Lue keskustelun säännöt.
Kun mikään huomio ei riitä lapselle?
Kohta kuusi vuotta täyttävä lapsi kaipaa aivan valtavasti ja aivan koko ajan huomiota. Vaikka hänen kanssaan leikkisi hänen tykkäämiä asioita kolme tuntia keskittyen vain siihen ja sen jälkeen pitäisi vartin kahvipaussin, niin hän kiehnää kyljessä koko sen vartin kahvipaussin tai käy kyselemässä koko ajan, että milloin leikitään lisää (syötyään oman välipalansa toki ensin). Kavereiden kanssa leikkii välillä ja tietenkin hoidossa myös, mutta se ei joka päivä ole mahdollista kun ei niitä kavereita tässä lähellä asu. On ainoa lapsi. Ja odottaa kotona koko ajan saavansa äidin huomiota ja äidin aikaa, siis aivan koko ajan, jopa äidin vessassakäynti on sellainen että lapsi seisoo oven takana kyselemäässä koska tulet. Yksin omissa leikeissään ei viihdy. Kuuluuko tuo ikään vai onko joku temperamenttiasia?
Kommentit (102)
Lapset vaan ovat erilaisia. Minulla on 2 poikaa 1,5v ikäerolla. Esikoinen ei juuri viihtynyt sylissä tai lähellä. Leikki välillä yksin pitkäänkin. Välillä ihan menin hänen luokse ja tein jotain yhteistäkin. Kakkonen olikin sitten täysin erilainen. Koko ajan sylissä. Ei päästänyt hetkeksikään silmistä ja ikävöi pienenkin eron aikana. Hommasin kantoliinan, jotta voin pitää reppuselässä ja otti välillä jopa päiväunet siinä, kun imuroin ja pesin pyykkiä.
Nyt ovat 22 ja 24 vuotiaita miehiä. Yhä edelleen vanhempi ei juuri halaile tai hae läheisyyttä. Rupattelee kuitenkin mukavia koko ajan ja tekee asioita puolestani. Nuorempi taas saattaa vieläkin tulla halille extemporee ja sanoa rakastavansa. Istuu vieressä ja kaipaa seuraani.
Itse jäin läheisyydestä lapsuudessani paitsi ja päätin, että minun lapset saa läheisyyttä niin paljon kuin tarvitsevat. Lapsesi rakkauden kieli näyttäisi olevan yhteinen aika ja/tai kosketus. Kuten minulla ja nuoremmallani. Vanhemmalla selkeästi puolesta tekeminen ja sanat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä vaikuttaa, että on itsesäätelyn kanssa vaikeaa ja hakee/tarvitsee siihen tueksi koko ajan aikuista. Kun leikki loppuu, niin tulee hankala olo ja hakeutuu uudestaan vanhemman seuraan. Musta ratkaisu ei ole loputtomasti leikkiä lisää (en usko leikin määrän olevan varsinainen ongelma), vaan opettaa sitä miten leikin jälkeen rauhoitutaan ja millaisin keinoin lapsi voi harjoitella itsesäätelyä. Pystyykö puhumaan siitä, miltä tuntuu, kun äiti ei ole saatavilla? Myöskin miettisin kiintymyssuhdemallia, koska tuo esim. vessan oven taakse seuraaminen kuulostaa turvattomasti kiintyneeltä: hakee jatkuvasti varmistusta. Saako fyysistä läheisyyttä, haleja ja silittelyjä? Tietääkö, että voi millon vain tulla tankkaamaan turvallisuudentuntoa sylistä ja sitten mennä leikkimään omiaan?
Todella hyvin sanottu! Jotain itsesäätelyongelmaa tuossa on taustalla, koska tarvitsevu
Olen miettinyt oman lapsen kohdalla jonkin sortin neuroepätyypillisyyttä. Hänellä on tätä samaa kuin ap:n lapsella. Mitä tämä sitten onkaan, se liittyy vahvasti lapsen perusluonteeseen, koska lapsen sisarukset eivät ole samanlaisia.
Ongelmia perusturvallisuuden kanssa. Lapsi hakee turvaa ja kokee, ettei tule nähdyksi. Nukkuuko myös huonosti?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä vaikuttaa, että on itsesäätelyn kanssa vaikeaa ja hakee/tarvitsee siihen tueksi koko ajan aikuista. Kun leikki loppuu, niin tulee hankala olo ja hakeutuu uudestaan vanhemman seuraan. Musta ratkaisu ei ole loputtomasti leikkiä lisää (en usko leikin määrän olevan varsinainen ongelma), vaan opettaa sitä miten leikin jälkeen rauhoitutaan ja millaisin keinoin lapsi voi harjoitella itsesäätelyä. Pystyykö puhumaan siitä, miltä tuntuu, kun äiti ei ole saatavilla? Myöskin miettisin kiintymyssuhdemallia, koska tuo esim. vessan oven taakse seuraaminen kuulostaa turvattomasti kiintyneeltä: hakee jatkuvasti varmistusta. Saako fyysistä läheisyyttä, haleja ja silittelyjä? Tietääkö, että voi millon vain tulla tankkaamaan turvallisuudentuntoa sylistä ja sitten mennä leikkimään omiaan?
Todella hyvin sanottu! Jotain itsesä
Ja tuo maininta itsesäätelystä on mielenkiintoinen. Kyseinen lapsi on ainut sisaruksistaan, jolla on ongelmia liiallisen syömisen kanssa. Lapsella on jonkun verran ylipainoa. Syö ihan tavallista ruokaa liiallisia määriä, mutta on myös jäänyt kiinni salaa karkin syömisestä. Saattaa varastaa muiden karkit ja jemmata ne johonkin, syödäkseen ne myöhemmin.
Tajua nyt vihdoin ap, että lapsesi on extrovertti ja ei muuksi muutu. Sosiaalinen,kaipaa kaiken aikaa seuraa ja yhteyttä muihin ihmisiin. Anna hänen olla sellainen ja sillä siisti.
Ota selvää muilta aikuisilta asiantuntijoilta, mitä virikkeitä tällainen ihminen kaipaa.
Olen ollut onnellinen introvertti jo yli 70 vuotta. On ihana saada olla oma itsensä. Muistan miten jo kolmen vanhana katselin pinnasängyssä pikkuisia kuvakirjoja pitkiä aikoja. Oli paljon mielenkiintoista ja nyt tutkin asioita tabletiltani, eikä aika käy koskaan pitkäksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko keskustelun sävy lapsen kanssa enimmäkseen häntä torjuvaa esim. keskustelua siitä että hänen pitää leikkiä yksin ja sinun pitää saada olla rauhassa? Mitä jos käännät näkökulman keskusteluissa niin että haluat viettää hänen kanssaan heti kun sinulle järjestyy aikaa sitä varten. Että sinun täytyy valitettavasti tehdä aikuisten jutut ensin. Ts. Hän kuulee toistuvasti puhettta siitä että ei ole hyvä olla äidin lähellä ja pitäisi osata leikkiä yksin. Jos hän kuulisikin enemmän esim. "Onpa sinulla ihana leikki idea. Mene leikkimään sitä, minä teen ruuan ja pyykit ja tulen heti mukaasi kun pääsen." Tai " hei voitaisiinko maalata/askarrella tänään yhdessä, minun tekisi kovasti mieli mutta siivoan ensin"
Lapset haluavat kuulla että vanhemmat haluavat viettää aikaa heidän kanssaan.
Meillä tehosi myös sellainen että lapseni sai tulla kyllä tyköni ruuanlaittoon tai pyykkien viikkaukseen. Usein lopulta totesi että hänellä on parempia ideoita kuin viikata loputtomia sukkia.
Laitoimme myös kalenteriin äidin ja lapsen hetkiä että hän tietää että sille on varattu aikaa ja silloin keksitytään nauttimaan yhteisestä tekemisestä. Muina aikoina osasi keskittyä omiin leikkeihin.
Ehdottaisin, että otat sen lapsen mukaan niihin kotitöihin tms. Hommiin. Eli kun lapsi pyytää aikaa, mutta sinun on laitettava pyykit, niin sanot että joo, nyt tehdäänkin tämä yhdessä. Eli lapsi saa sitä huomiota ja yhteistä aikaa mutta ei sinun muiden velvollisuuksien kustannuksella.
Vaatii välillä vähän mielikuvitusta kehittää sille lapselle siihen joku oma tehtävä, mutta tuon ikäinen pystyy jo vaikka kirjoittamaan ostoslistaa sanelusta, laittamaan pyykkejä kuivumaan tai paikoilleen, siivoamaan, ruuanlaitossa moneen hommaan.
Ja siis tarkoitus ei ole orjuuttaa lasta vaan tarjota sitä läheisyyttä muiden hommien ohella.
Jos lapsi kyllästyy ja haluaa mennä omiin hommiin niin saa lähteä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa ottaa enempää kantaa, mutta keskustelua lukiessa mietin, millainen luonne hän on muuten. Esimerkiksi introvertti-ekstrovertti, rohkea-varovainen, omapäinen-mukautuvainen...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olisi pitänyt jo kolmen vanhasta eteenpäin opettaa olemaan hetkiä yksin ja leikkimään yksin. Meillä ei ole koskaan ollut em. ongelmaa. Olen jättänyt lasta yksin esim. kun olen vienyt roskat, hakenut postin jne. Sitten olen keksinyt sellaista tekemistä, mitä voi tehdä yksin ja johon voi keskittyä myös yksin esim. palapelit, vesiväritys, piirtely, muovailuvahat jne.
Voisi olla myös jokin kausi, mutta jos on aina tehnyt noin, niin on opetettu siihen.
Olen opettanut jo kaksivuotiaasta asti, mutta tuloksetta.
apHei hienoa, sulla sattui tulemaan sellaiset muksut, jotka viihtyvät itsekseen. Siinä sitä on kiva sitten nostaa itseään jalustalle.
Jos sinä latvaroso vetäisit kuuppasi pois pakaroidesi välistä, niin tajuaisit että lapset voivat olla todella eri puusta veistettyjä, myös
Tämä, näihin lankoihin eksyy kyllä oman elämänsä Sirpa 60 veet kertomaan syvällä kokemuksen rinta-äänellä, miten he ovat erinomaisesti opettaneet ja kasvattaneet omat mukulansa. Kun tosiasiassa heillä sattui käymään geenijakelussa hirveä pulla ja sattui tulemaan sellaiset mukulat, jotka viihtyvät itsekseen ja keksivät itselleen tekemistä. Siinä sitä on mukava sitten kehuskella turuilla ja toreilla, miten ollaan erinomaisia kasvattajia.
Todellakin tunnen myötätuntoa AP:tä kohtaan, sillä omista kaksosistani toinen on juuri samanlainen kuin AP:n lapsi, toinen taas viihtyy omissa jutuissaan pitkät tovit ja tulee vain toisinaan pyörähtämään vanhempien luona. Molemmat on olleet tällaisia aina, vauvasta nykyiseen (12 v) saakka. Joten nämä "laita värityskirja pöydälle ja mene omiin hommiin" -neuvojat voisivat ennemmin mennä ihan keskenään työntämään päänsä vaikka puunkuorimakoneeseen, niin loppuisi tästä maailmasta pa*kat neuvot. Jos kohdalle sattuu tällainen tapaus, joka vaatii aivan jäätävän määrän seuraa ja osallistumista, niin siitä on oikeasti leikki kaukana ja vanhemmille se on todella raskas pala.
Meillä meni toisen kaksosen kanssa semmoinen 7-8 vuotta, ennenkuin jotenkuten lapsi alkoi hoksata että vanhemmillakin on kotona hommia, jotka on vaan tehtävä, ja pitkin hampain pyytämällä/anelemalla/uhkailemalla/vi**uilemalla/kiristämällä/"laita tähän suosikki verbisi" on saatu tämä muksu toimimaan välillä edes hetkiä yksin. Mutta ikävä sanoa AP:lle, että helppoa se ei ole...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Temperamentti kysymys sanoisin oman lapsen perusteella. Hankittiin hänelle pikkuveli, niin auttoi vähän. =D
Lapsi alkaa jo olla sen ikäinen, että voit pikkuhiljaa, empaattisesti auttaa häntä ymmärtämään, että vaikka rakastat lasta, et voi koko ajan olla hänen kanssa kylki kyljessä ja tehdä hänelle mieluisia asioita. Koska teillä selvästi on rakastava ja luottamuksellinen suhde, lapsi kyllä hyväksyy tilanteen jossain vaiheessa.
Oletko siis päivät kotona 6-vuotiaan kanssa? Lapsi pitää viedä kerhoon, eskariin, puistoon jossa tapaa ikäisiään ja muitakin lapsia. Lapset tarvii sosiaalista ympäristöä eikä yksin oloa ja nyhväämistä yksin, se vie mielenterveyden kaiken ikäisiltä. Aikuisen pitää viedä lastaan ihmisten ilmoille ettei pelkkää kotona oloa. Äidillä pitää olla omaa hyötytekemistä kotona että lapsi näkee vanhempansa puuhailemassa, siihen ei pelkkä puhelimen räpläys riitä vaan kotityöt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet varmaan todellakin yrittänyt kaikkesi. Eli siis jo liikaakin. Siispä tästä kersasta kasvaa varmaan koulun suosituin kaveri ja aikuisena laittaa maan asiat kuntoon. Tai sitten osallistuu lataamon, huumevierotuksen ja/tai rikosseuraamuslaitoksen käyttöasteeseen.
Käsittämätöntä, miten ihmiset syyttelevät toisiaan sen sijaan, että yrittäisivät auttaa!
Mielestäni kannattaisi selvittää, mikä tilanteessanne on vialla. Miten on, jos tulee toisia lapsia, roikkuuko silloinkin helmoissa? Oletteko paljon keskenänne? Onko muita läheisiä? Kaikki tämä vaatisi käyntiä psykologin luona. Lapsella on ilmiselvä tarve tuntea turvallisuutta äidin läsnäolosta. Tsemppiä äiti, joka leikkii lapsensa kanssa oikeasti tuntikausia joka päivä! Tuntuu että tämän keskustelun osanottajilla on jotenkin oma lehmälauma ojassa: halutaan olla parempia sen sijaan että oltaisiin vertaisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsesi aistii, että et halua olla hänen kanssaan ja siksi ei saa yhdessäolosta ne sitä mitä tarvitsisi, joten lapsen tarve (tulla nähdyksi, kuulluksi, arvostetuksi, rakastetuksi) ei täyty, minkä johdosta hän ripustautuu kaikkeen ja kaikkiin, mutta ensisijaisesti sinuun. Lapsestasi kasvaa helposti hybäksiköytettävä reppana tai huonon itsetunnon omaava kusipää narsisti, kompensoimaan aukkoa sisällään.
Mutta ehkä kokeilisin vielä aidon läsnäolon lisäksi niin kutsuttuihin fysiologisiin poppakonsteihin, eli ulkoiluun ja ravintoon (tulehdusta korjaava ruokavalio), hieronta, akupunktio. Sokerit, viljat, maitotuotteet vähemmälle ruokavaliosta (lisäävät tulehdusta). Lisää lapsen ruokavalioon, kasviksia, porkkanaa, marjoja kuten puolukkaa päivittäin, kurkumaa, inkivääriä, valkosipulia, sipulia, margonia, papaijan siemeniä, ivermektiiniä, kalanmaksaöljyä, käytöshäiriöt johtuvat usein huonosta ravinnosta ja loisista kehossa. Samoin mielenterveysongelmat. Tätä ei jostain syystä lääkärit sano ääneen, jotta saavat kaupattu lääkkeitä, jotka eivät oikeastaan auta ongelmaan kuin sen hetken mitä pilleri vaikuttaa kehossa.
Ainakin kannattaa kokeilla ruokavaliomuutosta ja katsoa vaikuttaako. Todennäköisesti poistuu kaikki ongelmat samalla kertaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi vanhemman tehtävistä on asettaa rajat. Jämäkästi, ja pitävästi.
Asetettu on, joka päivä ja pidetty niistä kiinni. Se tuntuu vain pahentavan tilannetta. Siis myös pidemmällä tähtäimellä.
ap
Itsehän sinä kirjoitit: "Vaikka hänen kanssaan leikkisi hänen tykkäämiä asioita kolme tuntia keskittyen vain siihen...". Juuri näin teet hänestä riippuvaisen. Eikä vanhemman pidä alkaa ylipäätään leikkimään lapsen kanssa, rajat vanhemman ja lapsen välillä hämärtyvät eikä lapsi koskaan tule kunnioittamaan vanhempaa vanhempana eli ei usko sanaa. Ongelmia tulevaisuudessa. Lapsi voi päinvastoin olla mukana vanhemman tekemisessä vaikka ruoan laitossa joskus, muuten lapselle leikkikavereita, kuva- ja satukirjoja, piirustusvälineitä, liikuntavälineitä, nukkeja ja autoja tai muuta sopivaa. Lapsen ei pidä antaa määrätä aikuista, siitä koituu lapselle itselleen myöhemmin isoja ongelmia vääristyneen luonteen muodossa.
Vierailija kirjoitti:
Mun tytär oli samanlainen. Oli pakko "vieroittaa" kovilla keinoilla, siis lähtemällä välillä muualle . . . No, tytär on autismikirjolla ja näkee asiat hyvin eri tavalla kuin ns. normaalit. Olen viettänyt hänen kanssaan enemmän aikaa, kuin kahden muun lapsen kanssa yhteensä, mutta tytär muistaa vain nämä "hylkäämiskokemukset".
Voisivatko epänormaalien lasten vanhemmat lopettaa vastailun? Kysehän ei ollut heidän kullanmuruistaan! Katso nyt herranenaika itse vastaustasi, ja tajua että autistilapsi on jo NYT vienyt muilta lapsiltasi aikaa ja rakkautta! Miten sinä sen selittelet heille myöhemmin? Että se autisti oli sinulle rakkain? Kiesus!
Mulla on tämmöinen työkaveri, 4-kymppinen nainen. Rasittava tapaus, näkee ongelmia kaikkialla ja kieriskelee niissä tuskainen ilme kasvoillaan, ongelmissa mistä suurin osa itsekehiteltyjä. Mietin monesti että mahtaa olla eläminen vaikeaa hänelle mutta ei ilmeisesti osaa elää niin että "kliffa juttu hyvin menee hyvin me rokataan" vaan ahdistuu jos ei ole tarpeeksi ongelmia. Esimerkiksi tekee töitä takki päällä sisätiloissa ja valittaa kun on kuuma. Jippii.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Yksi vanhemman tehtävistä on asettaa rajat. Jämäkästi, ja pitävästi.
Kerrotko ihan konkreettisesti miten tällaisessa tilanteessa toimitaan?
Ohis, jolla sama pulma hieman nuoremman lapsen kanssa
Minä olen ainakin johdonmukaisesti ohjannut lasta leikkimään yksin, auttanut alkuun niitä yksin leikkejä ja sitten poistunut eri huoneeseen, selittänyt miten äidin pitää yksin tehdä joku tietty asia ja sinun täytyy sillä aikaa leikkiä itse, ohjannut lasta johdonmukaisesti takaisin leikkimään yksin kun kulkee perässäni jne. Ei näillä tunnu olevan vaikutusta huomion kaipuuseen. Päinvastoin. Ei silläkään kun sanon et leikimme yhdessä sen jälkeen kun olen vaikka tehnyt ruoan tms. Elä nämä tavat ei ainakaan toimi.
ap
En tiedä onko jo sanottu, mutta ap tyttäresi taitaa olla kirjolla. Tuo on tyypillistä käytöstä. Valitettavasti ei muutu ilman todella jämäkkää ohjausta ja kaikki lähtee ihan jokaisen lapsen kanssa vanhemmista - toisten kanssa on vain huomattavasti vaikeampaa. Suosittelen ulkopuolista / vertaistukea asiaan.
Lisäksi kun on usein myös perinnöllistä, niin oma tai puolisosi käytös voi myös ruokkia tätä. Ehkä jopa tiedostamatta.
Todella hyvin sanottu! Jotain itsesäätelyongelmaa tuossa on taustalla, koska tarvitsevuus on niin intensiivistä. Onko lapsi joutunut joskus kokemaan turvattomuutta tai jäänyt yksin? Ei välttämättä tarvitse olla traumaa taustalla, mutta jotain neuroerityisyyttä sitten. Suurin osa 6-vuotiaista tai jopa 3-vuotiaista osaa normaalisti olla itsekseenkin ja nimenomaan käy tankkaamassa läheisyyttä ja jatkaa sitten omia juttujaan. Jos omat keinot eivät riitä, ap:n kannattaa ottaa ammattilaiset avuksi.