Kertokaapa naiset: miksi niin moni nainen haluaa erota 40-50 -vuotiaana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä mitä tekee kriiseilevällä ja tyytymättömällä naisella tuossa samassa iässä? Paitsi tietysti jos se on sellainen täyden palvelun kodinkone. Sittenhän sen konseptin ymmärtää, mutta että muuten? 

Miten olisi elämäänsä tyytyväinen, sosiaalinen, mukava ja iloinen nainen? Ei ole pakko tyytyä sinun mainitsemaan naiseen.

Miehet ottaa eron vain, jos on uusi nainen katsottuna, koska tietävät, että heidän elämänlaatunsa huononee sinkkuna: ilmainen piika pimpero lähtee. Miehillä on pelko siitä että jäävät yksin. Kunsin hampain pitävät suhteesta kiinni ja jos nainen jättää, niin epätoivoisesti yrittävät löytää uuden.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On vaikea erota kun lapset on pieniä, ja yhteiskunta opettaa, että silloin pitää vain yrittää ja tsemapta, että se on lasten etu. Kyllä siinä sitten lopulta huomaa, että ei toimi. Oikeastihan naiset eroaisi vielä aikaisemmin, jos sitä ei paheksuttaisi ja jos siitä ei seurasi taloudellisia ongelmia. Ulkoapäin kaikki näyttää usein hyvältä, kotona täysi helvetti.

Yleensä se helvetti johtuu niistä lapsista, ei puolisosta.

No enpä siitä tiedä, kun eron jälkeen on ollut oikein mukavaa niiden lasten kanssa ilman miestä.

Niin, isot lapsethan onkin ihan ok. Helvettiä on vauva- ja taaperoikäisten kanssa.

t. isä

Ei ollut meillä. Mut meillä isä osallistui paljon lasten hoitamiseen ja huolehtimiseen. Vain imetys ei häneltä onnistunut. Vauva ja taaperoaika olivat ihania aikoja.

Katkeruus omasta kyvyttömyydestä rakastaa. Jotkut vaan ei osaa. Tunnekylmiä hedonisteja.

Yksin saa enemän rahaa kuin miehen kanssa.

Naiset eroaa aina rahan takia. Joko etsivät rikkaamman miehen tai alkavat yhksi että saa enemmän liksaa.

Vierailija kirjoitti:

Samaa olen miettinyt, ja saman olen myös omassa tuttavapiirissäni havainnut. Itse olen 47-vuotias ja myös itse alkanut kyseenalaistamaan monia asioita suhteessani. Omalla kohdalla ehkä kyse on siitä etten enää ole valmis samalla tavalla kompromisseihin kun nuorempana ja tietyt piirteet miehessä ja kaavat parisuhteessani on alkaneet nyppimään todella paljon. Niin lapsellinen en ole ettenkö ymmärtäisi kaikissa ihmisissä olevan vikoja ja ymmärrän, että asiat eivät välttämättä vaihtamalla parane, mutta toisaalta ehkä sitten mieluummin olen yksinäni kuin vuodeseta toiseen ärsyynnyn näistä asioista.

Ihan pakko kysyä, millaisia on ne asiat, joista ärsyynnyt vuodesta toiseen? Oletko yrittänyt puhua niistä asioista puolisosi kanssa vai oletko ollut vain vuosia hiljaa ja odottanut Ihmeen tapahtuvan ja asioiden muuttuvan?

Kun lapset kasvaa ja aikuistuu, tottakai parisuhteen dynamiikkakin muuttuu. Onnellisen parisuhteen avaimia vielä +50 ikäisenä on se, että ei pitäisi odottaa toisen tekevän itseään onnelliseksi. Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan, parisuhteessakin. Toisen arvostaminen ja kunnioitus peilaantuu takaisin myös itseä kohtaan saatuna arvostuksen puolison taholta. Molemmat tarvitsee omalla tavallaan toisen tsemppausta ja tukea. Parisuhde on ennenkaikkea kumppanuutta. Siksi puhumisen ja kuuntelemisen taito on tärkeää. Molemmilla tulisi olla omaa aikaa harrastaa ja nähdä ystäviään, huolehtia psyykkisestä ja fyysisestä hyvinvoinnista, kukin omalla tavalla. Mutta myös niitä yhteisiä juttuja olisi hyvä olla, muitakin kun pesukoneen täyttö tai pyykin ripustaminen tai muut yhteisesti jaetut kotityöt. Ne yhteiset menemiset ja tekemiset, esim. lomamatkat on sitä ihmisuhdetta lujittavia asioita. Ja viimeisenä muttei vähäisimpänä. Seksuaalinen kipinä ei saisi hiipua 30 vuoden liiton jälkeenkään. Seksuaalivietin tyydyttäminen puolison kanssa on se tärkein liittoa koossa pitävä liima.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa paistaa läpi erojaien katkeruus, viha sekä kyvyttömyyt kantaa vastuuta omista valinnostaan. 

Siis millä tavalla sinusta pitäisi kantaa vastuu omista valinnoistaan, alistumalla loppuelämäksi piian rooliin, jos on nuorena semmoiseen joutunut? Älä nyt naurata. Ei eroaminen osoita vihaa eikä katkeruutta eikä etenkään tuota mainitsemaasi kyvyttömyyttä kantaa vastuuta valinnoistaan. Eroaminen on valinta, josta ihminen itse nimenomaan kantaa vastuun. Ja kun korjaa elämässään sen, mikä on vialla, niin silloinhan ei tarvitse tuntea vihaa eikä katkeruutta, eikös vain!

Tietysti tärkeän ihmissuhteen jättämiseen kuuluu negatiivisia tunteita, myös vihaa, ja nekin tunteet täytyy käydä läpi. Ei niihin silti vellomaan jäädä, kuten kävisi, jos jäisi esimerkiksi sinne alistavaan suhteeseen piikomaan aikuista miestä

Mistä kehitit ylimiellyttämisen ja läheisriippuvuuden tähän stooriin? Nekö ovat yleisiä piirteitä ihmisessä, joka haluu erota? Eikö ole sit hyvä, jos tällainen ongelmakimppu haluaa eron siitä hyvismiehestä?

En voisi olla enempää samaa mieltä. Lasten kasvatus ja huolenpito jäi ainakin mun perheessä mun vastuulle, mies oli "viihdyttäjä", joka viihdytti sitten niillä omilla mielenkiinnon kohteillaan. Nuorempana miehessä ei ollut alistavia eikä sovinistisia piirteitä, mutta sellaiset kotoa opitut mallit sitten nousivat pintaan kun lapset syntyivät ja parisuhteelle tuli ensimmäisiä oikeita haasteita, joista ei pelkällä puhumisella tai puhumattomuudella selvitty. Hän teki hirveän numeron jokaisesta nikkaroinnista ja renkaanvaihdosta, mun päivittäinen hoitotyö oli hänen silmissään aivan lastenleikkiä ja mitätöntä, eikä hän jättänyt tätä asennettaan piiloon edes lapsilta. Petyin mieheen todella raskaasti. HÄnen prioriteettinsa muuttuivat aivan toisiksi kuin nuorena. Olen miettinyt, onkohan hän lopulta kirjolla. Sellainen diagnoosi olisi voinut jopa pelastaa liiton - jos miehellä olisi ollut jotain työkaluja itsereflektioon.

Erosin 8v sitten, asun yksin, minulla on jo vuosia ollut miesystävä jota tapaan säännöllisesti. Miesystävä on selvästi minua nuorempi ja sukupolvieron huomaa - hänellä ei ole samanlaisia luutuneita käsityksiä siitä, mitkä kotityöt ovat arvokkaita ja mitkä eivät. Hän hahmottaa tekemiset samoin kuin minä - kyse on ihmisen kalleimmasta resurssista eli ajasta.  Uusperhekuviota emme ole toistaiseksi toteuttaneet - en kaipaa murrosikäisten kiukuttelua enkä mitään lasten kriiseilyä kotiini. Rakastan tätä omaa rauhaa ja omaa elämää, saan harrastaa mielekkäitä juttuja miten tahdon. Olen kiinteästi yhteydessä lapsiini ja he käyvät luonani usein. Minulla on ihania ystävättäriä.

Erotessa vaakakupissa ei painanut mitkään muut miehet vähääkään, eikä minua edes suuremmin kiinnosta muiden mielipiteet, olenko viehättävä ja seksikäs vaiko en. Mies "kilpaili" erotilanteessa sen kanssa, onko mulla parempaa ja mielekkäämpää hänen kanssaan vai yksin. Ei mennyt hänelle jakeluun, eikä näytä menevän täällä palstallakaan kovin kaksisesti perille. Tämä juttu miesten todellakin kannattaisi sisäistää. Ei ole kyse kukkotappelusta vaan siitä, että nainen haluaa  mielekkään loppuelämän, kun lapset on kasvatettu ja se elämäntyö on pitkälti tehtynä. Yksin on ihanaa, kun sitä vertaa passattavan vanhenevan jästipään kanssa olemiseen. Jos parisuhde nyksän kanssa karahtaisi kiville, en taatusti enää huolisi ketään uutta. 

Vierailija kirjoitti:

Toi on ihan tuttua juttua joka on huomattu kaikilla työpaikoilla joissa on paljon tuon ikäpolven naisia. Esim koulut. 

Huomataan ettei olla tyytyväisiä omaan elämään ja/tai mieheen ja todetaan, että jos haluaa omalla ulkonäöllä ja seksikkyydellä vielä hurmata uuden miehen, sen viimeiset hetket alkaa olemaan käsillä. 

Sitten jossain kohtaa, kun alkuhuuma uuden miehen kanssa on haihtunut, huomataankin että se oma aviomies olikin ihan hyvä. Huonolla tuurilla sillä onkin jo uus eukko, niin mitäs nyt sitten. Pieree se uusikin mies eikä sekään jaksa alun jälkeen olla romanttinen.

Usein isojen elämänmuutosten ja ikäkriisien takana on vain tyytymättömyys omaan itseen. Se ei korjaannu uudella sisustuksella, ikkunaremontilla, muutolla saati sitten miestä vaihtamalla. 

Ja naiset, tässä yksi vakava vinkki! puhukaa miehillenne suoraan eikä arvoituksin. Jos jätät imurin lattialle ja alat odottamaan että mies

Tuon sanominen ääneen on kova paikka monelle. Harva pystyy katsomaan itseään syvälle peillin koska sieltä näkyy asioita joita ei haluaisi nähdä.

Ihmiset ovat laiskoja. Odottavat että kumppani tekee kaiken mutta itse ei olla valmiita tekemään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mistä syntyy kuvitelma, että viisikymppiset miehet löytävät helposti seuraa. Olen itse laittanut treffipalstalla viime elokuusta lähtien viestiä ja kaikki ovat vastanneet nopeasti. Olen ollut melkein aina ainoa vastaaja. 

Naiset eivät kestä kilpailua, joten on parempi valehdella että olet ensimmäinen vastaaja.

Miksi ne viiskymppiset vastaa noin vanhalle naiselle ollenkaan? Niillähän sitä viestiä piti olla nuorien ja kauniiden kanssa. Nää jutut on aika hähmysiä. Ei loogisia...

Kummallinen myytti tuo hiljaa ihmettä  odottavista naisista.

Sama nainen tosin on usein myös sietämätön nalkuttaja.

Kummassakin tapauksessa on sitten niinku naisen oma vika, että mies on k-päinen. Ei ole sanottu, mies ei muista, että ikinä olisi sanottu, on sanottu mutta liian monta kertaa ja väärällä tavallakin vielä. Liian ystävällisesti, ei mies voinut  ymmärtää että tarkoitti oikeasti sitä mitä sanoi. Liian epäystävällisesti, eihän mies nyt tuommoisesta komentamisesta mitään tee. Liian vähän kertoja, ei voinut muistaa eikä ymmärtää. Liian monta kertaa, eihän mies rupea passaamaan nalkuttavaa alkaa laittamalla itse sukkansa pyykkiin.

Samaa henkeä on nähty myös raiskauskeskuteluissa, joissa syytetään uhria siitä, ettei hän niinku osannut sanoa ei. Tai jos sanoikin, niin se oli vääränlainen ei, joku parempi ei olisi kyllä tehonnut. Niin että ei se niinku mikään raiskaus ollutkaan vaan uhrin ihan oma vika, mitäs ei saanut suutaan auki tai osannut sitä maagista oikeaa tapaa sanoa ei, joka on kyllä ilkkujilla aina tehonnut hienosti. Miehessö ei ollut vikaa, hän toimi kaikin puolin just kuten pitikin, haloo semmoisia miehet vaan on, ja nyt miesparka on syyttä suotta syytettynä tässä. Nih!

Itse olen onneksi tilanteessa jossa pohdin tätä asiaa eri näkökulmasta, eli siitä miksi olen todennut että edelleen haluan olla mieheni kanssa. Meillä lapset nyt viimeisen vuoden parin aikana alkaneet irrottautua kodista ja ovat suurimman osan ajasta omillaan. Meillä on siis ensimmäisen kerran 20 vuoteen tilanne jossa olemme oikeasti kahdestaan. Ja se on saanut minut miettimään omaa elämääni ja parisuhdettani.

Meillä on myös sikäli eri tilanne kuin monilla kirjoittajilla että oma mieheni on aina ollut hyvin perhekeskeinen. Hän on tehnyt todella paljon kotitöitä ja viettänyt lasten kanssa aikaa usein jopa enemmän kuin minä. Sen suhteen ei todellakaan ole pahaa sanaa sanottavana. Kahden urheilevan lapsen tapauksessa se vain on myös tarkoittanut sitä että tästä huolimatta sitä yhteistä aikaa on ollut aika vähän kun aina joku on ollut viemässä tai tuomassa lasta treeneihin tai peleihin. Siksi vähän pelotti se miltä parisuhteemme näyttää kun tuo rumba loppuu.

Onnekseni olen huomannut että jostain on sitten löytynyt se mies jonka joskus tapasin. Pienten käynnistysvaikeuksien jälkeen hän on alkanut taas innostua uusista asioista ja yhteisistä tekemisistä. Ennakkoluulottomuuttakin on taas löytynyt ja kaiken ei tarvitsekaan olla kuten ennen. On mietitty mitä halutaan tehdä loppuelämällämme ja hullujakin ideoita on heitelty. Se saa kyllä katsomaan sitä omaa kumppania arvostavasti että osaa nähdä meidät jonain muuna kuin vain vanhempina. Makuuhuoneeseenkin on tullut uutta vipinää kun sinne voi livahtaa vaikka keskellä päivää tai milloin vain huvittaa. Tuntuu että tässä on alkamassa ihan uusi ja jännittäväkin elämänvaihe yhdessä.

No tämä oli tällaista pohdintaa omasta elämästä joka tuli mieleen kun tätä ketjua luin. En tiedä onko siitä mitään hyötyä kellekään mutta tulipahan näpyteltyä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa olen miettinyt, ja saman olen myös omassa tuttavapiirissäni havainnut. Itse olen 47-vuotias ja myös itse alkanut kyseenalaistamaan monia asioita suhteessani. Omalla kohdalla ehkä kyse on siitä etten enää ole valmis samalla tavalla kompromisseihin kun nuorempana ja tietyt piirteet miehessä ja kaavat parisuhteessani on alkaneet nyppimään todella paljon. Niin lapsellinen en ole ettenkö ymmärtäisi kaikissa ihmisissä olevan vikoja ja ymmärrän, että asiat eivät välttämättä vaihtamalla parane, mutta toisaalta ehkä sitten mieluummin olen yksinäni kuin vuodeseta toiseen ärsyynnyn näistä asioista.

Ihan pakko kysyä, millaisia on ne asiat, joista ärsyynnyt vuodesta toiseen? Oletko yrittänyt puhua niistä asioista puolisosi kanssa vai oletko ollut vain vuosia hiljaa ja odottanut Ihmeen tapahtuvan ja asioiden muuttuvan?

Kun lapset kasvaa ja aikuistuu, tottakai parisuhteen dyn

Niin? Nämä asiat eivät ilmeisesti kohdannu hänen liitossaan. Tuo olis voinut tiivistää sanomalla vain, milempien tulisi olla tasapuolisesri riittävän onnellisia yhdessä. Ilmeisesti näin ei ollut.

Jokaisen kannattaa hieman miettiä omaa toimintaansa, ennen kuin ryhtyy syyttämään toista. On myös hyvä kysyä puolisolta, että mitä hän todella haluaa, onko itsellä mahdollisuutta täyttää toiveet ja riittääkö se puolisolle tai onko siitä enää mitään hyötyä. Tilannehan voi olla jo siinä pisteessä, ettei siinä korjausliikkeet auta, eikä pariterapiat yms. Silloin toinen on jo tehnyt päätöksensä ja sitä on syytä kunnioittaa. Voi tuntua hieman falskilta toteamus: Jos todella rakastat toista, niin todellista rakkautta on päästää irti ja antaa toisen toteuttaa toiveensa. Tämä on kuitenkin totista totta ja siihen meidän miesten on pyrittävä ja hyväksyttävä tämä (toki myös naisten päinvastaisessa tilanteessa). On aivan turhaa lähteä syyllistämään toista, jos näin on käynyt parasta on tutkia itseään ja hyväksyä tilanne sekä mennä omassa elämässään eteenpäin.

Karun alun jälkeen tilanne helpottuu ja jos on oikein rohkea niin tilanne varmasti myös omalta osalta muuttuu paremmaksi kuin se oli parisuhteessa. Pitää vain on aktiivinen ja rohkea itsenä kehittämisessä ja olla myös onnellinen toisen onnesta tietysti tämä vaatii usein oman itsetunnon kohotusta.

Omalle kohdalleni kävi juuri näin, kun todella pitkä liitto elämäni rakkauden kanssa päättyi. Ensimmäiset kuukaudet olivat hakemista ja itsensä tutkimista, itsesyytöksiä, ehkä vähän myös ex-vaimon syyllistämistä. Mutta aika pian pääsin tasapainoon ja löysin onnellisuuden. Olen myös iloinen exän puolesta, että hän on onnellinen ja löytänyt tasapainon elämässään. Häntä tulen rakastamaan varmasti elämäni loppuun asti ilman, että hän haikailisin takaisin, vaan sen vuoksi, että hän on erityisen ihana ihminen ja tietysti myös lasteni äiti.

Eli miehet, tarttukaa itseänne niskasta ja korjatkaa tilanne ennen kuin se on myöhästä tai hyväksykää väistämätön.

M60

Mitäpä mies oikeestaan enää edes tekee +40 vuotiaalla naisella? Hyvin oppinut mies osaa tehdä kaiken tarvittavan itsekin ja pärjää oikein hyvin elämässä ilman naisiakin. Huomasin tämän faktan kun erosin itse 49 vuotiaana miehenä. Olisin eronnut jo aikasemmin, mutta ajattelin odottaa että lapset lentää ensin pesästä.  En keksi vakituiselle naiselle minun elämässä enää mitään käyttöä. Eikä keksi moni muukaan.

Kyllä se on niin että siinä vaiheessa nainen yleensä vaan ottaa enempi kuin antaa ylipäätään yhtään mitään lisäarvoa miehen elämään.

Vierailija kirjoitti:

Kummallinen myytti tuo hiljaa ihmettä  odottavista naisista.

Sama nainen tosin on usein myös sietämätön nalkuttaja.

Kummassakin tapauksessa on sitten niinku naisen oma vika, että mies on k-päinen. Ei ole sanottu, mies ei muista, että ikinä olisi sanottu, on sanottu mutta liian monta kertaa ja väärällä tavallakin vielä. Liian ystävällisesti, ei mies voinut  ymmärtää että tarkoitti oikeasti sitä mitä sanoi. Liian epäystävällisesti, eihän mies nyt tuommoisesta komentamisesta mitään tee. Liian vähän kertoja, ei voinut muistaa eikä ymmärtää. Liian monta kertaa, eihän mies rupea passaamaan nalkuttavaa alkaa laittamalla itse sukkansa pyykkiin.

Samaa henkeä on nähty myös raiskauskeskuteluissa, joissa syytetään uhria siitä, ettei hän niinku osannut sanoa ei. Tai jos sanoikin, niin se oli vääränlainen ei, joku parempi ei olisi kyllä tehonnut. Niin että ei se niinku mikään raiskaus ollutkaan vaan uhrin iha

Jaahas, muovailija tuli ketjuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjussa paistaa läpi erojaien katkeruus, viha sekä kyvyttömyyt kantaa vastuuta omista valinnostaan. 

Siis millä tavalla sinusta pitäisi kantaa vastuu omista valinnoistaan, alistumalla loppuelämäksi piian rooliin, jos on nuorena semmoiseen joutunut? Älä nyt naurata. Ei eroaminen osoita vihaa eikä katkeruutta eikä etenkään tuota mainitsemaasi kyvyttömyyttä kantaa vastuuta valinnoistaan. Eroaminen on valinta, josta ihminen itse nimenomaan kantaa vastuun. Ja kun korjaa elämässään sen, mikä on vialla, niin silloinhan ei tarvitse tuntea vihaa eikä katkeruutta, eikös vain!

Tietysti tärkeän ihmissuhteen jättämiseen kuuluu negatiivisia tunteita, myös vihaa, ja nekin tunteet täytyy käydä läpi. Ei niihin silti vellomaan jäädä, kuten kävisi, jos jäisi esimerkiksi sinne alistavaan suhteeseen piikomaan aikuista miestä

Aika usein se stoori menee niin, et ennen lapsia ei ole ongelmia. Molemmat ovat samaa mieltä työjaoista jne. Se asetelma muuttuu vasta lasten tultua. Aluks on luontevaa, että äiti tekee kotihommat, kun kerran on kotona. Ja siitä se rooli jää päälle. Mies pudottaa itsensä vastuista monella saralla, kun hän tekee uraa. 

Usein on kerrottu, että tässä kohtaa ihmiset humpsahtavat lapsuuden kodin malliin. Siinä elämäntilanteessa, kun kaikki on uusille vanhemmille uutta, ei ole helppo nähdä näitä muutoksia itsessään. Tai toisessa. Vanhemmat keskittyvät lasten hengissäpitämiseen. Silloin huomio ei ole itsessään. Eikä jaksa ponnistella ulkoisten asioiden eteen, jotka sillä hetkellä eivät ole listan alkupäässä. Näihin kuvioihin herätään vasta, kun kun se primääri velvollisuus hellittää.

Katsos kun on kauhean tärkeää osoittaa, että vika on naisessa. Mitä nainen sitten onkaan tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Hirmu röyhkeää sitä paitsi - naiselta - erota ja olla ilman miestä. Eikö se ymmärrä olevansa olemassa vain, jos on jonkun-joku. Jonkun miehen tytär, vaimo, avokki, pano tai hoito. Ja noistahan se vaimo on paras vaihtoehto, niin sopisi olla kyllä ihan hiljaa ja nöyrästi pestä ne pyykit ja imuroida ja laittaa hyvää ruokaa oikeaan aikaan tarjolle, jos joku mies oikein vaimona pitää.

Kauhea ajatuskin tuollaisista irtonaisista ei kenenkään naisista, vielä ikääkin on, ei ole varman edes nätti ei, miten semmoinen ei ymmärrä, ettei häntä pidä olla olemassa ollenkaan.

Vierailija kirjoitti:

Saatte kyllä mut 21 vuotiaan naisen epäileen haluunko koskaan perhettä tai vakavempaa parisuhdetta :D Perhe ollut kyllä yksi unelmista mutta aina siitä jauhetaan paskaa

Täällä kirjoitetaan aina epäonnistumisista. Ei tule ketjua, jossa kerrottaia, miten meillä kaikki vaan on niin hyvin. 

Me emme ole eronneet, eikä se ole näkyvissä. Lapset omillaan. Olemme kaksin eläneet jo muutaman vuoden. Parisuhde itseasiassa parani, kun jäätiin kaksi. Siinä voi käydä kummin päin vaan. Mutta ikinä en katuisi perhettä ja lapsia. Ihan parhaat vuodet olleet. 

Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Pätte miehiin kuin naisiin:Lapsi tullut täysi ikäiseksi 18 v. Tai nuorin lapsista täytänyt 18 vuotta. Elatusmaksut eivät enää tule rasiteeksi avio tai avo liitosta erotessa,

Ihan hyvä pointti. Lisäksi on paljon pariskuntia, joille on tärkeää, että lapsilla säilyy ydinperhe koko heidän lapsuutensa ajan. On kuultu tai ehkä jopa vierestä nähty, millaista härdelliä uusperhe-elämä saattaa olla eikä sellaista haluta omille lapsille. Kun sitten lapset tulevat täysi-ikäisiksi ja muuttavat omilleen, ei vanhemmilla olekaan enää mitään syytä pysyä yhdessä. Ei edes sitä yhteistä asuntolainaa, kun sekin on jo maksettu. 



Tulipa mieleeni sellainenkin asia, että kun pari rakastuu ja alkaa seurustelemaan, hyvin paljon asioita tehdään yhdessä. Puhutaan myös kaikesta maan ja taivaan välillä. Suunnitellaan yhteistä tulevaisuutta.  Kun sitten tulee lapsia, yhde

Tämä on niin totta. Pätee varmaan moniin pariskuntiin. Jotenkin pitäisi aina löytää se toinen uudestaan, kun elämä väkisinkin pyrkii menemään eri suuntiin.