Mielisairas läheinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko läheisellä lääkitys?

Pitkään niitä käyttänyt ja mahdollisesti reilulla annoksella, voi viedä käyttäjän syvälle huonoon vointiin. Lääkkeissä on paljon haittavaikutuksia. Jos on näitä elinkautislääkityksiä.

Eiköhän kaikilla se lääkitys ole, jos puhutaan vakavista mielenterveysongelmista eli ns. mielisairauksista. Oman läheisen kohdalla mukana on vielä päihdeongelma. 

Nämä ovat tosi vakavia ja pitkäaikaisia ongelmia ja sairauksia. Raskaita kaikille.

Suomessa on myös jokin ns antipsykiatrinen yhdistys, joka suhtautuu varauksellisesti nykyiseen lääkekeskeiseen psykiatriaan ja diagnooseilla leimaavaan sairausajatteluun. Toki osa psykoosisairauksista liittyy perimään tai muuhun elimelliseen poikkeavuuteen, mutta osassa on taustalla kerrostunut trauma, joka ainoastaan peittyy lääkkeillä ja usein vielä päihteet päälle. Eli voi hyvin miettiä omaa kielenkäyttöään, toki ajattelu ja käytös voi olla ns sairasta mutta onko kyseinen ihminen silti tuomittu loppuiäkseen esim syrjään työelämästä.

Katkaisin välit tällaiseen äitiini vuosia sitten, en enää jaksanut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaaha, täältä on poistunut hyviä kommentteja. Laitan uudelleen oman kommenttini.

Itse kaipaisin tahoa, joka oikeasti ajaa omaisten ja siten, myös potilaan etua. Väkivaltaisesti käyttäytyvä psykoosissa oleva (mahdollisesti päihdeongelmainen) ei omalle tilanteelleen yksin mitään voi, mutta ei sellainen henkilö hyvin voi. 

- Kun psykoottinen henkilö pääsee hoidon piiriin hoitona on lääkitys, muuta kunnollista terapiaa ei kyseinen henkilö ainakaan omien kokemuksieni mukaan saa. Järjestelmä silittää päähän, mutta ei auta ymmärtämään sairautta saati, että käsiteltäisiin sairastumiseen johtaneita ongelmia. 

- Mikäli henkilö kieltää, omaisilla ei ole mitään pääsyä terveystietoihin. Kuitenkin kun henkilö jossain vaiheessa hoidon piiriin pääsee, omaisia yritetään sitouttaa hoitoon ja omaisista tuleekin vastuun kantajia. Valitettavan usein näissä perheiss

Joku tekee aloituksen jossa leimaa muita diagnoosein, sitten valikoiden poistetaan väärät mielipiteet keskustelusta 🤷

Epäilen että aloittajan leimaama henkilö mitään diagnoosia on saanutkaan asianmukaisen koulutuksen saaneelta henkilöltä. Hulluksi voi ketä vaan haukkua kuka vaan, vaikka kateuksissaan.

Vierailija kirjoitti:

Miten täältä välistä oikein poistuu viestejä, vaikka ovat asiallisia.

Mitä eroa on ilmiannetuilla ja jätetyillä viesteillä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaaha, täältä on poistunut hyviä kommentteja. Laitan uudelleen oman kommenttini.

Itse kaipaisin tahoa, joka oikeasti ajaa omaisten ja siten, myös potilaan etua. Väkivaltaisesti käyttäytyvä psykoosissa oleva (mahdollisesti päihdeongelmainen) ei omalle tilanteelleen yksin mitään voi, mutta ei sellainen henkilö hyvin voi. 

- Kun psykoottinen henkilö pääsee hoidon piiriin hoitona on lääkitys, muuta kunnollista terapiaa ei kyseinen henkilö ainakaan omien kokemuksieni mukaan saa. Järjestelmä silittää päähän, mutta ei auta ymmärtämään sairautta saati, että käsiteltäisiin sairastumiseen johtaneita ongelmia. 

- Mikäli henkilö kieltää, omaisilla ei ole mitään pääsyä terveystietoihin. Kuitenkin kun henkilö jossain vaiheessa hoidon piiriin pääsee, omaisia yritetään sitouttaa hoitoon ja omaisista tuleekin vastuun kantajia. Valitettavan usein näissä perheiss

Olen samaa mieltä. Pelottavaa, että sekopäissään vaarallisia on vapaana eikä ne edes joudu vankilaan, vaan hoitoon. Hoidosta vapautetaan ja eivät ehkä ota lääkkeitään. 

Vierailija kirjoitti:

Ei ole pakko jaksaa. 

Onko kyseessä oma lapsi? Joskus suhde voi olla niin kietoutunut, että lapsen vointi saattaa parantua, kun vanhemmat hellittävät. Myös puolison kannattelu voi pahentaa toimintakyvyn vajetta, jos kaikki tehdään puolesta.

Psyykkisesti sairaan on tärkeä edes yrittää hoitaa omia asioitaan. Jos on ymmärryksen kanssa ongelmia, voi tehdä huoli-ilmoituksen ja jättää sitten asia viranomaisille. Ellei pysty hoitamaan virallisia asioitaan tai osaa enää raha-asioista vastata, ihminen saa edunvalvojan.

Eli jos muita asioiden hoitajia ei ole kuin sinä, niin tee huoli-ilmoitus. Kerro läheiselle, että olet väsynyt tilanteeseen etkä enää jaksa. Älä ota häntä kotiisi enää, vaan soita silloin tällöin puhelimella. Jos on aggressiivinen, voi suhteen katkaista kokonaan.

Hae itsellesi apua irroittautumiseen. Se on pitkä prosessi henkisesti, jos läheisesi on lapsi tai puoliso. Jos joku muu, niin silloin alu

Ei sanottaisi että apua saa kun vain pyytää, koska se ei ole totta

Hienoa että uhriutunut 100% antaumuksella asialle. Täältä lähtee ainakin 1 000 000 miljoonaa tsemppaus pistettä sinnepäin. Kommunikaatio on kaiken ä ja ö, hyvä että jaoit meidän kanssa tunteesi.

AP tsemppiä! Kiitos kun teit aloitteen ja löysin itse myös samassa tilanteessa olevia.

Jostain syystä en ole oikeaa vertaistukea mistään löytänyt vaan enemmän sellaista, että selitetään sairaan käyttäytymistä ja kerrotaan mitä omaisten pitäisi tehdä ja miten olla suhteessa sairastuneeseen. Todellista sairastuneen tilaa ei kuitenkaan hyväksytä eikä pystytä omaisen asemaan asettumaan, kun ei edes tiedetä tilanteen oikeaa laitaa, joka on jatkunut vuosia/vuosikymmeniä. Helppo on sivusta aina neuvoa, huudella ja tuomita. 

Itse sisaruksena omaksuin vanhempien johdattelemana huolehtijan roolin, josta irrottautuminen ja aikuiseksi kasvaminen on tehnyt kipeää. Se onnistui vai minimoimalla yhteydenpidon sairastuneeseen. 

Älä välitä muista, äläkä kanna syyllisyyttä! Muista, että kyllä sairastuneellakin on mahdollisuus omaan tilaansa vaikuttaa ja osin käyttäytymiseen => jos hän ei koskaan saa seurauksia huonosta käytöksestä. Kenenkään ei tarvi velvollisuudesta omaa elämäänsä, turvallisuuttaan, elämäniloaan ja mielenterveyttään uhrata veljen, siskon, äidin tai isän takia.

Muista, että meitä on täällä muitakin!  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuo vielä mitään. 

Mun mielisairas entinen paras kaveri on alkanut uhkailla tap pamisella. 

Kertoilee tapoja, miten minut tap paa. 

Silloin laitoin välit poikki. Hän yrittää edelleen yhteyttä. Auttaisin kyllä ja tukisin, mutta meni liian vaaralliseksi. 

Huh, mikset tehnyt rikosilmoitusta? Entä lähestymiskielto? Vai onko hänellä tapana syytää ympäriinsä tappouhkauksia, mutta tiedät, ettei hän mitään tee?

Hah! kun kyseessä on sisarus niin mielenterveyspuolelta lyödään lappua käteen kuinka tärkeää on omaisten olla tukena ja kuinka vain läheisten avulla sairastunut selviää. Omaisten turvallisuudesta tai terveydestä ei välitetä saati jos perheessä on lapsia. Hoitoneuvotteluissa vaaditaan pitämään yhteyttä ja ottamana vastuu omaisesta. Nykyään

Tätähän se avohoito tarkoittaa, valitettavasti.

FinFami on mielenterveyspotilaiden omaisten järjestö.  Veikkaan että myös Facebookista löytyisi vertaistukiryhmiä. 

Vierailija kirjoitti:

Aloittaja tässä. Kiitän viesteistä, olen lukenut kaikki. 

Huomaa hyvin, että jotkut saman kokeneet ymmärtävät täysin. Joillakin ei ole aavistustakaan asiasta. 

Sitä toki mietin, millainen henkilö ottaa vahvasti kantaa asiaan, josta ei mitään tiedä. Se kertoo jotakin kirjoittajista itsestään.

Olen kiitollinen ajatuksista. Läheisillä on todella suuri taakka eikä kukaan voi auttaa. Avohoito ei todellakaan ole hoitoa ja osastolle ei pääse. 

On myös isoja eroja siinä, minkä verran saman perheen jäsenet ovat tukena sairaalle. Sekin aiheuttaa vaikeita tunteita ainakin itsessäni. Joillekin on aina ollut sallittua olla itsekäs ja vähät välittää.

Olen tulemassa siihen lopputulokseen, että koska en kertakaikkiaan jaksa veljeäni enää yhtään, sen täytyy riittää syyksi luovuttaa. Lähinnähän kyse on itseni vakuuttelusta.

Näinhän se on, että itse tietää pisteen missä on aika panna jollekin ihmissuhteelle piste. On surullista, että läheisen elämä menee miten menee, mutta toisaalta jokainen vastaa elämästään itse. Eivät psyykkisesti sairaat ja päihdeongelmaiset ole kykenemättömiä parantamaan omaa elämäänsä ja vaikka olisivatkin, on heidän paikkansa silloin hoitokodissa. 

Päihdeongelmaisen omaisella on aina takaraivossa se pelko, että mitä sattuu seuraavaksi. Koskevatko uutiset lehdessä omaa läheistä vai soitetaanko siitä, että hän on menehtynyt. Rakastaa ja toivoa parasta voi kauempaakin ja pitää yllä toivoa, että kaikki sittenkin kääntyisi parempaan suuntaan jonkun ihmeen avulla. Pienikin käänne parempaan voisi auttaa läheistä elämään parempaa elämää. Mutta niin kauan kun sitä ei tapahdu, ei ole järkeä olla yhteyksissä, koska samat ongelmat tulevat vastaan uudelleen. En kuitenkaan suosittele välien katkaisua kenellekään, vaan päätös pitää harkita huolella, ettei sitä sitten tule katumaan.

"Suomessa on myös jokin ns antipsykiatrinen yhdistys, joka suhtautuu varauksellisesti nykyiseen lääkekeskeiseen psykiatriaan ja diagnooseilla leimaavaan sairausajatteluun. Toki osa psykoosisairauksista liittyy perimään tai muuhun elimelliseen poikkeavuuteen, mutta osassa on taustalla kerrostunut trauma, joka ainoastaan peittyy lääkkeillä ja usein vielä päihteet päälle. Eli voi hyvin miettiä omaa kielenkäyttöään, toki ajattelu ja käytös voi olla ns sairasta mutta onko kyseinen ihminen silti tuomittu loppuiäkseen esim syrjään työelämästä."

Ei ole tuttu järjestö minulle. Ihan hyviä asioita varmasti, jos sairastunut ottaa itse vastuuta tilanteestaan eikä jätä sitä muiden vastuulle. Itsekin voi tehdä paljon parantuakseen, vaikka ottaisikin määrätyt lääkkeet. Surullisin tilanne on kuitenkin se (ja varmaan yleisin), että kieltäydytään järkevistä hoidoista ja hoidetaan itseä päihteillä ja elämä menee sekaisin, kun siihen vielä iskee psykoosi, mania tms. 

Siinä mielessä nuo hyvät tavoitteet kuulostavat vähän korkealentoisilta. Mutta tietenkin olisi hyvä, jos erilaiset sairaudet ja vammat hyväksyttäisiin paremmin yhteiskunnassa, työelämässä jne. Suurin osa mielenterveysongelmaisista on arkoja ja syrjäytyneitä ihmisiä, jotka eivät aiheuta haittaa muille kuin itselleen. Ongelmia aiheuttava porukka on melko pieni ja heidät on jätetty oman onnensa nojaan, mikä juuri aiheuttaa omaisten kuormittumisen. Ongelmia siis on paljon järjestelmän tasolla.

Vierailija kirjoitti:

FinFami on mielenterveyspotilaiden omaisten järjestö.  Veikkaan että myös Facebookista löytyisi vertaistukiryhmiä. 

15 vuotta sitten tutustuin järjestön toimintaan nuorena aikuisena ja silloin en saanut kyllä tarpeeksi tukea. Järjestö oli silloin omaisten mielenterveystyön tukena ja lähtökohta oli mielestäni juurikin tehdä "yhteistyötä" hoitotahojen kanssa ja neuvoa miten omaisen pitää olla. Ehkäpä asiat ovat nyt muuttuneet. Mikään facebookin vertaistukiryhmä ei riitä kun kotona pelkää henkensä edestä. 

Vierailija kirjoitti:

FinFami on mielenterveyspotilaiden omaisten järjestö.  Veikkaan että myös Facebookista löytyisi vertaistukiryhmiä. 

Tämä vaikuttaa todella hyvältä järjestöltä. Omalla kohdalla ei ole tarvetta sille, kun en enää ole yhteyksissä ja olen asian käsitellyt. Mutta varmasti hyvää työtä. 

"15 vuotta sitten tutustuin järjestön toimintaan nuorena aikuisena ja silloin en saanut kyllä tarpeeksi tukea. Järjestö oli silloin omaisten mielenterveystyön tukena ja lähtökohta oli mielestäni juurikin tehdä "yhteistyötä" hoitotahojen kanssa ja neuvoa miten omaisen pitää olla. Ehkäpä asiat ovat nyt muuttuneet. Mikään facebookin vertaistukiryhmä ei riitä kun kotona pelkää henkensä edestä. "

Toivottavasti tilanne on muuttunut, että lähdetään omaisten tarpeista eikä sairastuneen tarpeista käsin. En ole koskaan kuullutkaan tuosta järjestöstä. 

Omaisjärjestön strategian ensimmäinen kohta: 

"MIELENTERVEYSOMAISTEN TOIMINTAKYKY ON TURVATTU

Mielenterveysomaisten hyvinvointi pohjautuu omiin voimavaroihin ja positiiviseen mielenterveyteen. Kaikilla on mahdollisuus vaalia hyvinvointiaan myös silloin, kun läheinen sairastaa psyykkisesti. Koko perheen hyvinvointi tukee omaisen jaksamista. Omasta hyvinvoinnistaan huolta pitävä omainen jaksaa vastaavasti olla paremmin myös läheistensä tukena"

Tää strategia näyttäytyy suorastaan vastenmieliseltä kun psyykkisesti sairas psykoosissa oleva henkilö riehuu päiväkausia kun sairaalasta on päästetty taas kotiin liian aikaisin ja sairastunut kieltäytyy avohoidossa yhteistyöstä ja on lopettanut lääkkeet ja näin kun on tapahtunut viimeiset 10 vuotta. 

Järjestön toiminta taitaa perustua vapaaehtoisuuteen enkä tiedä saako sieltä mitään todellista ammattiapua. Itse kävin vertaisryhmässä, josta oli hieman hyötyä, mutta omaisia on hyvin erilaisista taustoista. Mitään akuuttia ja konkreettista apua omaan tilanteeseeni en silloin 15 vuotta sitten saanut. 

Vaikka äskeisessä viestissäni korostin, että jokaisen pitää harkita huolella, ettei sitten kaduta, niin lisään vielä sen kokemuksen, että ei ole todellakaan kaduttanut. Heti kun tein päätöksen iso taakka lähti hartioilta. Olin etukäteen päättänyt miten toimin, kun omainen ottaa yhteyttä enkä lähtenyt mihinkään keskusteluihin enää. 

Päätöksestä on jo lähes 15 vuotta ja edelleen silloin tällöin - kuten lukiessani tämän avauksen - kiittelen itseäni, että sain vihdoin poikki tuon ihmissuhteen, joka ei ollut enää vuosiin terveellä pohjalla kummankaan osalta. Elämä on todella erilaista nyt kuin ennen tätä päätöstä. Siis paljon parempaa. 

Itselläni auttoi vain se että muutin ns. salaa sisarukseltani ( hän tiesi missä asuin) ja laitoin osoitetietoni salaiseksi. Näin tämän sisaruksen jokin aika sitten sattumalta. Vaikka käytös olikin nyt rauhallisempaa ne entiset maneerit olivat siellä alla edelleen. Lähde ap kun vielä jaksat ja voit - ajattele itseäsi.

Jätin aiemmin kommentin FinFamista ja Facebook-ryhmistä. En itse tunne tuota FinFamia sen kummemmin vaan löysin sen googlaamalla. Mainitsin ne Facebookin vertaistukiryhmät siinä mielessä, että sieltä voi löytyä ihmisiä jotka osaavat sanoa miten tällaisessa tilanteessa voisi tehdä, jotta pääsisi itse turvaan ja saada ehkä saada apua prosessissa.

Ja ihan siltä varalta että tätä sattuisi myöhemmin lukemaan joku alaikäinen joka on tällaisessa tilanteessa eikä voi vain muuttaa kotoaan pois, niin silloin kannattaa yrittää saada apua esimerkiksi koulusta joltain aikuiselta - esimerkiksi opettajalta tai koulukuraattorilta - joka voi sitten panna pyörät pyörimään, jotta lapsi itse pääsisi turvaan.

Tietenkään ei ole oikein että lapsi joutuu omasta kodistaan muuttamaan pois koska joutuuu pelkäämään vanhempiaan/sisaruksiaan,  mutta niillä vähäisillä resursseilla joita psykiatrisella hoidolla tällä hetkellä on se menee juuri niin.



Se surkea jama missä psykiatrinen hoito on tänä päivänä alkoi ainakin 1990-luvulla, jolloin mielisairaalapaikkoja oli paljon enemmän kuin nykyään ja vakavasti sairaat potilaat saattoivat viettää pitkiäkin aikoja elämästään osastohoidossa. Tarkoitus oli alunperin vähentää sairaalahoitoa ja lisätä avohoitoa, mutta homma meni käytännössä niin että psykiatrisia sairaalapaikkoja vähennettiin mutta avohoitoa ei sitten laman takia kehitettykään . Ja nyt ollaan sitten siinä pisteessä että osastolle pääsy on lottovoitto.

Pelkään että pahempaa on vain tiedossa koska hyvinvointialueiden rahat ovat tiukassa. Olenkin lueskellut sieltä täältä, että ne suunnittelevat juuri psykiatrisesta osastohoidosta vähentämistä, koska siellä hoitojaksot ovat tyypillisesti pidempiä kuin somaattisessa terveydenhoidossa. Osastohoidosta on siis helppo säästää paljon rahaa.



Ja ehdottomasti voi välit panna poikki jos omat voimat on loppu.

Vierailija kirjoitti:

Jätin aiemmin kommentin FinFamista ja Facebook-ryhmistä. En itse tunne tuota FinFamia sen kummemmin vaan löysin sen googlaamalla. Mainitsin ne Facebookin vertaistukiryhmät siinä mielessä, että sieltä voi löytyä ihmisiä jotka osaavat sanoa miten tällaisessa tilanteessa voisi tehdä, jotta pääsisi itse turvaan ja saada ehkä saada apua prosessissa.

Ja ihan siltä varalta että tätä sattuisi myöhemmin lukemaan joku alaikäinen joka on tällaisessa tilanteessa eikä voi vain muuttaa kotoaan pois, niin silloin kannattaa yrittää saada apua esimerkiksi koulusta joltain aikuiselta - esimerkiksi opettajalta tai koulukuraattorilta - joka voi sitten panna pyörät pyörimään, jotta lapsi itse pääsisi turvaan.

Tietenkään ei ole oikein että lapsi joutuu omasta kodistaan muuttamaan pois koska joutuuu pelkäämään vanhempiaan/sisaruksiaan,  mutta niillä vähäisillä resursseilla joita psykiatrisella hoidolla tällä hetkellä

Kirjoitit juuri siitä, mitä itsekin olen uutisista kauhulla seurannut.

Itse olin se lapsi perheessä, joka kävi ala-asteella hakemassa viimein apua koulun terveydenhoitajalta. Olin täysin loppu ja takana oli kuukausia elämistä psyykoottisen arvaamattoman ja agressiivisen perheen jäsenen kanssa. Viimeisen viikon hän oli herännyt joka aamuyö huutamaan ja riehumaan. Terveydenhoitaja kuunteli tarinani, mietti hetken ja kehotti soittamaan lapsille tarkoitettuun tukipuhelimeen. Tajusin silloin, että koulun terveydenhoitaja  kykenemätön auttamaan ja lähtiessäni heitin sen numeron roskiin.  1990-luvulla olin väliinputoaja, jota kukaan ei nähnyt. Mä todella toivon, että nykypäivänä vastaavassa tilanteessa olevia lapsia osataan auttaa koulun ja hoitavan tahon puolelta. 

Kuka suojelee lapsia tässä mielenterveyskriisissä? Kuka suojelee perheen aikuisia? Entä vanhuksia? Entä itse sitä sairastunutta?