilla tienoilla tapahtuu uusi henkisen kasvun loikka. Voi aiheuttaa kitkaa, kun ollaan eri vaiheessa. Kyllä se siitä. Kun siitä pääsee yli, niin siitä alkaa elämän paras osa. Lopetetaan se elämän suunnittelu ja aletaan elämään, siis kunnolla. Nuoret luulee tekevänsä sitä jo.

Mä en oikein allekirjoita tuota, että ihmiset hankkisi perheen, jotta eläisivät jonkun normin mukaan. Kuulostaa todella oudolta. Itse olen halunnut lapsia ja perheen ja olen enemmän parisuhdeihminen kuin yksineläjä. Ja silti olen välillä ollut viisikin vuotta sinkkuna ja elänyt täyttä ja hyvää elämää.

Mieheni on todella ihana, suurisydäminen ja kiltti. Emme ol eriidelleet kertaakaan yli kaksikymmenvuotisen avioliiton aikana. Kaikesta ei olal samaa mieltä, mutta niistä asioista, joissa ei samaan mielipidettä jaeta, ei kuitenkaan riidellä.

Itse tein päätöksen silloin kun alettiin olla yhdessä, että tähän suhteesee panostan kaikkeni, kun olen tällaisen miehen löytänyt. En halunnu toistaa omia tai vanhempieni virheitä. Ja olen koettanut kaikki nämä vuodet muistaa päätökseni: Parisuhde ja rakkauskin on usein omista teoista kiinni, koetatko tehdä parhaasi, huomioida toista niillä arjen pienillä teoilla ja kasvattaa rakkautta vai annatko ensimmäisten vastoinkäymisten ajaa erilleen. Mieheni kanssa se on tosin ollut helppoa, vaikeinakin aikoina. Yhteiset vaikeudet, kuten lapsettomuus, ovat saaneet meidät vain kääntymään enemmän toistemme puoleen ja hitsanneet meidät enemmän yhteen.

Sama havainto kuin ap:llä.

Totta kai onnellisia pitkiä parisuhteitakin on, mutta on kyllä todella paljon myös niitä hyvin onnettomia, joissa harkitaan eroa jatkuvasti, ollaan yhdessä vain omaisuuden ja lasten takia, tottumuksesta tms. Mutta eihän näistä juuri kukaan naimisissa olevalle ystävälle puhu, vaan ihmiset avautuvat nimenomaan sille eronneelle, jonka uskotaan ymmärtävän tilanteen paremmin. 

Itse kun aikoinani erosin, niin muutama työkaveri kertoi olevansa onnettomassa suhteessa, mutta sanoivat ihan suoraan, että eivät halua luopua espoolaisesta omakotitalosta, kesämökistä jne eli omaisuus pitää yhdessä. 

Yksi läheinen ystävä kertoi aivan järkyttävästä henkisestä väkivallasta, mitä ukko harrasti. Tiesin, että heillä oli ongelmia ja miehensä hyvin erikoislaatuinen, mutta olin silti järkyttynyt kuulemastani. Ystäväni meinasi erota ja oli jo asunnonkin itselleen katsonut, mutta ei sitten kumminkaan, mies aneli anteeksiantoa ja onnistui puhumaan (taas kerran) ympäri. Sama löysässä hirressä roikkuminen (tottumuksesta) taitaa jatkua yhä.

Todella moni pettää kumppaniaan - joko avoimesti tai sitten salaa. 

Hiukan ihmettelen tuota sinisilmäisyyttä, millä moni täälläkin kehuu esimerkiksi vanhempiensa tai tuttavapiirinsä valtavan onnellisia pitkiä avioliittoja. Mistä te todella tiedätte niiden onnellisuuden? Minulle ainakin on elämänkokemuksen myötä selvinnyt, että ihmiset ovat tosi hyviä pitämään kulisseja pystyssä ja usein ihan viimeiseen asti. Sitten jossain perunkirjoituksissa paljastuu lehtolapsia tai kuulee tarinoita, joissa toinen osapuoli yhtäkkiä kesken sunnuntaipäivällisen sanoo, että haluaa erota. Ei mikään ole varmaa eivätkä monet asiat sitä, miltä näyttävät.

Tilastojen mukaan puolet avioliitoista päättyvät eroon.

Tuohon ei ole laskettu avoliittoja, jotka ovat tosi yleisiä tänään. En tiedä, onko niistä olemassa tilastoja.

Ja kyllä nykyäänkin vielä todella moni sinnittelee vuosikausia huonossa liitossa, joskus luin että ihmiset harkitsevat avioeroa keskimäärin viisi vuotta ennen kuin oikeasti eroavat. 

Että onhan siinä aika paljon eri vaiheessa olevia onnettomia liittoja ihan tilastojenkin mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Tilastojen mukaan puolet avioliitoista päättyvät eroon.

Tuohon ei ole laskettu avoliittoja, jotka ovat tosi yleisiä tänään. En tiedä, onko niistä olemassa tilastoja.

Ja kyllä nykyäänkin vielä todella moni sinnittelee vuosikausia huonossa liitossa, joskus luin että ihmiset harkitsevat avioeroa keskimäärin viisi vuotta ennen kuin oikeasti eroavat. 

Että onhan siinä aika paljon eri vaiheessa olevia onnettomia liittoja ihan tilastojenkin mukaan.

Korjataan nyt taas kerran tämä harhaluulo, jota on korjattu jo lukuisia kertoja mediassakin. Joka toinen avioliitto ei pääty eroon, 40 prosenttia vain. Suurin eroriski on alle 10 vuotta kestäneessä liitossa ja toiset ja kolmannet liitot päätyvät eroon ensimmäistä useammin. Erot siis kasautuvat samoille ihmisille.

Vierailija kirjoitti:

Sama havainto kuin ap:llä.

Totta kai onnellisia pitkiä parisuhteitakin on, mutta on kyllä todella paljon myös niitä hyvin onnettomia, joissa harkitaan eroa jatkuvasti, ollaan yhdessä vain omaisuuden ja lasten takia, tottumuksesta tms. Mutta eihän näistä juuri kukaan naimisissa olevalle ystävälle puhu, vaan ihmiset avautuvat nimenomaan sille eronneelle, jonka uskotaan ymmärtävän tilanteen paremmin. 

Itse kun aikoinani erosin, niin muutama työkaveri kertoi olevansa onnettomassa suhteessa, mutta sanoivat ihan suoraan, että eivät halua luopua espoolaisesta omakotitalosta, kesämökistä jne eli omaisuus pitää yhdessä. 

Yksi läheinen ystävä kertoi aivan järkyttävästä henkisestä väkivallasta, mitä ukko harrasti. Tiesin, että heillä oli ongelmia ja miehensä hyvin erikoislaatuinen, mutta olin silti järkyttynyt kuulemastani. Ystäväni meinasi erota ja oli jo asunnonkin itselleen katsonut, mutta ei sitten kumminkaan, m

Yhtä lailla on sinisilmäistä tietää muiden avioliiton olevan vain kulissia. Väkivalta tms. ovat eri asia, mutta voihan pitkään avioliittoon mahtua monenlaista vaihetta, minkä jälkeen asioita on käsitelty ja todettu, että rakkautta edelleen riittää ja elämä jatkuu kriisin jälkeen jopa onnellisempana kuin ennen. Jos jompikumpi vaikka on pettänyt kerran pitkässä avioliitossa, se ei pyyhi pois vuosikymmenten yhteistä taivalta onnellisina. Mustavalkoinen ajattelu on sikäli lapsellista, että se pyrkii typistämään ihmiselämän kovin kapeasti ja tuomitsevasta näkökulmasta. 

Itse olen muuten "äpärän" lapsi.

Meillä on onnellinen liitto, 24 vuotta takana. Vaikeita aikoja on ollut mutta niistä päästiin yli. On intohimoa ja nautitaan yhdessä tekemisestä. Molemmat olemme kiitollisia siitä, mitä olemme yhdessä kerryttäneet. Koskaan emme puhu toisillemme rumasti, mutta tämä on jotain, mitä olemme joutuneet harjoittelemaan molemmat. Nyt se tulee jo aikalailla selkäytimestä.

Haluaisin kuitenkin esittää ap:lle vastakysymyksen: ovatko ne seuraavat liitot eron jälkeen sitten todennäköisesti onnellisempia? Tilastollisesti eivät. Vai onko ihminen onnellisimmillaan vaihtaessaan kumppania säännöllisesti? Vai peräti ollessaan yksin?