Lue keskustelun säännöt.
Tuntuu, että vakavassa masennuksessa on kyse ajatuksista
24.11.2023 |
En missään nimessä tarkoita olevani oikeassa, ja ymmärrän, että ihmiset ovat erilaisia, mutta puhun kahden läheisen, vakavasti masentuneen seuraamisesta. Toinen niistä on ollut oma aikuinen lapseni. Nykyään parantunut.
Se, mikä näitä kahta yhdistää on ajatukset. He itse ruokkivat masennustaan ajattelemalla, ettei mikään kannata, mistään ei ole apua, ei viitsi lukea mitään, ei halua ottaa apua vastaan. Tiedän, että se kuuluu masennukseen, mutta kyse ei heillä ole pelkästään tunteista, vaan _ajatuksista_. Lumipallo paisuu paisumistaan.
Ei, en tarkoita, että positiiviseen ajatteluun pitäisi kyetä. Ei tarvitse. Mutta josko pysäyttäisi sen negatiivisen ajattelun? Ei ruokkisi sitä.
lapseni on itse sanonut, että paraneminen alkoi, kun hän lähti päivittäin kävelemään. Kun hän pääsi sen yli, ettei kävelemisestä ole kuitenkaan mitään hyötyä.
Olenko ajatuksillani täysin väärässä?
Kommentit (406)
Mikä minua auttoi selviämään tähän pisteeseen missä nyt olen, oli se että annoin itselleni luvan surra. Annoin kaikkien tunteiden tulla. Ihan kaikkien, myös vihan ja kateuden tunteiden. Eräiden sattumustun seurauksena totesin, että minun ei nyt auta muu kuin hyväksyä elämäntarinani. Se oli ensimmäinen oivallus. Toinen oivallus oli, että sattuman kautta lopetin hormonalisen ehkäisyn, kun käyttämäni pillerit vain loppui kaikkialta. Vuosi tuosta hetkestä huomasin, että pystyn lukemaan kehoani ja sen viestejä ja tiedän, missä kohtaa kuukautiskiertoa mennään.
Mutta tietenkään mikään tässä ei ole ollut helppoa eikä hetkessä tapahtunutta. Minussa oli ensin hylkäämisen trauma, kun minut vauvana otettiin huostaan ja laitettiin lastenkotiin.Ja elämässäni tuli uusi trauma, sitten toinen, kolmas... Ja vasta näiden myötä fyysisiä oireita: väsymystä, kipuja, päänsärkyjä. Oli tunnesyömistä, vetäytymistä, kaikkea. Siihen ei kävelylenkit auttaneet, mutta nykyisessä tilanteessani ne ylläpitävät tiettyä viereystilaa, johon päästäkseni oli tehtävä paljon tunnetyötä.
Olen aika uupunut nyt siksi, että tämä kaikki ilman kenenkään tukea tai apua. Yksin, piilossa. Musiikkia, Tarot-kortit apuna ajattelussa, itsensä hemmottelua (lämmin suihku, hyvältä tuoksuva vartalovoide, paljon unta, hyviä äänikirjoja). Jos tähän nyt joku tulisi neuvomaan että mene lenkille, ota apua vastaan niin voin kertoa että vastareaktio olisi 100% varma. Ja ainoa ajatus olisi, että sinä et tiedä tästä mitään, mene pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samaa mieltä ajatuksista mutta kävely tuskin autta paljon vakavaan masennukseen, jos ei muuta ajatteluaan. Itselläni ei ainakaan toiminut edes keskivaikeaan masennukseen.
Parhaiten minulla on toiminut asioiden ja tunteiden hyväksyminen. Tervetulleeksi toivottaminen. Tunteet katoavat pikku hiljaa, jos ne toivottaa tervetulleeksi ja tunteisiin liittyvät muistot myös katoavat. On myös opeteltava tulemaan tietoiseksi ajatuksistaan, ja ymmärtää, että ne ovat vain ajatuksia pään sisällä, ei sen kummempaa.
Trauman aiheuttama masennus ei poistu asioiden hyväksymisellä. Vaatii paljon ymmärrystä ja terapiaa.
Kyllä se saattaa vaatii sen että hyväksyy sen trauman
Olen noussut masennuksesta lapsena, kaksikymmpisenä ja kolmekymppisenä. Nelikymppisenä se iski jo huomattavasti kovempaa maahan. Ei tuo historia ole kasvattanut resilienssiä, pikemmin heikentänyt sitä.
Vierailija kirjoitti:
Millainen oli se nykyhetkesi jos se oli täysin kestämätön paikka? Hetkessä eläminen voi olla niinkin yksinkertaisiin asioihin keskittymistä, kuin veden juominen, syöminen, kävely, musiikki, siihen täysillä keskittyen.
Tuohan on juuri sitä, mutä nyt masentuneena teen. Elän keskittyen noihin asioihin. Mutta eihän ihminen voi jatkuvasti elää noin. Tai siis voi, jos on pakko, mutta se on vain elossa pysymistä. Elämässäsi ei tapahdu mitään.
Äh, en osaa selittää. Siis sellaista mindfulnesia, jos tiedät? En tarkoita sitä että syö, juo, nukkuu, eikä tee mitään muuta.
Vierailija kirjoitti:
Minua ilahduttaa kotona makaaminen.
Eri ihmisiä ilahduttaa eri asiat. Ja eri elämäntilanteissa ilahduttaa eri asiat. Varsinkin jos on jatkuvasti töissä tai menossa, niin silloin voikin olla tosi tärkeää että makaa välillä kotona.
Ja jos makaa aina kotona, niin joskus on hyvä poistuakin sieltä kotoa, niin sitten kun pääsee taas kotiin makaamaan niin osaa ehkä nauttia entistä enemmän siitä kotona makaamisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mikä minua auttoi selviämään tähän pisteeseen missä nyt olen, oli se että annoin itselleni luvan surra. Annoin kaikkien tunteiden tulla. Ihan kaikkien, myös vihan ja kateuden tunteiden. Eräiden sattumustun seurauksena totesin, että minun ei nyt auta muu kuin hyväksyä elämäntarinani. Se oli ensimmäinen oivallus. Toinen oivallus oli, että sattuman kautta lopetin hormonalisen ehkäisyn, kun käyttämäni pillerit vain loppui kaikkialta. Vuosi tuosta hetkestä huomasin, että pystyn lukemaan kehoani ja sen viestejä ja tiedän, missä kohtaa kuukautiskiertoa mennään.
Mutta tietenkään mikään tässä ei ole ollut helppoa eikä hetkessä tapahtunutta. Minussa oli ensin hylkäämisen trauma, kun minut vauvana otettiin huostaan ja laitettiin lastenkotiin.Ja elämässäni tuli uusi trauma, sitten toinen, kolmas... Ja vasta näiden myötä fyysisiä oireita: väsymystä, kipuja, päänsärkyjä. Oli tunnesyömistä, vetäytymistä, kaikkea. Siihen ei käv
Tosi hienoa <3 Onneksi olet päässyt tuohon nyt.
Itselläni kävi nuorempana niin, että hyväksyin menneisyyteni traumat ja nousin masennuksesta. Mutta minä tein sen virheen, että hyväksyin ne näemmä ehdollisesti. Hyväksyin ne niin kauan, kun elämäni oli tietyn riman yläpuolella. Se oli alempi kuin ympäristöni ihmisillä, mutta silleen siedettävä, että otin huomioon traumojen aiheuttaman handicapin, etten edes oleta saavani samaa - toki olisi ollut kiva, jos olisin onnistunut samaan "kuin muut".
Mutta joo, sitten, kun tuli taas liikaa vaikeuksia ja asioita otettiin pois eikä elämä yltänyt enää lähellekään rimaa, vaan lähelle maanpintaa, tuli masennus ja jotenkin sellainen olo, että olen tehnyt tämän jo kerran ja se epäonnistui. Nyt olen vielä väsyneempi ja pitäisi yrittää jaksaa uudelleen, vaikka ensimmäisenkin kerran jälkeen kävi lopulta näin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millainen oli se nykyhetkesi jos se oli täysin kestämätön paikka? Hetkessä eläminen voi olla niinkin yksinkertaisiin asioihin keskittymistä, kuin veden juominen, syöminen, kävely, musiikki, siihen täysillä keskittyen.
Tuohan on juuri sitä, mutä nyt masentuneena teen. Elän keskittyen noihin asioihin. Mutta eihän ihminen voi jatkuvasti elää noin. Tai siis voi, jos on pakko, mutta se on vain elossa pysymistä. Elämässäsi ei tapahdu mitään.
Äh, en osaa selittää. Siis sellaista mindfulnesia, jos tiedät? En tarkoita sitä että syö, juo, nukkuu, eikä tee mitään muuta.
Joo, mutta kun elämässä ei ole hirveästi muuta niin silloin se hetkeen keskittyminen on noihin keskittymistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vähän niin kuin juoppo keksii syitä juomiseen, niin masentunut keksii syitä olla kokeilematta yhtikäs mitään, ainakaan vähääkään mitään liikuntaan liittyvää, joka saattaisi vähän kohentaa mieltä ja päästää teidät pois sieltä omasta kuplasta edes hetkeksi. Ihan käsittämätöntä ajattelua mun mielestä. Just se negatiivisväritteinen ajatusmalli pitää saada katkaistua, mutta ette kuitenkaan ole valmiita edes yrittämään. Ja teidän läheisten pitää vaan yrittää ymmärtää kun olette sairaita. Olette vain mieleltänne itsekeskeisiä ja hyvin itsekkäitä.
16 alapeukkua tällä, vaikka täyttä faktaa. Huomaa, miten monella osui ja upposi.
Itse asiassa juoppokaan ei parane alkoholismistaan olematta juomatta, tällöin hän on vain juomaton alkoholisti (pahimmillaan jatkuvassa kuivahumalassa).
Ei tuossa sanottu että masennus on kuin alkoholismi. Sanottiin vain että samalla tavalla molemmat keksii tekosyitä.
Masennuksestakaan ei parane jättämällä vain aina tekemättä niitä asioita mitä ei tekisi mieli tehdä.
Joten tarkoittaako tämä sitä että jokainen, joka on kokenut trauman oman lapsuutensa aikana tulee varmasti kärsimään masennuksesta? Vastaus on ei. Me kaikki tulemme kokemaan oman traumaattisen lapsuutemme tietyllä tavalla. Ehkä joillekin ihmisille nämä menneisyyden tapahtumat ovat shokki, josta pitää selvitä ja taistella tiensä läpi joka ikinen päivä. Jotakin, joka tulee sisäistää, hyväksyä ja kohdata, jotta elämä antaa heille uuden mahdollisuuden ja tilaisuuden olla jälleen onnellinen.
Mutta toisille nuo biologiset ja tunnepohjaiset taipumukset ovat edelleen liian raskaita taakkoja kannettaviksi. Kyse ei ole vain pitkällisen muiston käsittelystä, vaan se saattaa myös vaikuttaa tapaan jolla he liittyvät maailmaan.
He ovat saattaneet menettää luottamuksen itseensä ja kaikkeen ympärillään. Heillä saattaa olla vaikeuksia ylläpitää ystävyyssuhteita ja jopa parisuhteita. He saattavat kaivata kiintymystä, mutta he ovat kykenemättömiä ottamaan sitä vastaan petetyksi tulemisen tai vahingoittamisen pelossa.
Nämä ovat profiileja, jotka voivat viitata tietyn tyyppiseen krooniseen ahdistukseen, yliherkkyyteen ja tunnepohjaiseen haavoittuvuuteen, jota vastaan tulee taistella joka päivä. Onnellisuudella on näissä tapauksissa korkea hinta. Joten miten tällaisen kanssa tulisi selvitä? Ilmiselvästi vaivalla, tahdonvoimalla ja runsaalla sosiaalisella tuella.
https://mielenihmeet.fi/lapsuusajan-trauma-ja-masennus-aikuisissa/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä minua auttoi selviämään tähän pisteeseen missä nyt olen, oli se että annoin itselleni luvan surra. Annoin kaikkien tunteiden tulla. Ihan kaikkien, myös vihan ja kateuden tunteiden. Eräiden sattumustun seurauksena totesin, että minun ei nyt auta muu kuin hyväksyä elämäntarinani. Se oli ensimmäinen oivallus. Toinen oivallus oli, että sattuman kautta lopetin hormonalisen ehkäisyn, kun käyttämäni pillerit vain loppui kaikkialta. Vuosi tuosta hetkestä huomasin, että pystyn lukemaan kehoani ja sen viestejä ja tiedän, missä kohtaa kuukautiskiertoa mennään.
Mutta tietenkään mikään tässä ei ole ollut helppoa eikä hetkessä tapahtunutta. Minussa oli ensin hylkäämisen trauma, kun minut vauvana otettiin huostaan ja laitettiin lastenkotiin.Ja elämässäni tuli uusi trauma, sitten toinen, kolmas... Ja vasta näiden myötä fyysisiä oireita: väsymystä, kipuja, päänsärkyjä. Oli tunn
Voi kun voisin etähalata sinua!
Jos yhtään lohduttaa, en itse ole koskaan päässyt mihinkään pisteeseen. En ole valmistunut koskaan, ollut vain pätkittäin työelämässä, minulla ei ole oikein minkäänlaista "sukua", vain pirstaleita siellä täällä. Oma perhe minulla on, mutta ei mennä siihen - on liian rankkaa selittää että miten joku mies huolikin tällaisen, ja toisaalta rankkaa yrittää selittää millaista on olla minä JA olla perheellinen.
Olen ajoittain saanut hetken maistaa kaikenlaista "normaalia", mutta sitten menettänyt sen nopeasti. Olen nähnyt lukemattomia kertoja miten joku lähellä oleva on toteuttanut unelmani. Olen ollut aivan voimaton sen tunteen edessä, että minusta ei ole mihinkään. Aivan lamaantunut lapsesta lähtien, että jostain syystä muut pystyivät ja osasivat ja menivät, tekivät ja saivat aikaan, mutta minä en. Oli rankkaa noin 40-vuotiaana vasta ymmärtää mikä se niiden muiden taika oli. Ja että ei se mikään taika ollut, vaan jotain ihan tavallista ja itsestäänselvää. Minulla on ensi viikolla syntymäpäivä taas, ja vaikka kuinka yritän hymyillä kun mies ja lapset antavat lahjan ja kakkua, en voi olla muistamatta sitä päivää kun täytin 12 ja minulle huudettiin kurkku suorana, että jokainen tekee itse kakkunsa ja lahjan saat sitten kun olet sen ansainnut (en saanut).
Vierailija kirjoitti:
Niinpä. Ja masennuksesta nouseminen ei ole helppoa. Se vaatii tietoista työtä, johon on vaikea löytää halukkuutta kun on masentunut. Minusta yhteiskuntamme myös tavallaan mahdollistaa masennuksen, koska meillä on mahdollista jäädä yksin kotiin makaamaan tukien avulla. Monessa muussa yhteiskunnassa se ei ole vaihtoehto.
Taas esitetään suurella itsevarmuudella luuloja tietoina. Kyllä se vaan on ongelma muissakin yhteiskunnissa, niissäkin, joissa se "ei ole vaihtoehto".
https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pmc/articles/PMC1119689/
Depression is one of the most important causes of morbidity and disability in developing countries.
Summary points
Depression is common in developing countries, especially in women, with a vicious cycle of poverty, depression, and disability
Depression typically presents with multiple physical symptoms of chronic duration, though simple
Ei tuossa sanottu että moni muu yhteiskunta ei mahdollistaisi masennusta, vaan että ei mahdollista sitä kotona makaamista ja tuille jäämistä.
Aivan varmasti masennusta löytyy ihan kaikkialta. Se että joissain paikoissa ei tukia kotiin jääville maksella, saa kuitenkin kenties osan pakottamaan itsensä ihmisten ilmoille ja työntekoon ja joillekin se varmasti toimii masennukselta suojaavana tekijänä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka monella positiivista on sitten jotenkin tosi paljon enemmän, kuin nuo arkiset asiat? Ei sen oo tarkoitus mennä niin, että positiivisen pitäis voittaa negatiivinen määrällisesti tai jotenkin kooltaan, vaan joka hetki voi päättää mihin kiinnittää huomionsa. Ne negatiiviset pysyy siellä, tietenkin, mutta harvemmin ne paranee suurella huomiointimäärällä miksikään. Sen sijaan voi kohdistaa huomionsa vaikka niin, että onpas muuten pehmeän ja hyvän tuntuiset v
Tämä. Kuvitteleeko masentunut että terveiden elämä on ruusuilla tanssimista? Elinikäinen rakkaus, ystäviä, kaikki terveitä, hyvä työ jossa ylennyksiä satelee, lottovoittoja, upeita matkoja ympäri maailmaa, hienoja ravintolaillallisia ja elämyksiä loputtomasti...? Mitä ne on ne hyvät asiat, mitä tälläinen masentunut itselleen sitten haluaisi,
Jos se on kaikki mitä toivoo, "edes yhden ihmisen elämäänsä", niin tee hyvä ihminen asioita mitkä mahdollistaa sen. Etsi se yksi ihminen käsiisi.
Niin. Me kaikki olisimme ansainneet kakkumme ja synttärilahjamme. Se vaan jää se tunne jotenkin tuonne itsen sisälle, vaikka järjellä tietää, että on kohdeltu väärin ja että on yhtä arvokas kuin muut (ei kuitenkaan ole yhtä kyvykäs, ihan elämän perusjutuissa).
Kun ensimmäisen kerran vahingossa kuulin Jenni Vartiaisen Sivullisen, se kolahti tähän tunteeseen täysin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Syyllistät siis masentuneen omasta masennuksestaan. Itselleni ei masennuksen selättämiseen kävelylenkit riittäneet. Itse asiassa tarvittiin pitkästi terapiaa ja lääkitys ennen kuin pystyin kävelylle lähtemään.
Niin ja sillä terapialla muutettiin sun ajattelutapaa. Tuskin kukaan valitsee masentua, mutta toiset ei valitse parantua siitä.
Aivan varmasti masennusta löytyy ihan kaikkialta. Se että joissain paikoissa ei tukia kotiin jääville maksella, saa kuitenkin kenties osan pakottamaan itsensä ihmisten ilmoille ja työntekoon ja joillekin se varmasti toimii masennukselta suojaavana tekijänä.
Sanottiin:
Depression is one of the most important causes of morbidity and disability in developing countries.
Jos se on kaikki mitä toivoo, "edes yhden ihmisen elämäänsä", niin tee hyvä ihminen asioita mitkä mahdollistaa sen. Etsi se yksi ihminen käsiisi.
Sitähän sitä on koko elämänsä tehnyt. Kunnes sen epäonnistuminen kerta toisensa ja vuosikymmen toisensa jälkeen lopulta romautti.
Vierailija kirjoitti:
Et mieti kurjuuksia etkä ole onneton? Kuitenkin et vaan jaksa elämää, elämä on vaativaa ja raskasta, edes perustarpeet ei tule tyydytetyksi, olisit tyytyväinen jos eläisit toisessa todellisuudessa, olet hidas tai toisessa ulottuvuudessa. Mitä tuo on jos ei kurjuudessa ja vankeudessa vellomista? Minusta on pelottavaa jos on noin sokea omille ajatuksilleen.
No nyt ymmärrät masentunutta. Se ON pelottavaa, kun mielen on vallanut jokin eikä se ole enää omasi eikä hallinnassasi.
Mietin, että ehkä ottaisin mielummin vuoden kestävän työkyvyttömäksi ja kotiin sitovaksi tekevän fyysisen vamman, jos saisin samalla olla normaalissa mielentilassani kuin että olisin vuoden kotona masentuneena ilman kipuja.
Onko masennuksessa yleistäkin sairaudentunnottomuus, kuten tuon aiemman viestissä, missä hän sanoi että ei tunnista itsessään negatiivisia ajatuksia mutta samassa viestissä listasi ison kasan negatiivisia ajatuksia?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Syyllistät siis masentuneen omasta masennuksestaan. Itselleni ei masennuksen selättämiseen kävelylenkit riittäneet. Itse asiassa tarvittiin pitkästi terapiaa ja lääkitys ennen kuin pystyin kävelylle lähtemään.
Niin ja sillä terapialla muutettiin sun ajattelutapaa. Tuskin kukaan valitsee masentua, mutta toiset ei valitse parantua siitä.
Minulla on mennyt todella pitkään, vuosia, ymmärtää se, että ystäväni sairastui masennukseen ja/tai ahdistukseen vakavasti pysyvästi. Kuvittelin vuosia, että hän vielä palaa terveeksi. Ei hän palannut eikä tule palaamaan. Jos hän saisi valita, ennen kuin sairaus vei hänen voimansa, että paraneeko hän vai jää sellaiseksi kuin tulee muuttumaan, uskon, että olisi valinnut parantumisen.
Kun tutustuin toiseen ystävään, hän oli jo niin syvällä masennuksessa, etten edes kuvitellut hänen koskaan parantuvan. En usko, että hänkään toivoi sellaista elämää.
En usko, että itsemurhaan päätyneetkään suoranaisesti haluavat päätyä itsemurhaan, jos se kysyttäisiin heiltä juuri ennen kuin he sairastuvat.
Mulla on toiminut se että voin mennä kävelylle vaikka olenkin masentunut. Ettei se masennus häviä mihinkään vaikka menenkin suihkuun ja siivoan asunnon. Tuolla olen sitten palautunut takaisin ihmisten kirjoihin. Voin yhtähyvin mennä käymään kaverilla ja olla masentunut siellä, kuin olla masentunut sänkyni pohjalla.
Ok. Olen menettänyt omat vanhempani ja työkyvynkin, ainakin nyt. Mutta kai tästäkin voi joskus nousta niin, että saisi elämänsä aloitettua uudelleen jossain ja jollain tavalla.