Lue keskustelun säännöt.
Onko kaikkien keski-ikäisten pitkät parisuhteet oikeasti näin hirveitä?
18.12.2023 |
Olen alle viisikymppinen. Erosin pitkän harkinnan jälkeen viime keväänä liitosta, joka oli ollut käytännössä täysin kuollut ja kylmä jo muutaman vuoden.
Eron jälkeen ja siitä kerrottuani ja puhuttuani on paljastunut, että ilmeisesti todella monen _ siis tekisi mieli sanoa, että lähes kaikkien_ keski-ikäisten vuosikymmeniä jatkuneet liitot ovat onnettomia. Ihmiset ilmeisesti avautuvat jotenkin nyt eronneelle helpommin myös omista parisuhteensa vaikeuksista. Naapurin varakkaan lääkäriperheen rouva melkein purskahti itkuun kertoessaan, kuinka harkitsee eroa ja kuinka paljon heillä riidellään. Ystäväni, jonka liittoa olin oikeasti pitänyt onnellisena ja paria toisilleen sopivana, kertoi pettävänsä puolisoaan useiden kumppanien kanssa ihan sumeilematta - koska vain kaipaa jotakin vaihtelua, huomiota ja ihastuksen huumaa. Yksi pitkään naimisissa oleva, juuri eläkkeelle jäänyt sukulainen lähes itki avioliittonsa tilaa ruotiessaan - ei haluaisi asua enää yhdessä. Todella monet ystävät, työkaverit ja tutut ovat kertoneet miettivänsä eroa.
Olen jotenkin ihan järkyttynyt tästä. Nämä ovat ihmisiä, jotka eivät koskaan kertoneet vaikeuksistaan silloin, kun minä itse olin vielä naimisissa. En olisi koskaan uskonut heistä tällaisia asioita.
Alan kääntymään oikeasti sille kannalle, että yli 20 vuotta kestävä onnellinen liitto on mahdottomuus. Ihmiset kyllästyvät, leipiintyvät, seksi ja hellyys katoavat. Onko ihmistä edes tarkoitettu elämään yksiavioisessa liitossa koko elämänsä? Ehkä ei.
Kommentit (104)
Meillä keski-ikäisillä on onnellinen liitto, takana nyt 19 vuotta. Ei ole puutetta seksistä eikä hellyydestä, muttei myöskään puolison kunnioittamisesta, molemmin päin. Tahdon asiahan se on varsin pitkälle, minkä pistää elämässään priolistan ykköseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ei varmaan kaikkien. Itsellä on pian 22 vuotta kestänyt avoliitto, ja edelleen rakastan miestäni hirveästi. Toisaalta meillä ei ole lapsia, ja mitä omaa lähipiiriä olen seurannut, niin useimmissa tapauksissa lasten saannista näyttää alkavan se toisesta erkaantuminen. Meillä on ollut aina paljon aikaa toisillemme.
On sulla ihme naapureita ja sukulaisia. 😳
Parisuhteet on haasteellisia.
Toisaalta se, että sulla on takana tuore ero ja ihmiset tietävät sen, varmasti vaikuttaa siihen, että sulle nyt avaudutaan näistä tilanteista.
Paljon on niitä, jotka elävät moninaisten ongelmien kanssa ja arpovat ratkaisujaan. Uskon ja toivon, että paljon löytyy myös onnellisia ja tasapainoisia pitkiä suhteita.
Ihmiset monesti puhuvat asioistaan enemmän, jos ajattelevat toisen olevan samankaltaisessa tilanteessa ja saavansa siten ymmärrystä.
Ainakin mun entisen poikkiksen noin 30 yhdessä olleet vanhemmat v^tt*^il*^vat toisilleen taukoamatta. Äiti nalkutti ja isä ilkeili, eikä kummassakaan toisen mielestä ollut enää mitään hyvää:(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama tilanne. Kun erosin, niin useampi ystävätär purki sydäntään siitä miten heikoilla kantimilla heidän pitkät suhteensa olivat. Näistä pari on edelleen yhdessä, toisen kriisi kai ratkesi, toinen yhä harkitsee viisainta toimintatapaa.
Monet on onnettomissa liitoissa. Mutta uskon että onnellisiakin pareja on, itsekin nykyään, ja eihän sitä uskalla hehkuttaa ääneen yhtään niin paljon kuin mieli tekisi. Muilla varmaan samoin. Ja vaikka on hirveää sanoa, niin olen samaa mieltä lasten tuhoisuudesta parisuhteille. Ei kaikille varmasti, mutta jos ollaan työn äärellä liitossa jo muutenkin, niin lapsiperheessä ajan löytäminen (ja energian) on tuplasti vaikeampaa. Tukiverkkojakaan kun ei monilla ole.
Aivot kasvaa noin 25 ikävuoteen asti. Jos pistetään hynttyyt yhteen liian nuorina (alle 25v) niin siinä ehtii kasvamaan ihan eri ihmiseksi kuin kumppani. Mutta kun on tottunut siihen kumppaniin vierellä, jonka kanssa ei välttämättä ole enää mitään, niin ei oikein erotakkaan kehtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aivot kasvaa noin 25 ikävuoteen asti. Jos pistetään hynttyyt yhteen liian nuorina (alle 25v) niin siinä ehtii kasvamaan ihan eri ihmiseksi kuin kumppani. Mutta kun on tottunut siihen kumppaniin vierellä, jonka kanssa ei välttämättä ole enää mitään, niin ei oikein erotakkaan kehtaa.
tuo on hyvä tietää, kun menin miehen kanssa yhteen just kun aivot oli lopettanutt kasvun (26v)
Elämä tulee väliin. Meillä meni enimmäkseen hyvin pitkästi yli 20 vuotta. Mutta sitten ainoa lapsi sairastui, mistä seurasi ääretön määrä erilaisia vaikeuksia, työtä, surua, tuskaa ynnä muuta, mikä jatkuu edelleen, vaikka lapsi on aikuinen. Siinä sitten meni meidän yhteys. Minä olen ollut murheen murtama ja yrittänyt selvitä työstä, puoliso taas keskittynyt lapsemme hoivaamiseen. Kaikki muu on kadonnut johonkin.
Monille ehtii tähän ikään mennessä kertyä kaikenlaista vastoinkäymistä, mikä hankaloittaa suhdetta. Pariskunta voi reagoida eri tavoin kriiseissä ja yhteinenkin suru voi erottaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aivot kasvaa noin 25 ikävuoteen asti. Jos pistetään hynttyyt yhteen liian nuorina (alle 25v) niin siinä ehtii kasvamaan ihan eri ihmiseksi kuin kumppani. Mutta kun on tottunut siihen kumppaniin vierellä, jonka kanssa ei välttämättä ole enää mitään, niin ei oikein erotakkaan kehtaa.
Juurikin näin. Nuorena oltiin jo erilaisia, mutta ikä se vasta selväksi teki, miten paljon. Mutta koska nuoret aivot päätti mennä naimisiin, niin olisiko ne edes kuunnelleet jos tällä nykyviisaudella olisin vinkannut odottamaan? Ehei!
Vierailija kirjoitti:
Elämä tulee väliin. Meillä meni enimmäkseen hyvin pitkästi yli 20 vuotta. Mutta sitten ainoa lapsi sairastui, mistä seurasi ääretön määrä erilaisia vaikeuksia, työtä, surua, tuskaa ynnä muuta, mikä jatkuu edelleen, vaikka lapsi on aikuinen. Siinä sitten meni meidän yhteys. Minä olen ollut murheen murtama ja yrittänyt selvitä työstä, puoliso taas keskittynyt lapsemme hoivaamiseen. Kaikki muu on kadonnut johonkin.
Monille ehtii tähän ikään mennessä kertyä kaikenlaista vastoinkäymistä, mikä hankaloittaa suhdetta. Pariskunta voi reagoida eri tavoin kriiseissä ja yhteinenkin suru voi erottaa.
Tämä on niin totta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vanhempani ovat olleet naimisissa nyt yli 60 vuotta. En muista yhtään kunnollista riitaa heidän välillään. Toki joskus ovat neuvotelleet vähän kärkkäämminkin jostain asiasta mutta aina on sopu löytynyt. Heillä oli vielä yhteinen yrityskin niin ovat eläneet elämänsä oikeasti yhdessä. Ihan onnellisilta vaikuttavat vieläkin.
Itse olen ollut naimisissa reilun 20 vuotta. Lapsien kanssa oli todella rankkaa kun meillä on monta lasta pienellä ikäerolla ja kaikilla oli sairauksia jotka aiheuttivat paljon ongelmia normaali arjessa ja työllistivät meitä vanhempia. Mutta siitäkin ajasta selvittiin yhdessä toisiamme tukien. Suhde on edelleen hyvä. Riitoja on harvoin. Viimeksi tänään kävimme treffeillä.
Kaikki kolme sisarustani on myös olet naimisissa noin 30 vuotta kukin tahollaan. Tiedän että kaikilla on ollut välillä vaikeitakin aikoja mutta tahto olla yhdessä on vienyt voiton eron mahdollisuudelta.
Mä luulen, että kyseessä on vain se, että samaistuttavuus tuo erilaisia piirteitä esiin ihmisissä.
Kun mä puhun sinkkukaverini kanssa, eläydyn omiin sinkkuaikoihini ja silloin mun puheesta saa oletuksen, että sinkkuelämä on parasta ikinä. Koska minun sinkkuaikani OLI huippua. En todellakaan ala sinkkukaverini naamaa hieromaan siihen miten onnellisessa parisuhteessa olen.
Kun kaverini on eroamassa/vaikeassa suhteessa, eläydyn omaan huonoon ex-suhteeseeni ja eron vaikeuteen ja puhun niistä asioista. Tässäkään tilanteessa en todellakaan ala puhumaan omasta nykyisestä ihanasta suhteestani, vaan exästä ja siitä miten hyvä päätös ero oli.
Kun tapaan onnellisissa suhteissa olevia kavereitani, hehkutan nykyistä miestäni ja onnellista suhdettani. Näytän ulos miten onnellinen olen juuri nyt.
Voin siis samaistua sinkkukaveriin, huonossa suhteessa olevaan kaveriin ja onnellisessa suhteessa olevaan kaveriin ja tarjota heille kaikille ymmärrystä ja samaistuttavuutta, ollen silti aito oikea itseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aivot kasvaa noin 25 ikävuoteen asti. Jos pistetään hynttyyt yhteen liian nuorina (alle 25v) niin siinä ehtii kasvamaan ihan eri ihmiseksi kuin kumppani. Mutta kun on tottunut siihen kumppaniin vierellä, jonka kanssa ei välttämättä ole enää mitään, niin ei oikein erotakkaan kehtaa.
Juurikin näin. Nuorena oltiin jo erilaisia, mutta ikä se vasta selväksi teki, miten paljon. Mutta koska nuoret aivot päätti mennä naimisiin, niin olisiko ne edes kuunnelleet jos tällä nykyviisaudella olisin vinkannut odottamaan? Ehei!
Jos ajattelen itseäni 20 vuotiaana niin 25 olisi ollut jo ikäloppu :D En varmasti olisi "odottanut sitä oikeaa" niin pitkään. Noh seurauksena juurikin lähes 20 vuoden parisuhde joka päättyi 40 vuotiaana.
Vierailija kirjoitti:
Elämä tulee väliin. Meillä meni enimmäkseen hyvin pitkästi yli 20 vuotta. Mutta sitten ainoa lapsi sairastui, mistä seurasi ääretön määrä erilaisia vaikeuksia, työtä, surua, tuskaa ynnä muuta, mikä jatkuu edelleen, vaikka lapsi on aikuinen. Siinä sitten meni meidän yhteys. Minä olen ollut murheen murtama ja yrittänyt selvitä työstä, puoliso taas keskittynyt lapsemme hoivaamiseen. Kaikki muu on kadonnut johonkin.
Monille ehtii tähän ikään mennessä kertyä kaikenlaista vastoinkäymistä, mikä hankaloittaa suhdetta. Pariskunta voi reagoida eri tavoin kriiseissä ja yhteinenkin suru voi erottaa.
Kiitos, tämä liippaa läheltä. Olemme kokeneet hyvin samanlaiselta kuulostavia vaikeuksia ja yhdyn täysin sanoihisi. Joskus suru on niin raskas, että sitä ei yhdessäkään pysty kantamaan. Toisesta ei ole tukemaan, eikä toista pysty tukea, kun kumpikin rämpii samassa suossa.
Ei tietenkään ole. Minunkin parisuhteeni on aivan mainio.
Ehkä puolella on hyvä avioliitto. Ja sitten sillä toisella puolella, eli niillä jotka ovat naimisissa näiden onnellisesti naimisissa olevien kanssa, ei ole. XD
Me ollaan oltu naimisissa 27 vuotta ja vähän päälle. Ollaan molemmat melko laiskoja vetelyksiä eikä jakseta tapella ja vääntää asioista, joskaan seksiäkään ei paljoa ole. Mutta yhdessä ollaan ja ilman toista ei osaisi olla. Ollaan vaan hitsauduttu yhteen eikä sopivampaa kumppania taatusti löytyisi tuolta maailman myrskyäviltä parisuhdemeriltä.
N48
Ollaan oltu 25 vuotta naimisissa ja hyvä ja onnellinen liitto meillä.
Eli ei kaikilla noin :)
No ei kai nyt kaikkien? Ehkä puolien on onnettomia.