Lue keskustelun säännöt.
44-55 -vuotiaat naiset: riittääkö sinulle "ihan hyvä" parisuhde?
05.12.2023 |
Tämä on nimittäin asia, jota päivittäin itse mietin. Isoja ongelmia parisuhteessa ei ole. Rakastan kyllä miestäni (en tosin ole varma rakastanko miehenä vai ystävänä) ja arvostan häntä kovasti. Hänessä on paljon todella ihani ominaisuuksia. Isänä hän on ollut todella hyvä ja rakastava. Hän on myös fiksu ja periaatteessa meillä on ihan mukava olla yhdessä. Seksiä meillä on edelleen silloin tällöin, mutta ei enää kuukausittain.
Jotenkin vain tuntuu, että olisiko kuitenkin vielä mahdollisuus löytää parisuhde, joka todella tuntuu joltakin? Tämä ei nimittäin enää tunnu.
Millaisia ajatuksia tämä muissa naisissa herättää? Varmasti vastaavien ajatusten kanssa kamppalevia on paljon. Pitäisikö tyytyä "ihan hyvää" vai lähteä vielä etsimään suuria tunteita?
Kiitos asiallisista vastauksista.
Kommentit (192)
Mitä puolisosi on tuumannut, kun olen puhunut asiasta hänen kanssaan? Olethan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että lähtee hakemaan jotain jalat alta vievää rakkauskokemusta nelikymppisenä, niin kertoo enemmän lapsellisuudesta kuin kypsyydestä.
Entä jos tällainen vaan osuu kohdalle. Pitäisikö karkuun juosta?
Olen eri, mutta useimmiten ihastuminen johtuu oman elämän tylsyydestä, eikä kannata puhua rakkaudesta mitään niin kauan kun toista ei edes tunne. Kaikkein hölmöimmät lankeavat aina noihin pelimiehiin, jotka osaavat kyllä puhua jalat alta.
Ei kaikki miehet ole niitä "pelimiehiä".
On vähän outoa että yleinen ihanne on 50 vuotta kestänyt pitkä liitto yhden ja saman ihmisen kanssa. Hienoa, jos joku näin onnistuu tekemään, mutta tuollaiset ihanteet luovat turhia paineita meille tavallisille ihmisille.
On arvioitu että ihminen rakastuu elämässään keskimäärin 3 kertaa, ja niiden idea on juurikin kasvattaa ihmistä kohtaamaan lopulta se paras mahdollinen kumppani.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että lähtee hakemaan jotain jalat alta vievää rakkauskokemusta nelikymppisenä, niin kertoo enemmän lapsellisuudesta kuin kypsyydestä.
Entä jos tällainen vaan osuu kohdalle. Pitäisikö karkuun juosta?
Olen eri, mutta useimmiten ihastuminen johtuu oman elämän tylsyydestä, eikä kannata puhua rakkaudesta mitään niin kauan kun toista ei edes tunne. Kaikkein hölmöimmät lankeavat aina noihin pelimiehiin, jotka osaavat kyllä puhua jalat alta.
Ei kaikki miehet ole niitä "pelimiehiä".
Eivät ole, mutta enhän minä niin väittänytkään, vaan kyse oli siitä miten nainen reagoi. En voi sille mitään, että pidän näitä jalat alta ihastujia tyhminä. Siitä ei mitään hyvää seuraa, jos ei osaa älliään käyttää myös rakastuessa. Rakastumiseen vaikuttaa niin moni asia, joka sumentaa järjen, joten se pitäisi jo viimeistään keski-iässä ymmärtää.
Ja järkiliittoihin en usko. Ilman voimakasta rakastumisen tunnetta ei kannata suhdetta aloittaa, mutta jos jalat lähtee alta, niin hälärien pitäisi soida lujaa.
Vierailija kirjoitti:
Ei riittänyt. Olin kahdessa ihan hyvässä parisuhteessa. Kiintynyt olin toki mutta se ei vaan riittänyt. Ei minulle eikä kyllä miehellekään. Varsinkin jälkimmäisessä mies kärsi kovasti siitä että ei kokenut olevansa mulle mikään suuri rakkaus. Eikä hän sitä ollutkaan. Toisen eron jälkeen olinkin jo päättänyt että elän yksin, mutta sitten meninkin rakastumaan. Syvästi ja vastavuoroisesti, ensimmäistä kertaa elämässäni. Jos olisin tiennyt mitä se on, olisin odottanut sitä alunperinkin, enkä olisi ikinä lähtenyt noihin ihan hyviin.
Minullakin on tunteet jäähtynyt nyt pelkän kaveruuden tasolle. Itselleni tämä riittäisi, mutta mies kärsii tästä, joka on todella ymmärrettävää sekin. Mies ei kuitenkaan halua erota. Menee aivan sekaisin, jos siitä edes puhutaan. Arvostan ja rakastan miestäni hyvin paljon ihmisenä. Haluan hänelle kaikkea hyvää. Mutta mitään ilotulitustunteita häntä kohtaan minulla ei vaan herää, vaikka kuinka sitä haluaisinkin. En tiedä mitä tehdä. Molemmat meistä kärsisi erosta paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Erota kannattaa siksi, että ajatus yksin olemisesta tuntuu paremmalta kuin "ihan hyvä". Se, että haluaa suuria tunteita lähteä etsimään, kuulostaa tosiaan epäkypsältä. Niitä ei ehkä löydykään tai on vaarana astua johonkin paskaan, vaikka narsistiin tai muuten epäkypsään mustasukkaiseen hulluun tms.
Ensin on hyvä miettiä/kokeilla, löytyisikö sitä kipinää olemassa olevasta? Mitä tapahtuu, jos ostat vaikka hemaisevat hepenet ja kuljet niissä miehesi ohi? Mitä tapahtu, jos vaikka jokun arkisen askareen keskellä läppäät viettelevästi pyllylle/annat viipyilevän suukon niskaan/isket silmää/mitä vaan?
Mullakin on "ihan hyvä" suhde, alkoi sellaisella käsitämättömällä rakastumisella, mutta on laimentunut hyväksi kumppanuudeksi. Mutta minä yritän ylläpitää just tuollaista pikkuthmaa hassuttelua arjessa. Niin se kyllä kantaa sitten makuukamarin puolellekin.
Those who play together, stay together.
Vierailija kirjoitti:
Se että lähtee hakemaan jotain jalat alta vievää rakkauskokemusta nelikymppisenä, niin kertoo enemmän lapsellisuudesta kuin kypsyydestä.
Mun leski-isäni löysi sellaisen 74v:nä, ystävätär tuolloin 70v. Ihana kihelmöivä "teinirakkaus" mikä kesti isäni kuolemaan saakka. Ystävätär muisteli suhdetta kaihoten vielä 96v:nä ennen kuolemaansa.
Ihanaa että olivat "lapsellisia ja kehittymättömiä"! Olisi jäänyt jotain todella upeaa kokematta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On vähän outoa että yleinen ihanne on 50 vuotta kestänyt pitkä liitto yhden ja saman ihmisen kanssa. Hienoa, jos joku näin onnistuu tekemään, mutta tuollaiset ihanteet luovat turhia paineita meille tavallisille ihmisille.
On arvioitu että ihminen rakastuu elämässään keskimäärin 3 kertaa, ja niiden idea on juurikin kasvattaa ihmistä kohtaamaan lopulta se paras mahdollinen kumppani.
Valitettavasti mitään tuollaista jatkuvan kehityksen ideaa ei ihmiselämässä ole. Kiintymyssuhde ohjaa sitä kehen rakastutaan ja harva on pitkän terapian käynyt, jotta noita asioita itsessään osaa havainnoida. Toinen avioliitto purkautuu herkemmin kuin ensimmäinen, kolmas sitäkin herkemmin, jos tilastoja katsotaan. Väitteesi ei siis kestä kriittistä tarkastelua, mutta tunnen itsekin toista kertaa yrittäneitä pareja, jotka ovat viisastuneet vahingosta. Ei se mikään yleinen laki kuitenkaan ole. Nämä ovat olleet nuorina solmittuja liittoja, tyytymissuhteita ehkä molemmille, jotka sitten vaihdetaan viimeistään keski-iässä parempaan kumppaniin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että lähtee hakemaan jotain jalat alta vievää rakkauskokemusta nelikymppisenä, niin kertoo enemmän lapsellisuudesta kuin kypsyydestä.
Entä jos tällainen vaan osuu kohdalle. Pitäisikö karkuun juosta?
Olen eri, mutta useimmiten ihastuminen johtuu oman elämän tylsyydestä, eikä kannata puhua rakkaudesta mitään niin kauan kun toista ei edes tunne. Kaikkein hölmöimmät lankeavat aina noihin pelimiehiin, jotka osaavat kyllä puhua jalat alta.
Kauanko huuman pitää kestää ennenkuin kyse ei ole pelimehestä??? Milloin tuntee tarpeeksi.
t 36v takana
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Riittää.
Olen itse eronnut 40+ vuotiaana ok-suhteesta, nykyään uudessa suhteessa. Tämä suhde alkoi vahvalla kemialla ja ilotulituksella, tyyliin seksiä kuusi tuntia putkeen, mutta kyllä tämäkin suhde on laimentunut seksiin 2-3 kertaa kuukaudessa näiden 10 vuoden aikana.Tärkeintä parisuhteessa on kumppanuus. Että me olemme me. Pidämme toisistamme huolta ja elämme rinnakkain tätä elämää. Tulen hyväksytyksi sellaisena kuin olen. Haluamme toisillemme pelkkää hyvää. Mikään ei voita tätä.
Ei ilmeisesti riittänyt silloin kun erosit 40 + vuotiaana ok-suhteesta.
Vierailija kirjoitti:
Se että lähtee hakemaan jotain jalat alta vievää rakkauskokemusta nelikymppisenä, niin kertoo enemmän lapsellisuudesta kuin kypsyydestä.
Jep. Kannattaa kypsytellä vielä muutama vuosi. Itsellä se jalat alta vievä rakkauskokemus tuli kohdalle vasta, kun olimme kumpikin 50+. Nyt sitä todella osaa arvostaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että lähtee hakemaan jotain jalat alta vievää rakkauskokemusta nelikymppisenä, niin kertoo enemmän lapsellisuudesta kuin kypsyydestä.
Entä jos tällainen vaan osuu kohdalle. Pitäisikö karkuun juosta?
Olen eri, mutta useimmiten ihastuminen johtuu oman elämän tylsyydestä, eikä kannata puhua rakkaudesta mitään niin kauan kun toista ei edes tunne. Kaikkein hölmöimmät lankeavat aina noihin pelimiehiin, jotka osaavat kyllä puhua jalat alta.
Joskus voi käydä myös niin, että se oma kumppani, jonka kanssa on vuosia ollut, paljastuu pelkäksi haavekuvaksi. Kumppani osasi suhteen alkuvaiheessa olla ihana ja rakastettava, mutta myöhemmin hänestä tulee ilkeä ja piikittelevä. Aina se se kotoa löytyvä ihminen ei ole se turvallinen ja mukava.
En halua enää ollenkaan parisuhdetta! Olin 25v miehen kanssa, joka pakoili vastuuta kaiken kodinhoidon, lastenhoidon ja muun yhteisen vastuunkannon osalta. Lasten lähdettyä kotoa erosin heti. Jokainen aamu ilman huonoa suhdetta on kuin siunaus, uuden ihanan elämän alku!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että lähtee hakemaan jotain jalat alta vievää rakkauskokemusta nelikymppisenä, niin kertoo enemmän lapsellisuudesta kuin kypsyydestä.
Entä jos tällainen vaan osuu kohdalle. Pitäisikö karkuun juosta?
Olen eri, mutta useimmiten ihastuminen johtuu oman elämän tylsyydestä, eikä kannata puhua rakkaudesta mitään niin kauan kun toista ei edes tunne. Kaikkein hölmöimmät lankeavat aina noihin pelimiehiin, jotka osaavat kyllä puhua jalat alta.
Kauanko huuman pitää kestää ennenkuin kyse ei ole pelimehestä??? Milloin tuntee tarpeeksi.
t 36v takana
Koetin toisessa viestissäni jo tätä selittää, joten en toista itseäni. Kiintymyssuhteestahan on pohjimmiltaan kyse, kun ei tunnista pelimiestä, mutta osittain myös äo:sta, vaikka onhan sekin totta, että pelimiesten avioliitot voivat olla hyvin kestäviä. Ne perustuvat tiettyyn dynamiikkaan, joka tulee kiintymyssuhdemalleista sekin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että lähtee hakemaan jotain jalat alta vievää rakkauskokemusta nelikymppisenä, niin kertoo enemmän lapsellisuudesta kuin kypsyydestä.
Entä jos tällainen vaan osuu kohdalle. Pitäisikö karkuun juosta?
Olen eri, mutta useimmiten ihastuminen johtuu oman elämän tylsyydestä, eikä kannata puhua rakkaudesta mitään niin kauan kun toista ei edes tunne. Kaikkein hölmöimmät lankeavat aina noihin pelimiehiin, jotka osaavat kyllä puhua jalat alta.
Joskus voi käydä myös niin, että se oma kumppani, jonka kanssa on vuosia ollut, paljastuu pelkäksi haavekuvaksi. Kumppani osasi suhteen alkuvaiheessa olla ihana ja rakastettava, mutta myöhemmin hänestä tulee ilkeä ja piikittelevä. Aina se se kotoa löytyvä ihminen ei ole se turvallinen
Kamalaa elää yhdessä ilkeän ja piikittelevän ihmisen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että lähtee hakemaan jotain jalat alta vievää rakkauskokemusta nelikymppisenä, niin kertoo enemmän lapsellisuudesta kuin kypsyydestä.
Entä jos tällainen vaan osuu kohdalle. Pitäisikö karkuun juosta?
Olen eri, mutta useimmiten ihastuminen johtuu oman elämän tylsyydestä, eikä kannata puhua rakkaudesta mitään niin kauan kun toista ei edes tunne. Kaikkein hölmöimmät lankeavat aina noihin pelimiehiin, jotka osaavat kyllä puhua jalat alta.
Joskus voi käydä myös niin, että se oma kumppani, jonka kanssa on vuosia ollut, paljastuu pelkäksi haavekuvaksi. Kumppani osasi suhteen alkuvaiheessa olla ihana ja rakastettava, mutta myöhemmin hänestä tulee ilkeä ja piikittelevä. Aina se se kotoa löytyvä ihminen ei ole se turvallinen
Ehdottomasti näin. Mutta koska kyse on kiintymyssuhdemalleista, kannattaisi kääntää katse myös omaan itseen ennen kun eroaa ja sen jälkeen, ettei astu samaan miinaan uudestaan. Suhteen dynamiikassa on aina kaksi osapuolta, ei vain yksi.
Kipuilin juuri liki vuoden miettien samaa. Tuntui (ja edelleen välillä tuntuu) että oma suhde on todella laimea, mies tuntuu lähinnä veljeltä eikä hän edes ole kovin älykäs eikä osaa syvällisiä keskustella laisinkaan.
Tuntui että kaipasin raastavasti jotain muuta, syvempää yhteyttä, intohimoa, älyllisesti haastavaa kumppania. Ja että olisi viimeiset ajat lähteä etsimään, jos meinaisin vielä löytää.
Tulin kuitenkin "järkiini". Osaksi sen vuoksi, että minulla oli pieni juttu (ei fyysinen) erään miehen kanssa, joka tuntui olevan juuri sitä mitä kaipasin, sielunkumppani henkisellä tasolla, syvällinen, ja todella älykäs. Juttu kuitenkin lopahti muutaman kuukauden jälkeen siihen, että tämä mies flippasi ihan täysin melko pienestä asiasta, sain todella huomata sen, että älykäs ja henkinenkään mies ei välttämättä olekaan kuitenkaan tasapainoinen.
Oman mieheni hyvät puolet, nimenomaan se tasapainoisuus ja se, että hän on vakaa kuin kallio, nousivat taas arvoonsa.
Ja tajusin, että vaikkei mieheni olekaan täydellinen eikä tarjoa kaikkea mitä haluaisin, niin tosi moni iso asia on hyvin. Hän on luotettava, tasapainoinen, vakaa, pitää minua ykkösvalintanaan edelleen, hyväksyy minut täysin tällaisena kuin olen, hänellä on hyvä huumorintaju, on hyväntuulinen suurimman osan ajasta, kotitöiden jakokin sujuu, mikään hänen kanssaan ei ahdista eikä tunnu pahalta.
Elämässä ei todellakaan saa ihan kaikkea mitä haluaa, eikä varsinkaan yhdeltä ihmiseltä.
Ei kuitenkaan pidä erehtyä tulemaan sokeaksi oman puolison hyville puolille, tai pitää niitä itsestäänselvyytenä. Mikään kun ei ole itsestäänselvää.
Erosin nelikymppisenä parinkymmenen vuoden avoliitosta, ei lapsia. Suhde päällisin puolin oli juuri tuollainen "ihan hyvä", mutta itselle oli jäänyt monia sen aikana tapahtuneita asioita vaivaamaan ja jopa katkeroittamaan, nämä asiat tajusin kunnolla vasta erottuani. Eli loppupeleissä se ihan hyvä suhde ei kuitenkaan ollut hyvä, enhän muuten olisi siitä lähtenyt.
Eli en usko että pitkästä suhteesta eroa miettivä tekee sitä kevyesti, vaan takana on aina jotain muuta kuin pelkkä seikkailunhalu. Hyvästä suhteesta ei tietenkään ole järkeä erota.
Nyt paria vuotta myöhemmin en edes välttämättä kaipaa uutta parisuhdetta, vaan yksin on ollut todella vapauttavaa olla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Se että lähtee hakemaan jotain jalat alta vievää rakkauskokemusta nelikymppisenä, niin kertoo enemmän lapsellisuudesta kuin kypsyydestä.
Mun leski-isäni löysi sellaisen 74v:nä, ystävätär tuolloin 70v. Ihana kihelmöivä "teinirakkaus" mikä kesti isäni kuolemaan saakka. Ystävätär muisteli suhdetta kaihoten vielä 96v:nä ennen kuolemaansa.
Ihanaa että olivat "lapsellisia ja kehittymättömiä"! Olisi jäänyt jotain todella upeaa kokematta!
Olen eri, mutta rakkaudessa on monesti kyse siitä, että näkee itsensä rakastunein silmin, rakkaus on tilaisuus uusiutua ja kehittyä. Eroaminen on iso muutos, joka tuo myös hyvää, vaikka se uusi rakkaus osoittautuisi pettymykseksi, joten eiväthän nämä asiat mitenkään yksinkertaisia ole. Riskejä ja mahdollisuuksia voi pohtia monipuolisesti eikä vain siltä kannalta, miltä tuntuu. Tätä odotan aikuiselta ihmiseltä paitsi hänen itsensä, myös lasten kannalta. Koska elämänsä voi sotkea eroamalla myös.
Kyllä minunkin isoisäni rakastui kahdesti jäätyään leskeksi, ensimmäinen suhde oli lähes 30 vuotta nuorempaan naiseen ja toinen kerta samanikäiseen vielä 80+ iässä. Hänellä oli turvallinen kiintymyssuhde, joten valinnat olivat myös järkeviä.
Olen eri, mutta useimmiten ihastuminen johtuu oman elämän tylsyydestä, eikä kannata puhua rakkaudesta mitään niin kauan kun toista ei edes tunne. Kaikkein hölmöimmät lankeavat aina noihin pelimiehiin, jotka osaavat kyllä puhua jalat alta.