Turhauttaa ja melkeinpä kaduttaa koko adoptio
Nyt tuntuu siltä että alkaa olla mitta täynnä. Ollaan Kiina jonossa ja paperit ollut kiinassa toukokuusta asti. Ja loppua odotukselle ei näy eikä kuulu. Meille adoptio oli vaihtoehto koeputkihoidoille ja nyt rupee tuntumaan että olisko sittenkin ne hoidot ollut parempi vaihtoehto..
Ihan ahdistavaksi on tämä prosessi muodostunut. Jonot senkun pitenee, ei hajuakaan milloin odottaminen päättyy ja kaikenlisäksi satuin katsomaan tänään jonkun pessimistisen dokumentin adoptiosta. Dokumentissa bangladeshista adoptoitu vaan valitti miten tuskaista koko elämä on suunnilleen ollut ja yksi toinen pariskunta kuvaili miten vaikeaa ja hirveää adoptio pojan kanssa oli. Ja ne kiintymys ym ongelmat. Ja adoptiolapset tekee itsareita kaksikertaa enemmän kuin ei adotoidut ja niillä on vakavia henkisiä ongelmia, ne käyttää todennäköisemmin huumeita jne jne....
Ihan kun näkis huonoa unta.
Usko on nyt näköjään vajonnut maan rakoon. Alkaa arvelluttaa, että onkohan meistä tähän ollenkaan, tai siis minusta, mies on ihan lungi.
Ja ikä senkun kasvaa valittaessa.
Kommentit (24)
Keskustelu näyttää levinneet aika laajaksi ja mikäli minä olen oikein ymmärtänyt aloitusviesti oli sellainen vuodatus siitä että nämä adoptioon liittyvät negatiiviset asiat välillä pännii. Osa siihen sitten näyttikin vastanneen jakavansa tuskastuttavan epätietoisuuden jne ja kannustavilla viesteillä ja onnistumistarinoilla. Toiset sitten rupesivat neuvomaan miten kannattaisi hankkia lisätietoa tms. Ja mitä jokaisen odottavan äidin tulisi tietää.
Itse pohdin vaan tällaista esimerkkiä, että jos raskaana oleva ihminen sanoo, että voi helvetti mä en jaksa tätä mahaa, ja siinä lapsessa on varmaan jotain vikaakin. Osa palstalaisista varmaankin ihmettelisivät, että kuinka tämä odottava äiti voi edes sanoa jotain noin järkyttävää ja neuvoisivat lukemaan aiheesta lisää ja miettimään että maailmassa on paljon lapsettomia jne. Toiset taas reagoisivat siihen niin, että jakaisivat harmituksen ja olisivat varmaankin helpottuneitakin kun negatiivisia asioita sinänsä positiivesta asiasta voi ilmaista.
Olen Liinalanen kanssa samoilla linjoilla siinä, että tunnetila ei todellakaan kerro ihmisen älykkyydestä, lukemattomuudesta tai kouluttamattomuudesta. Se mitä ilmiöitä sinänsä adoptioon kuuluu ja miten niihin kannaattaa valmistautua on mielestäni eri keskustelu Ja niinkuin Hilipati sanoi, ei se ole hänen oma keksintönsä. Mutta näitä asioita kaikki on varmaankin jo miettinyt muutenkin, eikä se sinänsä tuo mitään uutta harmittelijalle, päinvastoin.
Jotenkin näissä adoptioasioissa huomaa, että toiset edustavat sellaista adoptio on pyhää -linjaa, jolloin kaikki dokumentit aiheesta on hyviä , adoptoitujen haastattteluja ei voi arvostella ja adoptioon liittyviä prosesseja ei voi arvostella.
Itse ehkä sitten kuitenkin edustan sellaista, että adoptio dokumentti voi olla hyvä tai huono (kaikki ei sisällä arvokasta tietoa), mielestäni adoptoidun kommentteja voi kuunnella myös kriittisesti (niinkuin kenen tahansa, vaikka sotadokumeteissa tms) ja adoptioprosessissa on mielestäni paljon kehitettävää.
Että tässä tallaisia mietteitä. Meniköhän taas hieman aiheen vierestä..
Joka tapauksessa hyvä, että on tällaisiakin keskustelu paikkoja.
televisiosta tulleen dokumentin osalta.
Siinä oli perhe joka adoptoi pojan ja heillä oli suuria ongelmia.
Ohjelmassa oli myös aikuinen adoptoitu, joka oli hyvin hyvin surullinen kohtalostaan adoptoituna. Hän ei voinut ymmärtää miksi hänen äitinsä antoi hänet adoptioon. Tyttö kävi ohjelman aikana myös Intiassa ja siellä hän repesi lopullisesti. Tyttö ei tavoittanut hakemaansa. Hän oli aina tuntenut itsensä erilaiseksi.
Ongelma varmaan juontui siitä mistä joku jo kirjoittikin, eli siitä että adoptiosta ei oltu puhuttu avoimesti ja se oli jäänyt käsittelemättä. Tyttö tunsi että kukaan ei ymmärrä häntä ja hän on ihan yksin.
Se on toisaalta ymmärrettävää. Mutta toisaalta myös ymmärrän hänen adoptiovanhempiaankin, se aika oli toinen. (Toisaalta mistä voin tietää vaikka tytön vanhemmat olisi ollut ihan syvältä?)
Nykyään ollaan viisaampia. Se ilmeni myös siitä perheestä joka oli adoptoinut pojan Intiasta. Perhe ihmetteli aluksi pojan ongelmia ja syytti niistä itseään. Lopuksi he päätyivät hakemaan apua ja saivat sitä noin kolmen vuoden ( !!!) päästä.
He saivat apua ja uskaltautuivat myöhemmin adoptoimaan myös toisen lapsen.
Lapset kokevat asiat usein myös täällä Suomessa vaikeina, vaikka olisivat täällä syntyneetkin. Minusta onkin tärkeämpi kysymys se, että miten apua tarvitsevat lapset saavat apua? Miten vanhemmat tietävät hakea apua ja mistä sitä on tarjolla?
Toki adoptoidulla on suurempi mahdollisuus kokea että kaikki ei ole kunnossa, sillä heillä on takana monesti laitos yms lapsuutta joka vaikuttaa kiintymiseen yms.
Adoptio ei ole helppo asia ja ehkä olisi parasta jos osaisi varautua siihen että elämä ei tule olemaan ongelmatonta, niin kuin ei biologisenkaan lapsen kanssa. Lapsi tarvitsee hyvin paljon apua, tukea ja rakkautta.
Ja siihenhän meitä adoptioneuvonnassa yritetään / yritettiin valmentaa.
Realistisella asenteella voi päästä jo pitkälle.
On hyvä, että meillä on palsta jossa voimme keskustella adoptiosta. Sallittakoon täällä erilaiset mielipiteet, toivottavasti ne rakentavat meille realistisempaa kuvaa adoptiosta.
Välillä täällä tulee eriäviä mielipiteitä, koska olemme erilaisia. Ja joskus ne voi johtua ihan yksinkertaisistakin asioista kuten siitä että osa on katsonut jonkun ohjelman jota kaikki ei ole nähnyt. (Ja välillä vaikka kaikki ois nähnyt saman ohjelmankin, niin siitä muodostettu mielikuva voi olla hyvin erilainen.)
Ehkä minäkin toivon tällä kirjoitukselle vähän rauhallisempaa linjaa... : )
liinalane:
Tuo dokumentin adoptoitu ei ollut saanut apua ongelmiinsa. Hänen ongelmansa voivat olla osittain Ampiaisakan mainitsemia laitostaustasta johtuvia tai hänen perheensä kykenemättömyyttä kohdata hänen ongelmansa. Ja vaikka hänen ongelmansa olisikin tiedostettu niin olisiko hän 70-luvulla saanut niihin asiantuntija apua. Lapsi oli siis adoptoitu 70-luvulla Tanskaan, tuolloin ihan yleisesti pidettiin hyvänä ettei lapsen taustasta puhuta että häntä kasvatetaan kuin hän olisi perheen biologinen lapsi. Elettiin ikäänkuin lapsi uudessa perheessään aloittaisi puhtaalta pöydältä. Nykyisin sosiaaliviranomaiset taas painottavat että taustasta pitää puhua, ei se ole pelkästään minun ajatukseni jota yritän tässä kaikille tuputtaa. Silti vielä tänäpäiväkin on perheitä joissa biologisista vanhemmista ei puhuta, koska " se hämmentäisi lapsia" .
Minua taas ihmetyttää tuo yleinen asenne adoptoituja, nyt jo aikuisia kohtaan jotka vuodattavat tuskaansa kameroiden edessä tai netti-palstoilla. Heille ei adoptiovanhempien taholta juuri myötätuntoa heru. Pienille orpo raukoille jotka elävät laitoksissa riittää myötätuntoa, mutta kun nuo orvot tuodaan tänne länsimaisien rikkauksien keskelle ja he kasvavat aikuisiksi ja kritisoivat kohtaloaan, niin myötätunto loppuu siihen. Minun mielestä me adoptiovanhemmat olemme kuitenkin vastuussa auttaa heitä ongelmissaan, joita on syntynyt ennen adoptiota ja myös adoption takia. Pelkkä rakkaus ja parempi elintaso ei riitä.