44-55 -vuotiaat naiset: riittääkö sinulle "ihan hyvä" parisuhde?

Vierailija kirjoitti:

Ei riittänyt. Olin kahdessa ihan hyvässä parisuhteessa. Kiintynyt olin toki mutta se ei vaan riittänyt. Ei minulle eikä kyllä miehellekään. Varsinkin jälkimmäisessä mies kärsi kovasti siitä että ei kokenut olevansa mulle mikään suuri rakkaus. Eikä hän sitä ollutkaan. Toisen eron jälkeen olinkin jo päättänyt että elän yksin, mutta sitten meninkin rakastumaan. Syvästi ja vastavuoroisesti, ensimmäistä kertaa elämässäni. Jos olisin tiennyt mitä se on, olisin odottanut sitä alunperinkin, enkä olisi ikinä lähtenyt noihin ihan hyviin. 

kauan olit noissa ihan hyvissä parisuhteissa ja kauan olet ollut tässä rakastumis-parisuhteessa?

Riittää oikein mainiosti. Tosin voi olla että kohdallani tilanne on eri, sillä vietin ihan riittävästi sinkkuaikaa ikävuosina 27-35. Sitten kyllästyin ja menin yhteen mieheni kanssa. Eli on koettu ihan riittämiin perhosia vatsassa ja eri miesten kanssa mitä erilaisempaa seksiä, ja ihastuksia, ja ja ja . Eli en koe tarvetta millekään hullaantumiselle enää, vaan näin on just hyvä. Mieheni on ihana, ja meillä on ihan hyvä suhde. En kaipaa ilotlituksia, haluan vain elää rauhassa ilman mitään jatkuvia tunnekuohuja tai uuteen mieheen parisuhdemielessä tutustumista. Elämässäni on niin paljon muutakin tekemistä ettei tuollaiselle edes olisi aikaa, saati kiinnostusta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei riittänyt. Olin kahdessa ihan hyvässä parisuhteessa. Kiintynyt olin toki mutta se ei vaan riittänyt. Ei minulle eikä kyllä miehellekään. Varsinkin jälkimmäisessä mies kärsi kovasti siitä että ei kokenut olevansa mulle mikään suuri rakkaus. Eikä hän sitä ollutkaan. Toisen eron jälkeen olinkin jo päättänyt että elän yksin, mutta sitten meninkin rakastumaan. Syvästi ja vastavuoroisesti, ensimmäistä kertaa elämässäni. Jos olisin tiennyt mitä se on, olisin odottanut sitä alunperinkin, enkä olisi ikinä lähtenyt noihin ihan hyviin. 

 

kauan olit noissa ihan hyvissä parisuhteissa ja kauan olet ollut tässä rakastumis-parisuhteessa?

13 vuotta, 6 vuotta, 2 vuotta. Onneksi on vielä loppuelämä aikaa. 

Ollaan oltu yhdessä 28 vuotta, tytär on 26 ja omillaan jo. Eipä tämä enää mitään ilotulitusta ole mutta hyvää yhdessäoloa kuitenkin. Enkä tässä iässä 51 enää mitään raketteja kaipaa edes.

Vierailija kirjoitti:

Ei riittänyt. Olin kahdessa ihan hyvässä parisuhteessa. Kiintynyt olin toki mutta se ei vaan riittänyt. Ei minulle eikä kyllä miehellekään. Varsinkin jälkimmäisessä mies kärsi kovasti siitä että ei kokenut olevansa mulle mikään suuri rakkaus. Eikä hän sitä ollutkaan. Toisen eron jälkeen olinkin jo päättänyt että elän yksin, mutta sitten meninkin rakastumaan. Syvästi ja vastavuoroisesti, ensimmäistä kertaa elämässäni. Jos olisin tiennyt mitä se on, olisin odottanut sitä alunperinkin, enkä olisi ikinä lähtenyt noihin ihan hyviin. 

Mäkin ajattelin noin, mutta sitten ymmärsin että ilman niitä aiempia kokemuksia en olisi ehkä osannut tunnistaa tätä nykyistä suhdetta parhaaksi mahdolliseksi.

Ei tietenkään. Kaikkein mukavinta on olla ilman miestä. En tiedä millainen miljardööri pitäisi olla ja tietysti maksaa elämiseni ja olla pois aina kotoa, että kelpaisi. Luultavasti silloinkin ahdistaisi ja miettisin vain koske se kuolee että saan sen rahat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei riittänyt. Olin kahdessa ihan hyvässä parisuhteessa. Kiintynyt olin toki mutta se ei vaan riittänyt. Ei minulle eikä kyllä miehellekään. Varsinkin jälkimmäisessä mies kärsi kovasti siitä että ei kokenut olevansa mulle mikään suuri rakkaus. Eikä hän sitä ollutkaan. Toisen eron jälkeen olinkin jo päättänyt että elän yksin, mutta sitten meninkin rakastumaan. Syvästi ja vastavuoroisesti, ensimmäistä kertaa elämässäni. Jos olisin tiennyt mitä se on, olisin odottanut sitä alunperinkin, enkä olisi ikinä lähtenyt noihin ihan hyviin. 

Mäkin ajattelin noin, mutta sitten ymmärsin että ilman niitä aiempia kokemuksia en olisi ehkä osannut tunnistaa tätä nykyistä suhdetta parhaaksi mahdolliseksi.

Tämä on kyllä totta. Sitä ollaan miehenkin kanssa puhuttu. Hänellä on samanlainen tausta kuin minulla. 

Vierailija kirjoitti:

Itse arvostan ainakin parisuhteen tuomaa turvallisuutta sata kertaa enemmän kuin mitään kemioita tai ilotulituksia. Siksi olen ihan tyytyväinen tavalliseen "ihan hyvää" suhteeseen. Ja realistina myös ymmärrän, että todennäköisyydet uuden kumppanin löytämiseen pienellä paikkakunnalla asuvana olisi käytännössä olemattomat.

Mjoo. Ymmärrän pointin. Mutta ei se ole miestäkään kohtaan oikein jos peti puuhia ei käytännössä enää ole. Syystä ettei vaan nappase ja jopa ajatus etoo. Ja kuitenkin tahtoisi peti hommia mutta oman miehen kanssa ei enää. Myös lapset kasvaa tällöin tunteettomassa kodissa. 

Myös riski siihen että toinen löytää uuden, kasvaa. 

Ihan julmetun vaikea tilanne. Jos se..sitön liitto molemmille ok, niin ehkä sitten. Itse lähdin lopulta. Ja löysin uuden miehen 47 v iässä. Ikäiseni. Nyt oltu yhdessä 5 v. En kadu mutta en osaa neuvoa mitä esimerkiksi ap:n pitäisi tehdä. Jos niitä puuhia joskus kuitenkin on ja homma skulaa jotenkin, en eroaisi. 

Ei vielä tuossa iässä kun itse on parhaimmillaan! 

Nyt 60+v ei enää ole vaihtoehtoja kun (nuorempi) mieheni on jo pahasti ukottunut ja se on tuonut mukanaan ongelmia. Itse kaipaisin vielä fyysistä puoltakin suhteeseen. Muuten kyllä elämme aktiivista ja kivaa elämää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei riittänyt. Olin kahdessa ihan hyvässä parisuhteessa. Kiintynyt olin toki mutta se ei vaan riittänyt. Ei minulle eikä kyllä miehellekään. Varsinkin jälkimmäisessä mies kärsi kovasti siitä että ei kokenut olevansa mulle mikään suuri rakkaus. Eikä hän sitä ollutkaan. Toisen eron jälkeen olinkin jo päättänyt että elän yksin, mutta sitten meninkin rakastumaan. Syvästi ja vastavuoroisesti, ensimmäistä kertaa elämässäni. Jos olisin tiennyt mitä se on, olisin odottanut sitä alunperinkin, enkä olisi ikinä lähtenyt noihin ihan hyviin. 

Mäkin ajattelin noin, mutta sitten ymmärsin että ilman niitä aiempia kokemuksia en olisi ehkä osannut tunnistaa tätä nykyistä suhdetta parhaaksi mahdolliseksi.

Tämä on kyllä totta. Sitä ollaan miehenkin kanssa puhuttu. Hänellä on samanlainen tausta kuin

Meillä myös mieheni kanssaon samat ajatukset, vaikka taustamme ovat erit. Hänellä on avioliitto ja kaksi lasta takanaan, ja on syvästi katunut että meni yhteen exänsä kanssa. Mutta lopulta olleen molemmat sitä mieltä että jollei aiemmasta elämästä olisi tullut sitä oppia mitä sieltä tuli, niin välttämättä nyt emme olisi tässä yhdessä ja onnellisina.

Tällä palstalla saat vastauksia ihmisiltä jotka ovat epäonnistuneet omissa parisuhteissaan kerta toisensa jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei riittänyt. Olin kahdessa ihan hyvässä parisuhteessa. Kiintynyt olin toki mutta se ei vaan riittänyt. Ei minulle eikä kyllä miehellekään. Varsinkin jälkimmäisessä mies kärsi kovasti siitä että ei kokenut olevansa mulle mikään suuri rakkaus. Eikä hän sitä ollutkaan. Toisen eron jälkeen olinkin jo päättänyt että elän yksin, mutta sitten meninkin rakastumaan. Syvästi ja vastavuoroisesti, ensimmäistä kertaa elämässäni. Jos olisin tiennyt mitä se on, olisin odottanut sitä alunperinkin, enkä olisi ikinä lähtenyt noihin ihan hyviin. 

Mäkin ajattelin noin, mutta sitten ymmärsin että ilman niitä aiempia kokemuksia en olisi ehkä osannut tunnistaa tätä nykyistä suhdetta parhaaksi mahdolliseksi.

Minulla sama. Paras puoliso nousee siitä elätystä elämästä. Hän ei olisi välttämättä paras, jos olisimme tavanneet nuorena. Hänestä on tullut sellainen kuin on, epäonnistumisten takia. Oman kokemusten vuoksi minäkin olen tällainen kuin olen. Tässä tulee se match. 

Ja se paras mahdollinenkin mies omaa negatiivisia puolia. Kukaan ei ole täydellinen. Kun lähtee sutta pakoon, voi tulla karhu vastaan. Tämän sanoi ystäväni, joka erosi nelikymppisenä ihan hyvästä liitosta. Hän on nyt kuusikymppinen. 

En minäkään lähtisi hyvää suhdetta hajottamaan, jos jonkun kanssa toimii. Itse pohdin eroa, mutta suhteessamme on paljon muitakin ongelmia. 

Oletko varma, että pystyisit edes ihastumaan enää kenenkään muuhun? Kannattaa palauttaa mieleen se sinkkuaika nuorena. Silloinkin saattoi olla vaikeaa löytää tarpeeksi järkevä ihminen vierelle, niin vaikeaa se vanhempana olisi. Ei tässä iässä tunteet enää niin räisky. Jos erotaan, niin erotaan siksi, että yksin on parempi olla. 

Se että lähtee hakemaan jotain jalat alta vievää rakkauskokemusta nelikymppisenä, niin kertoo enemmän lapsellisuudesta kuin kypsyydestä. 

Vierailija kirjoitti:

Se että lähtee hakemaan jotain jalat alta vievää rakkauskokemusta nelikymppisenä, niin kertoo enemmän lapsellisuudesta kuin kypsyydestä. 

Ei kai kukaan niin tee? 

Olen 35 ja itselleni ei riittäisi enää "ihan hyvä" -suhde, jossa voi aavistaa toisen tai molempien tyytyneet. Yksinkin voi hyvin olla ja elää, niin en tule enää olemaan suhteessa, jos vastaan ei osu sitä kerran vuosisadassa kohdattavaa sielunkumppania.

Etkö ole ikinä kuullutkaan esimerkiksi pariterapiasta, suhteen parantamisesta? Jokainen suhde arkistuu ajan mittaan jos sitä ei aktiivisesti ylläpidetä. Pystymättömyys siihen voi johtua kiintymyssuhteesta, hankalasta luonteesta tai yksinkertaisesti tyhmyydestä ja tietämättömyydestä. 

Uskoisin saavani uuden hyvän puolison milloin tahansa, koska olen erittäin kaunis nainen ikäisekseni ja miehet ovat aina minusta tykänneet vähän liikaakin. Mutta puolisoni veroista en saisi koskaan, yhtä sopivaa, rakastavaa, älykästä ja seksuaalisesti yhteensopivaa. Meidän rakkautemme ei ole lakastunut yhtään, oikeastaan päinvastoin. Jos siis et ikinä ole tuntenut rakkautta ja intohimoa miestäsi kohtaan, niin ymmärrän miksi mietit voisitko kokea sitä koskaan. Mutta jos tunne on vain haaltunut, voidaan suhde pelastaa entistä paremmaksi vaikka pariterapiassa. Miehesi voi aivan hyvin miettiä samoja asioita, joten asiasta olisi hyvä avata keskustelu. Millainen suhteenne on ja mitä siltä toivotte?

Valitettavasti se on totta, että vanheneva nainen ei ole deittimarkkinoiden suurinta hottia, vaikka hän olisi poikkeuksellisen kauniskin. Seksiä saa, mutta hyvän parisuhteen saaminen on jo lottovoitto. Vaikka olisit nuorena ollut kuinka suosittu, ne kokemukset eivät enää päde tähän päivään. Suurin osa laadukkaista miehistä on varattuja ja vapaat voivat valita sinua nuoremmista ja kauniimmista naisista, jos haluavat suhteen. Vaikka itsetuntosi olisi kuinka hyvä, niin tiedosta silti realiteetit eli se, että joutuisit ehkä etsimään puolison varattujen joukosta, missä on omat ongelmansa. Avioliitosta ei välttämättä lähdetäkään ja saisit ison joukon uusia sukulaisia, joista voi olla vaikka minkälaista riesaa.

Joten älä eroa siksi, että haluat paremman parisuhteen, vaan siksi, että haluat joka tapauksessa erota ja olet päätöksestä satavarma. On tyhmää erota vain siksi, että on tylsistynyt, sillä jo rehellinen keskustelu saa säpinää avioliittoon, jos ollaan vieraannuttu. 

Vierailija kirjoitti:

Se että lähtee hakemaan jotain jalat alta vievää rakkauskokemusta nelikymppisenä, niin kertoo enemmän lapsellisuudesta kuin kypsyydestä. 

Entä jos tällainen vaan osuu kohdalle. Pitäisikö karkuun juosta?

Vierailija kirjoitti:

Tällä palstalla saat vastauksia ihmisiltä jotka ovat epäonnistuneet omissa parisuhteissaan kerta toisensa jälkeen.

Täällä on poikkeuksellisen paljon pitkissä ja onnellisissa liitoissa eläviä, se on käynyt lukuisia kertoja ilmi, kun pitkistä avioliitoista on keskusteltu. Itsekin elän 35. vuotta onnellisessa suhteessta.

Vierailija kirjoitti:

Se että lähtee hakemaan jotain jalat alta vievää rakkauskokemusta nelikymppisenä, niin kertoo enemmän lapsellisuudesta kuin kypsyydestä. 

Jos olisin mennyt teininä yhteen ensimmäisen vastaantulevan tyypin kanssa ja perustanut hänen kanssaan perheen ja elänyt koko elämäni muusta tietämättä, niin olen lähes varma että viimeisstään nelikymppisenä olisi tullut mieleen että elämä on ainutkertainen ja olen koko sen ajan ollut yhdessä, yhteensidottuna toiseen ihmiseen, enkä ole päässyt kokemaan sitä kun saa olla oman elämänsä ylipäällikkö, ja varmasti olisi siinä vaiheessa viimeistään myös tilausta  muillekin miehille kuin sille yhdelle jonka kanssa on ainoastaan ollut. 

Lapsellista olisi kuvitella että tällaista vaihetta ei tule minulle koskaan.