Tuntuu, että vakavassa masennuksessa on kyse ajatuksista

Onko masennuksessa yleistäkin sairaudentunnottomuus, kuten tuon aiemman viestissä, missä hän sanoi että ei tunnista itsessään negatiivisia ajatuksia mutta samassa viestissä listasi ison kasan negatiivisia ajatuksia? 

Jos toteat, että ulkona on kymmenen astetta pakkasta, onko se negatiivinen ajatus vai tosiasian toteaminen?

Vierailija kirjoitti:

Mulla on toiminut se että voin mennä kävelylle vaikka olenkin masentunut. Ettei se masennus häviä mihinkään  vaikka menenkin suihkuun ja siivoan asunnon. Tuolla olen sitten palautunut takaisin ihmisten kirjoihin. Voin yhtähyvin mennä käymään kaverilla ja olla masentunut siellä, kuin olla masentunut sänkyni pohjalla.

Täytyy kokeilla tuota samaa. Olen keskittynyt liiaksi urakoimaan tätä masennuksesta parantumista ja keskittynyt vain siihen, mikä ei ole tervettä. 

Vierailija kirjoitti:

Se masennus saa ajattelemaan negatiivisesti. Ja masennusta aiheuttaa monet asiat, kuten liiallinen alkoholinkäyttö tai raudanpuute. Syyt olisi hyvä hoitaa, ja toki terapia on yleensä myös tarpeen, koska ihmisen on hyvä aina purkaa tuntojaa ammattilaiselle.

Mutta nuo, että ihmisen elämällä eikä millään muullakaan ei ole mitään merkitystä jne. puheet, on myös sitä masennuspuhetta edelleen. Se on ihan totta, että ei meillä yksittäisillä ihmisillä ole sinällään mitään merkitystä kuin omille läheisille, eikä millään muullakaan ole merkitystä.

Mutta elämän tarkoitus onkin se, että yrittää elää elämänsä mahdollisimman hyvin, niin että itse on tyytyväinen, ei tee kenellekään pahaa, ja jos mahdollista, niin on läheisten kanssa elämä ehkä vielä parempaa. Pitää pyrkiä tekemään asioita joista saa mielihyvää. Ihmisen hormonit toimii omalla tavallaan, ja kaikki liittyy kaikkeen kehomme sisällä, elimistö ja mieli on

Nuorille ei saisi syöttää tätä "on AINA hyvä puhua ammattilaiselle". Ne ammattilaisetkin voivat olla "ammattilaisia" ja lisäksi he ovat myöskin ihmisiä kommunikaatio- ja osaamisvirheineen. Voi saada paljon haittaa, kun auktoriteettiasemassa olevan sana otetaan aukottomana totuutena. Kampaaja tai halaava mummo bussissa voi olla paljon parempi ja haitattomampi tuki kuin psykiatri.

Todella, todella vaarallista luoda tällaista turvallisuuden illuusiota terapeuteista yms. Eivät lääkäritkään aina ole samaa mieltä - ihan samalla tavalla on erilaisia terapeutteja, ja joku heistä voi olla aivan sysisurkea valinta avautumiselle.

Ei pidä sokeana mennä jenkkitrendien mukaan. Terapia on BISNESTÄ. Tunteiden "muuttamisen" paras tapa riippuu ihmisestä.

Vierailija kirjoitti:

Mikä minua auttoi selviämään tähän pisteeseen missä nyt olen, oli se että annoin itselleni luvan surra. Annoin kaikkien tunteiden tulla. Ihan kaikkien, myös vihan ja kateuden tunteiden. Eräiden sattumustun seurauksena totesin, että minun ei nyt auta muu kuin hyväksyä elämäntarinani. Se oli ensimmäinen oivallus. Toinen oivallus oli, että sattuman kautta lopetin hormonalisen ehkäisyn, kun käyttämäni pillerit vain loppui kaikkialta. Vuosi tuosta hetkestä huomasin, että pystyn lukemaan kehoani ja sen viestejä ja tiedän, missä kohtaa kuukautiskiertoa mennään. 

Mutta tietenkään mikään tässä ei ole ollut helppoa eikä hetkessä tapahtunutta. Minussa oli ensin hylkäämisen trauma, kun minut vauvana otettiin huostaan ja laitettiin lastenkotiin.Ja elämässäni tuli uusi trauma, sitten toinen, kolmas... Ja vasta näiden myötä fyysisiä oireita: väsymystä, kipuja, päänsärkyjä. Oli tunnesyömistä, vetäytymistä, kaikkea. Siihen ei käv

Niin, yleensä ne masentuneille suunnatut "mene lenkille" neuvot liittyy nimenomaan siihen masennukseen, ei traumoihin. En ole kuullut että traumoista kärsivää neuvottaisiin lenkille menemään, vaikka varmaan sitäkin tapahtuu ja tuskin se lenkkeily haitallista tietysti traumatiosituneillekaan on. 

Moni masentunut on traumatisoitunut. Se on yleinen trauman seuraus. 

 

Mutta nuo, että ihmisen elämällä eikä millään muullakaan ei ole mitään merkitystä jne. puheet, on myös sitä masennuspuhetta edelleen. Se on ihan totta, että ei meillä yksittäisillä ihmisillä ole sinällään mitään merkitystä kuin omille läheisille, eikä millään muullakaan ole merkitystä.

Miten neuvot sellaista ihmistä, jolla ei ole läheisiä, löytämään merkitystä ja paikkaansa. Äläkä sano, että etsimällä ihmisen. Se on kokeiltu monesti. Nyt pitäisi löytää se merkitys ja elinvoima täysin yksin maailmassa.  

Minulla ainakin lukee omissa tiedoissa, että olen hyvinkin sairaudentuntoinen. Mutta ollaan kaikki erilaisia. 

Minulla on ainakin lapsesta asti ollut omituinen tunne itsestäni. Sellainen, että tiedostan että olen olemassa. Minulla on nälkä, jano, väsyttää, kylmä, kuuma jne. Näen asioita, joista pidän ja osaan nimetä paljon asioita joista haaveilin lapsena. Mutta kun se lapsuus väistyi nuoruudeksi, katosi myös se ajatus että joku jossain vielä näkee minut ja on minulle olemassa. Ottaisi äitihahmon tai isähahmon roolin, tai vaikka sisaren. Näkisi minussa hyvää, kannustaisi. 

Kun kasvoin nuoreksi, totesin, että sellaista tapahtuu vain elokuvissa. Ja niin minä vain jotenkin katosin. Traumani ja ihmiset ympärilläni olivat kuin musta aukko, joka imi minusta kaiken valon ja toivon. Hylkääminen toistui ja toistui. Lopulta olen vain kuori. Ihan aikuisten oikeasti siis: en unelmoi mistään, en odota mitään, en toivo mitään. On vain tämä hetki ja ehkä huominen. Mutta se koskee vain minua! Kuka tahansa, lapseni, puolisoni, naapurin Seppo - jokaisella on minun mielestäni tulevaisuus, mahdollisuus ja esteet ylitettäviä. Voin kannustaa loputtomiin, kannatella, auttaa ja tukea. 

Vain minä en voi, enkä pysty. Se alkoi jo lapsena ja minä kasvoin siihen, että kaikki muut käyttäytyivät paremmin, osasivat paremmin, oppivat nopeammin, olivat vain niin maagisia. Minussa oli joku perustavanlaatuinen vika. Tämä tunne minuun on kasvanut kiinni. 

Minä en niin Jenni Vartiaisesta tykkää, mutta Goo Goo Dollsin Iris-biisin sanat kolahtaa: And I don't want the world to see me, 'cause I don't think that they'd understand. When everything is meant to be broken, I just want you to know who I am. 

Vain minä en voi, enkä pysty. Se alkoi jo lapsena ja minä kasvoin siihen, että kaikki muut käyttäytyivät paremmin, osasivat paremmin, oppivat nopeammin, olivat vain niin maagisia. Minussa oli joku perustavanlaatuinen vika. Tämä tunne minuun on kasvanut kiinni.

__

Joo, tuo "perustavanlaatuinen vika" on lapsuusajan C-PTSD. Tuttu seuralainen täälläkin. Minä toivon, että minut nähtäisiin, mutta ei tule sitä kokemusta, että niin olisi. 

Lievempään masennukseen käveleminen ja ulkoilu oikeassa ympäristössä voi auttaa. Mutta jos on paha masennus, niin on se silloin selvä pääkopan kemioiden kunnollinen jumi/sekasotku. 

Aina ei kävely auta mielialaan. Olen joskus mennyt "ulos tuulettumaan" ja kävelylenkki on vain pahentanut asiaa, kun siellä lenkillä on aikaa kelata asioita ja pari kertaa olen vain kerännyt lisää raivoa ja kiukkua. Eli joskus jokin muu keino on kävelyä parempi. Esim. ohjaa ne aivot miettimään jotain muuta ja yleensä "aivot narikkaan" peli, tv-sarja, elokuva tms. joutavanpäiväinen voi auttaa tehokkaammin.

Minulla kävely auttaa siihen, jos sisälle kertyy levottomuutta ja ahdistusta, sen saa karistettua ulos. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Millainen oli se nykyhetkesi jos se oli täysin kestämätön paikka? Hetkessä eläminen voi olla niinkin yksinkertaisiin asioihin keskittymistä, kuin veden juominen, syöminen, kävely, musiikki, siihen täysillä keskittyen. 

Tuohan on juuri sitä, mutä nyt masentuneena teen. Elän keskittyen noihin asioihin. Mutta eihän ihminen voi jatkuvasti elää noin. Tai siis voi, jos on pakko, mutta se on vain elossa pysymistä. Elämässäsi ei tapahdu mitään. 

Äh, en osaa selittää. Siis sellaista mindfulnesia, jos tiedät? En tarkoita sitä että syö, juo, nukkuu, eikä tee mitään muuta. 

Joo, mutta kun elämässä ei ole hirveästi muuta niin silloin se hetkeen keskittyminen on noihin keskittymistä. 

 

Niin mutta onko se sellaista mindfulness tyyppistä keskittymistä missä tehdään se kaikilla aisteilla, katsellaan, haistellaan ja maistellaan. Tuijotetaan vesilasiana, tunnustellaan miltä vesi tuntuu suussa jne. Minusta tuntuu että minulla ja sinulla on eri käsitys siitä mitä keksittyminen tarkoittaa. 

Niin mutta onko se sellaista mindfulness tyyppistä keskittymistä missä tehdään se kaikilla aisteilla, katsellaan, haistellaan ja maistellaan. Tuijotetaan vesilasiana, tunnustellaan miltä vesi tuntuu suussa jne. Minusta tuntuu että minulla ja sinulla on eri käsitys siitä mitä keksittyminen tarkoittaa. 

Traumaterapiassa käytetään "ankkuroitumista" eri aistein, kai se on vähän omanlaisensa vastine mindfulnessille, tosin on vain menetelmä, jolla palataan ja kiinnitytään kuluvaan hetkeen. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyllistät siis masentuneen omasta masennuksestaan. Itselleni ei masennuksen selättämiseen kävelylenkit riittäneet. Itse asiassa tarvittiin pitkästi terapiaa ja lääkitys ennen kuin pystyin kävelylle lähtemään.

Niin ja sillä terapialla muutettiin sun ajattelutapaa. Tuskin kukaan valitsee masentua, mutta toiset ei valitse parantua siitä. 

Niin. Moni tuntuu luulevan että täällä ehdotetaan että yks kaks sormia napsauttamalla pitäisi muuttaa ajattelutapansa ja parantua masennuksesta. Ei. Ne jotka sitä ehdottaa, on varmaan moni ollut terapiassa tai lukenut itse ja oppinut niitä erilaisia tapoja, miten pikkuhiljaa niitä omia ajattelutapoja aletaan tunnistamaan ja muuttamaan. Se ei tietenkään tapahdu hetkessä, vaan vaatii aikaa ja viitsimistä. 

Vierailija kirjoitti:

Lievempään masennukseen käveleminen ja ulkoilu oikeassa ympäristössä voi auttaa. Mutta jos on paha masennus, niin on se silloin selvä pääkopan kemioiden kunnollinen jumi/sekasotku. 

Aina ei kävely auta mielialaan. Olen joskus mennyt "ulos tuulettumaan" ja kävelylenkki on vain pahentanut asiaa, kun siellä lenkillä on aikaa kelata asioita ja pari kertaa olen vain kerännyt lisää raivoa ja kiukkua. Eli joskus jokin muu keino on kävelyä parempi. Esim. ohjaa ne aivot miettimään jotain muuta ja yleensä "aivot narikkaan" peli, tv-sarja, elokuva tms. joutavanpäiväinen voi auttaa tehokkaammin.

Tämä. Ja ohje, että mene vaan ihmisten ilmoille niin helpottaa. Tiedättekö mitä siellä ihmisten ilmoilla on ihmisille, joilla on masennus päällä? Siellä on luultavasti juuri sellaista onnea lävähtämässä silmille, mistä itse on surullinen. Jos on eronnut, tullut jätetyksi, tai ei ole löytänyt haaveista huolimatta puolisoa, ihmisten ilmoilla on onnellisia pareja. Jos on uupunut lapsiperhearkeensa ja kärsii yksinäisyydestä, ihmisten ilmoilla on isovanhempia lastenlastensa kanssa ja parhaimmat tapauksessa he kertovat kuinka auttavat lapsensa perhettä useamman kerran viikossa ihan koska haluavat. 

Jos kärsii lapsettomuudesta, ihmisten ilmoilla on monta muistutusta siitä mistä jäät paitsi. Parhaimmassa tapauksessa istut kiiltokuvaperheen vieressä jossakin paikassa josta et kehtaa ihan tuosta vain rynnätä pois. 

Ihmisten ilmoilla voi myös tulla vastaan entinen ystävä, joka käänsi sinulle selän juuri kun olit kaikkein heikoimmillasi. Ihmisten ilmat on aika inhottava paikka ja usein masentunut tai uupunut usutetaan sinne ilman minkäänlaista tukea keneltäkään. Been there. 

nimim. Kävin kerran metsässä kävelemässä, ja vastaan tuli onnellisen oloinen pari ja perässä isovanhemmat parin lasten kanssa ja koirakin käyttäytyi kuin unelma. Pidättelin kyyneleitä kotiin asti. Se oli vain niin isku vasten kasvoja. Nyt toki tuo jo vähän naurattaa, että oli niin osuva tilanne minulle jolla oli parisuhteessa haastaavaa, ei tukiverkkoja ja koirakin osoittautunut erittäin haastavaksi yksilöksi :D No joo. Ehkä joku sai pointista kiinni ja vertaistukea ajatuksiinsa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Syyllistät siis masentuneen omasta masennuksestaan. Itselleni ei masennuksen selättämiseen kävelylenkit riittäneet. Itse asiassa tarvittiin pitkästi terapiaa ja lääkitys ennen kuin pystyin kävelylle lähtemään.

Niin ja sillä terapialla muutettiin sun ajattelutapaa. Tuskin kukaan valitsee masentua, mutta toiset ei valitse parantua siitä. 

Niin. Moni tuntuu luulevan että täällä ehdotetaan että yks kaks sormia napsauttamalla pitäisi muuttaa ajattelutapansa ja parantua masennuksesta. Ei. Ne jotka sitä ehdottaa, on varmaan moni ollut terapiassa tai lukenut itse ja oppinut niitä erilaisia tapoja, miten pikkuhiljaa niitä omia ajattelutapoja aletaan tunnistamaan ja muuttamaan. Se ei tietenkään tapahdu hetkessä, vaan vaatii aikaa ja viitsimistä. 

Ja kykyä. Kaikilla sitä ei ole. Mutta se on ainoa tie parantumiseen.

Olet oikeassa, mutta et nyt ole ymmärtänyt, että sehän nimenomaisesti on se sairaus. Se blokkaa kykenemisen positiiviseen ajatteluun ja tuollainen ohje älä ruoki negatiivisia ajatuksia on vähän sama kuin älä ole masentunut. 

 

Se negatiivisissa tunteissa vellominen on se itse sairaus, koko sen ydin. 

Vierailija kirjoitti:

Mutta nuo, että ihmisen elämällä eikä millään muullakaan ei ole mitään merkitystä jne. puheet, on myös sitä masennuspuhetta edelleen. Se on ihan totta, että ei meillä yksittäisillä ihmisillä ole sinällään mitään merkitystä kuin omille läheisille, eikä millään muullakaan ole merkitystä.

 

Miten neuvot sellaista ihmistä, jolla ei ole läheisiä, löytämään merkitystä ja paikkaansa. Äläkä sano, että etsimällä ihmisen. Se on kokeiltu monesti. Nyt pitäisi löytää se merkitys ja elinvoima täysin yksin maailmassa.  

ei sitä löydy koskaan, pitää oppia hyväksymään se.

T.samassa jamassa ollaan.  kohta 50v ikää jo.

Tämä. Ja ohje, että mene vaan ihmisten ilmoille niin helpottaa. Tiedättekö mitä siellä ihmisten ilmoilla on ihmisille, joilla on masennus päällä? Siellä on luultavasti juuri sellaista onnea lävähtämässä silmille, mistä itse on surullinen. Jos on eronnut, tullut jätetyksi, tai ei ole löytänyt haaveista huolimatta puolisoa, ihmisten ilmoilla on onnellisia pareja. Jos on uupunut lapsiperhearkeensa ja kärsii yksinäisyydestä, ihmisten ilmoilla on isovanhempia lastenlastensa kanssa ja parhaimmat tapauksessa he kertovat kuinka auttavat lapsensa perhettä useamman kerran viikossa ihan koska haluavat. 

Jos kärsii lapsettomuudesta, ihmisten ilmoilla on monta muistutusta siitä mistä jäät paitsi. Parhaimmassa tapauksessa istut kiiltokuvaperheen vieressä jossakin paikassa josta et kehtaa ihan tuosta vain rynnätä pois. 

 

Ihmisten ilmoilla voi myös tulla vastaan entinen ystävä, joka käänsi sinulle selän juuri kun olit kaikkein heikoimmillasi. Ihmisten ilmat on aika inhottava paikka ja usein masentunut tai uupunut usutetaan sinne ilman minkäänlaista tukea keneltäkään. Been there. 

 

nimim. Kävin kerran metsässä kävelemässä, ja vastaan tuli onnellisen oloinen pari ja perässä isovanhemmat parin lasten kanssa ja koirakin käyttäytyi kuin unelma. Pidättelin kyyneleitä kotiin asti. Se oli vain niin isku vasten kasvoja. Nyt toki tuo jo vähän naurattaa, että oli niin osuva tilanne minulle jolla oli parisuhteessa haastaavaa, ei tukiverkkoja ja koirakin osoittautunut erittäin haastavaksi yksilöksi :D No joo. Ehkä joku sai pointista kiinni ja vertaistukea ajatuksiinsa. 

Kirjoitit hyvin ja puit myös omat kokemukseni sanoiksi. Minulla saattoi mennä jopa vuorokausi ennen kuin olo palautui siitä, että oli itse kuplassa perheidyllien keskellä. 

On surullista, kun havahtuu tilanteeseen, että on ammentanut itsensä tyhjiin tehdessään uskomattomia suorituksia työn, toisten ihmisten, toisten ihmisten asioiden eteen ja sitten pitäisi tehdä se uskomaton suoritus itse itselleen, mutta kun tankki on päässyt tyhjäksi. 

Kesällä lääkitystä ei vielä ollut, en tahdonvoimallakaan saanut käännettyä ajatuksia parempaan. Nyt lääkityksen myötä niitä oivalluksia tulee lähes päivittäin, eikä tarvitse aina edes opiskella sitä mistään tai kuulla terapautilta, omat aivotkin osaavat jo prosessoida asioita. 

Vierailija kirjoitti:

Lievempään masennukseen käveleminen ja ulkoilu oikeassa ympäristössä voi auttaa. Mutta jos on paha masennus, niin on se silloin selvä pääkopan kemioiden kunnollinen jumi/sekasotku. 

Aina ei kävely auta mielialaan. Olen joskus mennyt "ulos tuulettumaan" ja kävelylenkki on vain pahentanut asiaa, kun siellä lenkillä on aikaa kelata asioita ja pari kertaa olen vain kerännyt lisää raivoa ja kiukkua. Eli joskus jokin muu keino on kävelyä parempi. Esim. ohjaa ne aivot miettimään jotain muuta ja yleensä "aivot narikkaan" peli, tv-sarja, elokuva tms. joutavanpäiväinen voi auttaa tehokkaammin.

Lenkillä sentään viettää aikaa itsensä ja ajatustensa kanssa ilman ärsykkeitä. Nuo pelit ja muut viihdykkeet sen sijaan harhauttaa ihmisen pois itsestään, jolloin se sillä hetkellä saattaa tuntua avuliaalta, mutta loppupeleissä ihminen on vaan istunut paikallaan ja laittanut aivonsa betataajuudelle. Ja ihmisethän tykkää paeta itseään, koska se voi tehdä siitä hetkestä epämukavan.