Lue keskustelun säännöt.
Kun mikään huomio ei riitä lapselle?
Kohta kuusi vuotta täyttävä lapsi kaipaa aivan valtavasti ja aivan koko ajan huomiota. Vaikka hänen kanssaan leikkisi hänen tykkäämiä asioita kolme tuntia keskittyen vain siihen ja sen jälkeen pitäisi vartin kahvipaussin, niin hän kiehnää kyljessä koko sen vartin kahvipaussin tai käy kyselemässä koko ajan, että milloin leikitään lisää (syötyään oman välipalansa toki ensin). Kavereiden kanssa leikkii välillä ja tietenkin hoidossa myös, mutta se ei joka päivä ole mahdollista kun ei niitä kavereita tässä lähellä asu. On ainoa lapsi. Ja odottaa kotona koko ajan saavansa äidin huomiota ja äidin aikaa, siis aivan koko ajan, jopa äidin vessassakäynti on sellainen että lapsi seisoo oven takana kyselemäässä koska tulet. Yksin omissa leikeissään ei viihdy. Kuuluuko tuo ikään vai onko joku temperamenttiasia?
Kommentit (125)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä on nepsy-lapsilla samaa. Liittyy siihen, että heillä haasteita mm. tarkkaavuuden säästelyssä ja ylläpitämisessä.
Kyllä välillä harmittaa kun ihmiset, joilla normilapsia kommentoivat ikään kuin kaikki lapset olisivat samanlaisia. 🙄
Eikö se ole vähän outoa, jos tehdään yksi lapsi kahden vanhemman perheeseen, josta toinen vielä esim. tekee pitkää päivää töissä ja joka asuu paikassa jossa ei ole juuri kavereita naapurissa ja sitten syyllistetään lasta siitä, että tämä yrittää saada itselleen jotain seuraa edes vanhemmistaan? Ei se ole lapselle lajityypillistä, että se laitetaann johonkin 13 neliön huoneeseen yksin ja käsketään viihtyä muovikrääsän kanssa.
Mietin myös, että useinhan vanhemmat ovat eri tavoin emotionaalisesti läsnä lapselleen. Jos olet kolme tuntia lapsen kanssa ja lapsi huomaa, että sinua ottaa päähän olla siinä tai haluaisit olla muualla, ei lapsi silloin jää huomionkipeyttään kärttämään lisää seuraa vaan siksi, että yrittää saada varmistuksen, että on tärkeä. Siihen taas ei auta mikään tuntimäärä, jos äiti ärsyttää lapsi koko ajan...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi vanhemman tehtävistä on asettaa rajat. Jämäkästi, ja pitävästi.
Kerrotko ihan konkreettisesti miten tällaisessa tilanteessa toimitaan?
Ohis, jolla sama pulma hieman nuoremman lapsen kanssa
Lapsen huono käytös, eli tässä kohtaa seuran vinkuminen, jätetään huomiotta. Seuraa saa kun rauhoittuu omiin puuhiinsa. Lapselle sanotaan kerran, että äiti on nyt vessassa, silloin ei häiritä. Yhden sanomisen jälkeen et reagoi mihinkään ja tulet ulos vasta kun lapsi on hetken hiljaa. Tämä muuten pitäisi opettaa lapselle ihan heti, toisten vessarauhaa ei häiritä.
Äläkä ap hemmetissä leiki lapsen kanssa tunteja putkeen! Olet ihan itse opettanut että olet pelkkä piika ja viihdyttäjä.
Lasten kanssa pätee sama kuin aikuistenkin, että jos et tahdo olla kynnysmatto, älä makaa lattialla. Sinä päätät, miten muut sinua kohtelebat, oli kyse miehistä, koirista tai mukuloista.
Vierailija kirjoitti:
En anna lopulta periksi. Miksi sellaista oletat?
ap
Käytös jatkuu...
Se, että ohjaat lapsen uudestaan omiin leikkeihinsä, ON huomiota. Sinun pitäisi vaan murahtaa sanomalehtesi takaa kuin joku 50-luvun isä, ja ignoroida väninä täysin.
Lapset ei koskaan roiku tuohon malliin isissään, koska miehet osaa sulkea muun maailman ulkopuolelle. Ota tässä lapsesi isästä mallia.
Anyway myös kielteinen huomio on huomionhakuiselle palkinto. Eli ignoroi tai poistu, älä huomioi lasta mitenkään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi vanhemman tehtävistä on asettaa rajat. Jämäkästi, ja pitävästi.
Asetettu on, joka päivä ja pidetty niistä kiinni. Se tuntuu vain pahentavan tilannetta. Siis myös pidemmällä tähtäimellä.
ap
Itsehän sinä kirjoitit: "Vaikka hänen kanssaan leikkisi hänen tykkäämiä asioita kolme tuntia keskittyen vain siihen...". Juuri näin teet hänestä riippuvaisen. Eikä vanhemman pidä alkaa ylipäätään leikkimään lapsen kanssa, rajat vanhemman ja lapsen välillä hämärtyvät eikä lapsi koskaan tule kunnioittamaan vanhempaa vanhempana eli ei usko sanaa. Ongelmia tulevaisuudessa. Lapsi voi päinvastoin olla mukana vanhemman tekemisessä vaikka ruoan laitossa joskus, muuten lapselle leikkikavereita, kuva- ja satukirjoja, piirustusvälineitä, liikuntavälineitä, nukkeja ja autoja tai muuta s
Tämä. Aikuisen leikkikaverin pitäisi olla lapselle huikea etuoikeus satunnaisesti, ei niin että aikuiset ovat olemassa lasta viihdyttääkseen.
Lapsesta tulee tavattoman itsekeskeinen apn kasvatustavalla. Itse olen autisti, ja jopa minä kyllä 6-vuotiaana ymmärsin, ettei leikkini ole hauskoja isoveljelle, saati aikuiselle. Lapsessa on pahasti vikaa jos käytännössä kouluikäisenä ei ymmärrä aikuisilla olevan mielenkiintoisempaa ja tärkeämpää tekemistä kuin lapsen leikit. Normaali lapsi myös ymmärtää, ettei se rakkaus siitä ole kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi vanhemman tehtävistä on asettaa rajat. Jämäkästi, ja pitävästi.
Kerrotko ihan konkreettisesti miten tällaisessa tilanteessa toimitaan?
Ohis, jolla sama pulma hieman nuoremman lapsen kanssa
Minä olen ainakin johdonmukaisesti ohjannut lasta leikkimään yksin, auttanut alkuun niitä yksin leikkejä ja sitten poistunut eri huoneeseen, selittänyt miten äidin pitää yksin tehdä joku tietty asia ja sinun täytyy sillä aikaa leikkiä itse, ohjannut lasta johdonmukaisesti takaisin leikkimään yksin kun kulkee perässäni jne. Ei näillä tunnu olevan vaikutusta huomion kaipuuseen. Päinvastoin. Ei silläkään kun sanon et leikimme yhdessä sen jälkeen kun olen vaikka tehnyt ruoan tms. Elä nämä tavat ei ainakaan toimi.
Ei ole tyypillistä kirjolla. Minä olren autistinen nainen, viihdyin vauvaiän jälkeen oivallisesti itsekseni enkä todellakaan takertunut äitiini.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On luonnollista, että lapsilla pitää olla sisaruksia, tämä kondalla se on jo myöhäistä.
Tuntee varmaankin yksinäiseksi itsensä jos ei sisaruksia. Etkö halua olla lapsesi kanssa, lapsi huomaa jos häntä kartetaan ja hän takertuu enemmän. Kun lapsi näkee että vanhemmalla on mielekästä tekemistä lapsi alkaa yleensä viihtyä ja keksiä omia juttuja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
itsellä sama tilanne 4vuotiaan tytön kanssa. hän myös jatkuvasti seuraa ja pyörii jaloissa ja tarvitsee huomiota jatkuvasti. ei leiki yksin koskaan. joskus yritän saada piirtelemään ja värittämään värityskirjaa, iin että ensin yhdessä aloitetaan värittämään.. ja sitten lähden tekemään muita asioitani. mutta heti kun nousen pöydästä, niin lapsi seuraa keittiöön jossa teen ruokaa ja haluaa että tuolen hänen kanssaan värittämään tms...
jos hänelle sitten sanoo ettei nyt kerkeä, niin lapsi menee makaamaan sohvalle, mutta ei leikkimään tai jatkamaan sitä väritystä joka yhdessä aloitettiin.
toki tykkään että lapsi tykkää yhdessä leikkiä jne, mutta välillä olen huolissani että miksei osaa tehdä yksin mitään.
kyllä päiväkodissa leikkii muiden lasten kanssa, mutta tuntuu että hän vain haluaa äidin tai isän huomiota jatkuvasti kotona ollessaan.
Tällaisilla lapsilla ei ole ns. sisäistä ääntä. Niistä kasvaa ihmisiä jotka eivät kirjaimellisesti osaa ajatella.
Vierailija kirjoitti:
Olisi pitänyt jo kolmen vanhasta eteenpäin opettaa olemaan hetkiä yksin ja leikkimään yksin. Meillä ei ole koskaan ollut em. ongelmaa. Olen jättänyt lasta yksin esim. kun olen vienyt roskat, hakenut postin jne. Sitten olen keksinyt sellaista tekemistä, mitä voi tehdä yksin ja johon voi keskittyä myös yksin esim. palapelit, vesiväritys, piirtely, muovailuvahat jne.
Voisi olla myös jokin kausi, mutta jos on aina tehnyt noin, niin on opetettu siihen.
Voi olla kausikin,meillä pienempänä osasi kyllä leikkiä yksin, saattoi tunteja tehdä itse Legoja.6-7 vuotiaana ei mitenkään.Nyt osaa olla yksin jos ruutu kädessä....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vika äidissä, ei lapsessa. Uusavuton.
Voisiko asiaa lähteä harjoittelemaan esimerkiksi ajastimen kanssa? Kertoa lapselle vaikka, että nyt laitetaan ajastimeen 10 minuuttia, jolloin sinä leikit/värität/tms. itseksesi. Lapsi voi seurata ajastimesta ajan kulumista. Ennen sitä voi myös keskustella siitä miten itsenäistä olemista on tosi tärkeä harjoitella ihan jo vaikka koululaiseksi kasvamista ajatellen, kun tulee tilanteita että on sitten yksi kotona. Aina kun itsenäinen tekeminen on onnistunut, voi sopia palkinnoksi vaikka jonkin yhteisen tekemisen, tai tehdä vaikka tarrataulukon, jossa useammasta onnistumisesta jokin isompi palkinto. Tsemppiä harjoitteluun!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun tytär oli samanlainen. Oli pakko "vieroittaa" kovilla keinoilla, siis lähtemällä välillä muualle tai keskittymällä omiin juttuihin sanomalla tiukastikin, että ei saa häiritä. Eihän se tyttären perusluonnetta muuttanut, vilkas ja huomionhakuinen hän oli ja on yhä, mutta on ihan ok sanoa välillä, että leikipäs nyt ihan itseksesi.
Meillä on ollut muitakin ongelmia ja nyt perheterapiassa tytär kertoo, kuinka huonosti ja väärin olen häntä kohdellut ja kohtelen yhä. No, tytär on autismikirjolla ja näkee asiat hyvin eri tavalla kuin ns. normaalit. Olen viettänyt hänen kanssaan enemmän aikaa, kuin kahden muun lapsen kanssa yhteensä, mutta tytär muistaa vain nämä "hylkäämiskokemukset".
Mitä lapsen mielestä sinun olisi sitten pitänyt tehdä toisin?
ap
Olisi pitänyt viihdy
Myös mulla on kirjolla oleva tytär, joka on välillä hyvin intensiivinen. Silloinkin kun ollaan sovittu että vartin päästä aloitetaan yhteiset puuhat, tulee norkoilemaan viereen tai esim. laittaa piirrettyjä ja katsoo vähän väliä minuun, reaktiota odottaen.
Perheneuvolat ym. ovat täysin kädettömiä assilasten suhteen, johtaja omassamme myönsi sen ääneen. Silti on pakko käydä kun on kerran aloittanutkin, eivät päästä helpolla irti. Meidän perheneuvola on sitä mieltä että jos lapsi ei esim. nuku (autisteille suht yleistä pieninä), niin vanhemman tulee vaan istua vieressä silittelemässä ja hyssyttelemässä tuntikausia. Eihän sitä nyt äiti varsinkaan mitään unta tarvitse.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi pitänyt jo kolmen vanhasta eteenpäin opettaa olemaan hetkiä yksin ja leikkimään yksin. Meillä ei ole koskaan ollut em. ongelmaa. Olen jättänyt lasta yksin esim. kun olen vienyt roskat, hakenut postin jne. Sitten olen keksinyt sellaista tekemistä, mitä voi tehdä yksin ja johon voi keskittyä myös yksin esim. palapelit, vesiväritys, piirtely, muovailuvahat jne.
Voisi olla myös jokin kausi, mutta jos on aina tehnyt noin, niin on opetettu siihen.
Olen opettanut jo kaksivuotiaasta asti, mutta tuloksetta.
ap
Huomiohakuinen persoonallisuushäiriö.
Meillä saman ikäisellä mm. adhd + autismin kirjon lapsella vastaavaa. Meillä ajatellaan asia nykyään niin, että lapsi on "ulkoistanut toiminnanohjauksensa" eli kun oma toiminnanohjaus ei toimi, tarvitsee toisesta suunnan näyttäjän. Ei osaa ryhtyä itsenäisesti toimeen ja korostuu usein stressaavien hoitopäivien jälkeen. Sääntöjä ja ohjeita saa samoin toistaa vuosikausia. Ottakaa neuvolassa puheeksi jos tuntuu, että teilläkin saattaisi olla kyse toiminnanohjauksen pulmista. Itsenäisiin leikkeihin meillä avitti aluksi esimerkiksi se, että jotain legorakennelmaa ei kerätty muiden lelujen ohella leikkien jälkeen pois vaan se jätettiin näkösälle helpottamaan uuteen leikkiin ryhtymistä. Myös äänipainikkeilla olevat satukirjat, radio päällä lapsen huoneessa tai äänikirjat kuulokkeilla ovat johdatelleet itsenäisiin leikkeihin.
Laitat vastamelukuulokkeet päähän kun puuhailet omiasi. Silloin ei jokainen kitinä kuulu läpi, ja selvä merkki myös lapselle että nyt on äidin oma aika. Ja voisiko lapsikin tykätä vaikka piirrellä tai värittää äänikirjaa kuunnellen, siinä on tuo toisen ääni kuitenkin läsnä?
Selvät ohjeet.
Ei huutaen, vaan toteamalla.
Pidät johdon itselläsi, aikuinen.
Selvä marssijärjestys, neuvot kädestä pitäen rautalangasta, ohjeet, näytät ja puhut.
Sitten vaadit näyttöä.
Ei perseilyä.
Eikohän vuorokausi lukitussa huoneessa yksin mene perille? t: mies 62 vee
Mä en todellakaan tajua tätä nykyaikaa. Siis äiti leikkii lapsen kanssa monta tuntia?
Mä olen näitä kikka60 v jonka äiti olis todella vienyt mut testattavaksi, jos olisin ehdottanut, että jättää omat hommansa, mitä tekeekin ja tulee mun kanssa leikkimään. Oli ihan selvää, että aikuisilla on muutakin tekemistä.
Ja jos menit siihen ronkkumaan, että ei ole mitään tekemistä, löysit itsesi oitis tiskaamasta, rikkaruohoja kitkemästä, pyykkejä viikkaamasta...oppi aika äkkiä, että ehkä sittenkin jään mieluummin kirjaa lueskelemaan tai värittelemään.
Toisaalta sitten jos meni muuten vaan siihen juttelemaan, ei koskaan annettu ymmärtää, että mene pois tai käsketty muualle. Eihän kukaan puolisollekaan sano, että nyt menet toiseen huoneeseen, en jaksa kuunnella sua.