Turhauttaa ja melkeinpä kaduttaa koko adoptio

Joskus öisin näitä miettiessä tulee oikein kylmä hiki. Mitä me oikein olemme tekemässä? Pitäisikö viheltää peli poikki? Kadunko tätä lopun elämääni? Ehkä pitäisi lukea enemmän positiivisia kokemuksia ja tavata adoptioperheitä, niin ei olisi luettujen juttujen ja tv:n varassa.

liinalane:

Ja ne kiintymys ym ongelmat. Ja adoptiolapset tekee itsareita kaksikertaa enemmän kuin ei adotoidut ja niillä on vakavia henkisiä ongelmia, ne käyttää todennäköisemmin huumeita jne jne....

Adoptiossa lapsi on toivottu ja saa paremman kodin kuin mitä hänellä oli.

Tunnen aika paljon adoptoituja ja heillä ei ole henkisiä ongelmia eivätkä he käytä huumeita.

Mihin tuo tutkimus perustuu.

Olen kuullut yhdestä tutkimuksesta jossa sanottiin että ne huonosti kasvatetu haluavat etsiä bio vanhempansa. Sen julkaisun jälkeen aika moni adoptoitu kirjoitti julkaisijalle ja valitti.

liinalane:

kaikenlisäksi satuin katsomaan tänään jonkun pessimistisen dokumentin adoptiosta. Dokumentissa bangladeshista adoptoitu vaan valitti miten tuskaista koko elämä on suunnilleen ollut ja yksi toinen pariskunta kuvaili miten vaikeaa ja hirveää adoptio pojan kanssa oli. Ja ne kiintymys ym ongelmat. Ja adoptiolapset tekee itsareita kaksikertaa enemmän kuin ei adotoidut ja niillä on vakavia henkisiä ongelmia, ne käyttää todennäköisemmin huumeita jne jne....

Ihan kun näkis huonoa unta.

Usko on nyt näköjään vajonnut maan rakoon. Alkaa arvelluttaa, että onkohan meistä tähän ollenkaan, tai siis minusta, mies on ihan lungi.

Ja ikä senkun kasvaa valittaessa.

olipa hyvä että näit ohjelman. Sinulla on vielä runsaasti aikaa ottaa selvää mitä adoptiovanhemmuus tarkoittaa jos siis ette päädy perumaan koko adoptiota. Tässä dokumentissa tarkasteltiin kahta tapausta ja jokainen tarina on erilainen. Yhteistä on kuitenkin se että adoptiovanhempien täytyy hyväksyä että adoptio- ja biologinen vanhemmuus ovat erilaisia. Adoptiolapsella on taustansa joka vanhempien täytyy hyväksyä, sitä ei voi unohtaa tai jättää käsittelemättä eli vanhempien täytyy olla sinut asian kanssa, jotta he voivat tukea lasta.

Lapsi täytyy ottaa vastaan sellaisena kun hän on. Hänen ei tarvitse olla vanhempiensa lapsettomuussurun ja tyhjyyden täyttäjä. Vanhempien täytyy myös kestää se ahdistus jota lapsi voi kokea niistä kaikista menetyksistä joita hänellä on. Vanhempien täytyy voida tukea lasta ja etsiä hänelle apua, mikä voi olla vaikeaa. Dokumentin adoptoitu kun ei sitä apua mistään löytänyt.

Mun myötätuntoni on siis kokonaan tuon Bangladeshistä adoptoidun nuoren naisen puolella. Hänellä oli todella viisaita ajatuksia, joita jokaisen adoptiovanhemman olisi kyllä kuunneltava tarkalla korvalla. Hän koki että hänen oli lapsena täytynyt aina olla se iloinen ja kiitollinen, hänen oli täytynyt täyttää vanhempiensa lapsettomuuden suuri tyhjyys. Omista suurista menetyksistään - biologisten vanhempien ja syntymäkulttuurin, hän ei ollut voinut puhua kenenkään kanssa. Hänet oli jätetty aivan yksin murheittensa kanssa vaikka hän olisi tarvinut lapsena paljon tukea. Ei ihme että hän oli niin surullinen ja ahdistunut. Harmi ettei dokumentissa näytetty auttoiko syntymämaahan tehty matka hänen tuskaansa, mutta ainakin hän oli sitä mieltä matka kannatti tehdä vaikka se rankka olikin.

Lastenkodin nunnilla oli muuten paljon neuvoja tuolle biologisen äitinsä menetystä ja kohtaloaan surevalle nuorelle naiselle " älä sure, ole kiitollinen, sinäkin voisit olla kuollut, kiitä Herraa, sinun on siirrettävä huomiosi muihin." Kuulostaa ainakin minusta julmalta lohdutukselta ahdistuneelle ihmiselle.

Samojen asioiden ja ajatusten kanssa kamppailee varmasti (lähes) jokainen adoptiota harkitseva tai siitä jo päättänyt. En usko, että olet yksin ajatustesi kanssa! Toivottavasti saisimme tietää myös niistä onnellisista tapauksista, joita varmasti on!

Kannattaa myös muistaa, ettei myöskään biologisella lapsella lapsi-vanhempisuhde ole mitenkään automaattisesi ongelmaton. Kummassakin vanhemmuudessa on kohdattava omat haasteensa. Olen varma, että olet vahva kohtaamaan omat haasteesi, koska olet niihin jo valmistautunut! Toivon Sinulle onnellista odotusta ja voimia!

Alkaa taas mieli olla hieman parempi ja oli mukava kuulla, että en ole täysin ainoa, jonka mielessä risteilee vaikka minkälaisia ajatuksia.

Yksi puute tässä meidän prosesissa on ollut, ettei olla oikein vertaisryhmää vielä hyödynnetty ja ollaan oltu aika itseksemme tämän prosessin kanssa. Keväällä on taas tarkoitus hieman aktivoitua ja mennä johonkin vertaisryhmään tms valmennukseen.



Hilpatille on pakko sanoa, että sinun tyylisi ei paljoa asiaani auttanut. Maailma on täynnä toinen toisiaan parempia neuvoja, joilla lähinnä halutaan korostaa omaa tiedostavaa ja avaraa käsitystä siitä tai tästä. Tyylisi oli vähättelevä ja kaikki tietävä. Muut kommentoijat olivat onneksi rehellisiä ja oli helpottavaa huomata, että tällaisetkin alamäet kuuluvat äidiksi kasvamiseen. Koska en sellainen vielä ole ja täydelliseksi tuskin koskaan tulenkaan. Kunhan opettelen elämään myös epävarmojen tunteitteni kanssa.

Kun nuo kaikki ovat sellaisia asioita, joita nimenomaan neuvonnassa pitäisi käsitellä. Minulla kulki nuo samat ajatukset ihan vuoristorataa molemmissa neuvonnoissa, mutta sitten se varmuus olikin tullut. Vaikka meidän toka neuvonta olikin suunnilleen pelkästään sitä, että " kun teillä on yksi terve lapsi ja onnistunut adoptio takana, toinen ei voi onnistua" . Saitko mielestäsi tarpeeksi rehellisesti näitä teemoja käytyä läpi siellä?

Liinalane ja PiiaLiina - kannattaa varmaankin hakeutua ympyröihin, joissa voi tavata adoptioperheitä lapsineen. Tietyt asiathan ovat osin erilaisia mitä tulee lasten kasvamiseen kun on kyse adoptiolapsesta ( ei kylläkään aina eikä ollenkaan aina negatiivisa ne eroavaisuudetkaan) ja useimmat tapaamani adoptiovanhemmat kohtuu avoimesti puhuvat kohtaamistaan hankaluuksista ja erityisesti tietysti iloista. Ja kun näette lapsia niin huomaatte, että ongelmat eivät kyllä yleensä ole se mikä silmiin pistää. Monet dokumentit ovat kovin sensaationhakusia eivätkä edusta tyyppikuvausta, mutta kahden adoptiolapsen vanhempana myönnän kyllä, että tiettyihin haasteisiin on hyvä varautua etukäteen - kuten perusturvallisuuden syntymiseen ja sen vaativuuteen jne.



Jos lohduttaa niin tunnen monia adoptioperheitä ja kaikki ovat äärimmäisen onnellisia lapsistaan, vaikka kasvukipuja onkin ollut monilla.

Adoptiokuraattorin yhteystiedot saa netistä ja heillä on paljon näkemystä ja tilastojakin varmaan esittää jne.

Kirjoitin vähän pikaisesti jäsentelemättömästikin, mutta halu oli auttaa ajatusten selkiintymisessä - en nähnyt ko. dokumenttia itse, mutta meillä on kaksi ihanaa, vilkasta adoptiolasta.

Kyllä itse asiassa näitä samoja tunteita oli silloin aluksikin kun käytiin neuvonnassa ja niitä siellä pohdittiin ja ihmeteltiin. Luulen, että oma tämän hetkinen alamäki johtuu siitä, että Kiina on tullut niin epämääriseksi ajallisesti. Oltiin valmistauduttu noin vuoden osotukseen vaan nyt näyttää siltä, että edessä voi olla vielä jopa PUOLITOISTA vuotta. Voi läkähdys. Tuntuu, että lapset ympärillä senkun kasvaa ja omaa ikää tulee vauhdilla. Tällaista yleismorkkista. Ehkä olin hieman suorasuinen aloitusviestissäni, mutta juuri sillä hetkellä tuntui, että tästä ei tule mitään.

Mä luotan kyllä siihen, että vertaisryhmän ja adoptioperheiden kanssa kommunikointi , toisi kaivattua realisimia tähän, ettei olisi ihan vain omien ajatustensa kanssa.

Ongelmia sinänsä en pelkää. On niitä tässä meidän biologisessa suvussakin nähty ja koettu ja selvittykin niistä aika kiitettävästi . On vaan jo niin suuri ikävä, että voisi aloittaa NIIIIN kauan odotettun lapsiperhe-elämän.

Voih miten kaihoisaa, että teillä joillakin on jo lapset kotona. Tiedätte keitä ne sitten lopun kaiken oli, joita odoteltiin. Voi ihanuutta!

mieliä matalaksi muuallakin! Meillä myös esikoisen odotusaika venyi ja paukkui, mutta loppujen lopuksi lapsiesitys tuli 4 kuukautta aiemmin kuin mitä palvelunantaja ennusti. Sitten taas kakkosneuvontaan odotettiin ekstravuosi, kun oli tullut kotikuntaan valtaisa jono. Mutta niin ne nyt on molemmat jo täällä! Tsemppiä.

Meillä esikoisen kohdalla kotiselvityksen aloituksesta lapsen hakumatkaan meni hitusen yli 2 vuotta. Kuopuksen tapauksessa tuli odotukselle mittaa 3,5 vuotta samoin laskettuna, mutta siinä oli matkalla meistä riippumattomia mutkia kun kontaktien tilanteet voivat muuttua matkan varrella. Onneksi oli näin päin, että tämä pidempi odotus oli kuopuksen kohdalla, sillä oli toki helpompi odottaa kun oltiin jo lapsiperhe.



Esikoista odottaessa odottaminen oli tosi vaikeaa henkisesti, mutta yllätyin kuinka kovin ahdistavalta alkoi tuntua myös kuopuksen odottaminen kun aika vaan venyi - annettu odotusaika-arvio oli ollut jotain ihan muuta. Sympatiani ovat kaikkien odottajien puolella, sillä epävarmoja aikoja ennen lasten saamista ei unohda koskaan. Mitä pidempää olemme olleet adoptiovanhempia, sitä tärkeämmältä tuntuu, että ystäväpiirissä on adoptiopereheitä.

Verkostojen rakentaminen kannattaa aloittaa mahdollisimman ajoissa - ehkä se edes vähän auttaa odotuksessakin, vaikka tiedän kokemuksesta, että tuska helpottaa vasta kun lapsi on sylissä.

Ymmärrän ja muistankin hyvin tunteen kuinka tuntuu, että pitkässä odotuksessa menee ikäänkuin aikaa ja elämää hukkaan. Voimia kaikille.

Epävarmuutta varmasti Kiinan kohdalla lisää myös se, että Kiina on ollut aiemmin niitä harvempia kohtuullisen ennustettavia kontakteja ja nyt kerralla tulee kontaktin kohdalla niin paljon muutoksia.

liinalane:

Hilpatille on pakko sanoa, että sinun tyylisi ei paljoa asiaani auttanut. Maailma on täynnä toinen toisiaan parempia neuvoja, joilla lähinnä halutaan korostaa omaa tiedostavaa ja avaraa käsitystä siitä tai tästä. Tyylisi oli vähättelevä ja kaikki tietävä. Muut kommentoijat olivat onneksi rehellisiä ja oli helpottavaa huomata, että tällaisetkin alamäet kuuluvat äidiksi kasvamiseen. Koska en sellainen vielä ole ja täydelliseksi tuskin koskaan tulenkaan. Kunhan opettelen elämään myös epävarmojen tunteitteni kanssa.

Olen pahoillani että kirjoitukseni saattaa vaikuttaa jonkun verran ylimieliseltä. Minun tietoisuuteni adoptio- ja biologisen vanhemmuuden eroista, lapsettomuuden surun läpikäymisestä sekä lapsen taustan kunnioittamisesta perustuvat neuvonnassa läpikäytyihin asioihin. Lisäksi aika, tv-ohjelmat, lukeminen ja näistä asioista keskusteleminen ovat vielä lisänneet tietoisuuttani. En minä oleta että kaikki ajattelevat näistä asioista samoin, toivoisin vain että nämä perusasiat kirkastuisivat kaikille adoptiovanhemmille.

Kirjoitus tuosta adoptoidusta lapsesta, nyt jo aikuisesta naisesta, referoi lähinnä hänen dokumentissa kertomiaan asioita. Aloitusviestisi asenne häntä kohtaan sai myötätuntoni kokonaan hänen puolelleen. Tunnen silti kyllä myötätuntoa myös teitä odotuksen tuskassa olevia kohtaan. Ja täytyy tunnustaa että niitä epävarmuuden kokemuksia ainakin minulla on riittänyt vielä vanhemmuuden alettuakin, ei ne minunkaan " hyvä vanhemmuus" pisteet kovin korkealla ole jos kohta kehitystä oikeaan suuntaan on varmaan jonkunverran tapahtunut. Kasvunpaikkoja ja haasteita riittää varmaan meillä kaikilla.

Ja kun kirjoitin että sinulla on vielä hyvää aikaa ottaa selvää mitä adoptiovanhemmuus tarkoittaa niin sitähän sinä tälläkin keskustelun avauksella olet tehnyt. Voin lämpimästi suositella vertaisryhmien ja adoptioperheiden tapaamisia, lisäksi voi myös esim. lukea Anu M:n kirjan Adoptoitu sekä kaikkea mahdollista asiaan liittyvää mitä mm. kirjastosta löytää. Suosittelen siis lukemaan monenlaisia tarinoita, onnellisia, surullisia, vaikeita, katkeria..

Luin sun viestin jo aiemmin ja olin itsekin juuri katsonut dokkarin ja ahdistuihan siinä ja harmistui! Ihmetytti miten sen bangladeshista adoptoidun tilanne olikin voinut mennä niin pahaksi, että mitään apua ei ollut saanut ainakaan lapsena ja hämäräksi jäi oliko aikuisenakaan. Ehkä oli kuitenkin väärä paikka tilittää omaa onnetonta oloaan juuri bangladeshilaisen lastenkodin nunnille, kun siellä lähinnä oli kyse siitä pysyvätkö lapset hengissä ja löytyisikö mahdollisesti jollekin koti. Aika irvokasta oli siellä parkua, kun oma soma ydinperhe oli siinä mukana ja oli saanut itse vanhemmat ja kodin aikanaan. Kertoi varmaan tyypin epätoivosta ja siitä että tosiaankaan kukaan ei ollut aiemmin kuunnellut hänen murheitaan. Kyllä kai olisi vastaanottajamaan asia huolehtia adoptioiden jälkihoidosta.



Vaikka kuinka järjellä yritän ajatella niin kyllä mullakin pieni paniikki ohjelman jälkeen nousi. Huonostikin voi käydä, vaikka useimmille käykin hyvin. Ja eihän neuvonnassa muusta puhuttukaan kuin siitä että huonosti tulee todennäköisesti käymään! On vaan masentavaa, että lähes kaikki julkisuus ja puhe mitä adoptioihin liittyy, on negatiivista. Se uuvuttaa. Itse pessimismiin taipuvaisena jaksaisi tätä odotusta ja näitä käänteitä huomattavasti paremmin, jos kannustavat esimerkit olisivat joskus päällimmäisenä. Vaikka kuinka lukisi positiivisia tarinoita niin eivoi välttyä mielipahalta aina silloin tällöin. Ja minusta on toisaalta aika tervettä, että todella kyseenalaistaa liinalanen tapaan omia toimiaan ja ehkä koko adoptiojärjestelmän eri puoliakin.

mutta voin kyllä kuvitella, että tuollainen matka on sellaista tunnemankelia itse adoptoidulle, että voi vuodattaa tuntemuksiaan vähän ulkopuolisen silmissä " oudosti" tai liioitellen tms.

Hei! Katsoin kans maanantaina dokumentin ja mieleeni nousi monia kysymyksiä. Tuntui ettei tällä aikuisella naisella ollut mitään hyvää sanottavaa adoptiosta. Tuntui että nainen oli aivan hukassa itsensä kanssa ja se oli aika pelottavaa. Tänään sain päätöseen Asha Miro:n kirjoittaman kirja Gangesin tytär erään adoption tarina. Kirja oli ihana kuvaus Asha Mirosta joka adoptoitiin 7-v Intiasta Barceloonaan ja joka

27-v lähti etsimään juuriaan. Suosittelen ehdottomasti, tämä tarina oli aivan päinvastainen kuin ma dokumentissa esitetyn naisen tarina. Ashan tarina oli sitä kaikkea mitä adoptio voi olla parhaimmillaan lapselle sekä adoptiovanhemmille.

Itsekin olemme kokeneet venyvän adoptioprosessin, joka kesti lähes 4 vuotta. Epätoivo oli välillä todella syvää, mutta lopulta kuitenkin saimme kullannuppumme kotiin. En todellakaan enää uskonut asiasta voivan tulla totta, mutta niin vain kävi;)



Itse olen kovasti samaa mieltä hilipatin kanssa tuosta adoptiodokumentista. Itse en ainakaan voi sanoa ymmärtäneeni oikein todella mitä adoptiolapsen saaminen ja hänen kanssaan eläminen voi olla ennenkuin lapsemme tuli kotiin. Ajatusmaailma on kovasti muuttunut lapsen kanssa eläessä. Minusta tuntui odotusaikana että silloin adoptiosta luin joka paikasta lähinnä positiivisia, ongelmattomia tarinoita. Kun sitten lapsemme tuli kotiin, olin ihan ymmälläni ongelmien edessä. En tiedä olinko jotenkin harvinaisen kypsymätön tapaus vai vain antanut itseni elää liikaa pilvilinnoissa, mutta alku lapsen kanssa ei ollut todellakaan sitä mitä olin odottanut. Niinpä toivoisin että muut lasta odottavat osaisivat paremmin valmistautua myös mahdollisiin ongelmatilanteisiin. Ongelmat harvoin ovat onneksi vakavia ja uskoisin että nykyaikana apua saa huomattavasti paremmin kuin silloin kun nykyiset aikuiset adoptoidut olivat lapsia ja nuoria.



Meidän ongelmamme tuntuvat näin jälkikäteen ajatellen hyvin vähäisiltä, mutta sillä hetkellä siinä tunnemyräkässä minkä lapsen tulo aiheutti, ne tuntuivat välillä suuren suurilta. Lasten ongelmista huolimatta en minäkään tunne ketään, joka adoptiotaan katuisi. Nuo psyykkiset ongelmat ym. joita adoptiolapsilla on enemmän, ovat silti todellisuutta vain pienelle osalle adoptiolapsista ja tutkimusten mukaan ongelmia yhtä lailla on enemmän esim. yksinhuoltajavanhempien lapsilla. Biologisten lapsen terveys voi olla ihan mitä vain, joten minusta se ei ole mitenkään " turvallisempi" vaihtoehto.

Sen sijaan, että pohdimme, onko psyykkisiä ongelmia keskimäärin enemmän bioperheessä vai adoperheessä kasvaneilla lapsilla, kannattaisiko pohtia, onko ongelmia enemmän lastenkodissa vai (ado)perheessä kasvaneilla lapsilla?



Meitä adoptiovanhempia on niin helppo syyllistää siitä, että joku muu on synnyttänyt lapsemme. Minä ainakin olen kovin pahoillani lasteni puolesta siksi, että en ole voinut olla heidän elämässään aina ja pitää heitä turvassa; sydämeni särkyy, kun ajattelen pieniä rakkaitani vauvoina lastenkodissa itkemässä ikävää ja luen omasta päiväkirjastani, mitä tein niinä aikoina (harrastin, juhlin, kävin töissä...) kun en ollut lastani lohduttamassa. Tämä paha olo muuttuu helposti syyllisyydeksi, varsinkin, kun syyttäjänä on murkkuikäinen tai nuori aikuinen, jolle biologia on kaikki kaikessa ja jolla ei ole selvää käsitystä siitä, että adoptiovanhemmat eivät ole syypäitä siihen, että hänet on adoptoitu.



Se, että kansainvälinen adoptio ruokkii olemassaolollaan niinkin hirvittäviä lieveilmiöitä kuin lapsikauppaa, on toki vaikea ongelma. Onneksi sen poistamiseksi on Suomessa tehty kaikki mahdollinen, ja pääsääntöisesti näin on myös lapsia Suomeen luovuttavissa maissa. Tämä on kuitenkin toisen tason ongelma kuin yksittäisen ihmisen angsti elämänsä kulusta.

Tästä aiheesta riittää näköjään ihan keskusteluksi asti.

Myy ja muut mukavat konkarit, kiitoksia kovasti rohkaisevista kommenteistanne! Mukava kuulla, että teillä on lopulta prosessi saatu kuitenkin päätökseen ja Millamarikin mainitsema tunne, että tuntuu, ettei itse pääse tässä prosessissa ikinä loppuun, on myös varsin tuttua. Mutta kaipa sekin päivä vielä koittaa.

Aloitin viestiketjun hieman ankeissa tunnelmissa, mutta nyt taas kun tunnelmat on vaihtunut, voisin sanoa, että kyseinen dokumentti oli ihan paska. Siinä oli rajattu näkökulma ja siinä oltiin hakemalla haettu naiveja näkökulmia.

Hilipatille on pakko sanoa, että mistä ihmeestä tuo asenne sinussa oikein kumpuaa. Toivot, että muut käsittelisivät adoptioon liittyviä asioita, jotta päätyisivät samoihin ajatuksiin kanssasi siitä mitä KAIKKIEN tulisi ymmärtää. En huomannut, että olisin sanonut, että näitä kyseisiä asioita en olisi jo käsiteltykin ja lisäksi ilmeisesti luulet, etten ole aiheeseen perehtynyt lukemalla, keskustelemalla jne. Tiedoksesi, olen lukenut, olen keskustellut, olen selvitellyt, olen lukenut tutkimuksia, olen osallistunut adoptioaiheisiin seminaareihin, olen seurannut tv:n dokumentteja ja olen aktiivisesti seurannut adoptiopalstoja. Ja siitä huolimatta koen ajoittain että tämä prosessi on raskas. Todella raskas.

Mitä tulee Ampiasiakan kommenteihin. Yksilön angstista tässä oli alunperin kysymys ja siitä, että ehkä joskus yksilön angsti kertoo laajemmastakin ilmiöstä. Ja tottavieköön jos rupeaa siinä samassa keskustelemaan asenteella, että maailman tila, orvot lapset, sairaudet ja luonnon katastrofit jne, niin totta vieköön sitä tuntee, että pitäisi olla kiitollinen vaikka mistä (huom.teoriassa, ei tunnetasolla). Ehkä tämän keskustelun taso ei vastaa sinun tasoasi. Minun mielestäni yksilötaso on vähintäänkin, ellei tärkeämpikin, kuin yleinen taso.

Yleensä ottaen olen huomannut, että ne ihmiset joilla on tiukimmat mielipiteet ja paljon ohjeita muille jakaa ja minimivaatimuksia, ovat usein niitä, joilta puuttuu se kaikkein tärkein, empatia.

kirjoitit aluksi

Ja ne kiintymys ym ongelmat. Ja adoptiolapset tekee itsareita kaksikertaa enemmän kuin ei adotoidut ja niillä on vakavia henkisiä ongelmia, ne käyttää todennäköisemmin huumeita jne jne....

Ihan kun näkis huonoa unta.

liinalane:

Aloitin viestiketjun hieman ankeissa tunnelmissa, mutta nyt taas kun tunnelmat on vaihtunut, voisin sanoa, että kyseinen dokumentti oli ihan paska. Siinä oli rajattu näkökulma ja siinä oltiin hakemalla haettu naiveja näkökulmia.

En huomannut, että olisin sanonut, että näitä kyseisiä asioita en olisi jo käsiteltykin ja lisäksi ilmeisesti luulet, etten ole aiheeseen perehtynyt lukemalla, keskustelemalla jne. Tiedoksesi, olen lukenut, olen keskustellut, olen selvitellyt, olen lukenut tutkimuksia, olen osallistunut adoptioaiheisiin seminaareihin, olen seurannut tv:n dokumentteja ja olen aktiivisesti seurannut adoptiopalstoja. Ja siitä huolimatta koen ajoittain että tämä prosessi on raskas. Todella raskas.

Yleensä ottaen olen huomannut, että ne ihmiset joilla on tiukimmat mielipiteet ja paljon ohjeita muille jakaa ja minimivaatimuksia, ovat usein niitä, joilta puuttuu se kaikkein tärkein, empatia.

Olet ottanut adoptiota selvää mutta silti olet aivan järkyttynyt dokumentin haastatteleman asiantuntijan kertomista adoptiolasten ongelmista?

Prosessi on monesti raskas ja vanhemmuuskin on joskus joillekkin raskasta, varsinkin jos lapsella on ongelmia. Mitä pilvilinnaa sinä rakennat?

Ja empatian puutteesta -minä en taida olla tässä se ainoa jolta sitä puuttuu.

A) En järkyttynyt, vaan mua rupes vituttamaan. Koko ajan negatiivista aiheen ympärillä.

B) Tuskin pilvilinnaa tässä pystyy edes rakentamaan, kun ikäviä asoita pääsääntöisesti joutuu jatkuvasti miettimään.

C) Et 100% varmuudella ole ainoa, jolta empatiaa puuttuu.







Olet ottanut adoptiota selvää mutta silti olet aivan järkyttynyt dokumentin haastatteleman asiantuntijan kertomista adoptiolasten ongelmista?

Prosessi on monesti raskas ja vanhemmuuskin on joskus joillekkin raskasta, varsinkin jos lapsella on ongelmia. Mitä pilvilinnaa sinä rakennat?

Ja empatian puutteesta -minä en taida olla tässä se ainoa jolta sitä puuttuu.

[/quote]

Onpas kärkästä keskustelua! Mielestäni Ampiaisakka puhuu ihan asiaa, ja kyllä minunkin mielestäni on hyvä että adolapsien äärimmäisistäkin ongelmista kerrotaan, jotta sitten voi ihan oikeasti miettiä, että miten voisi itse tulevana vanhempana toiminnallaan estää ongelmia ja edesauttaa turvallista kasvua lapselle. Pelottaako/hirvittääkö? No totta kai! Mutta negatiivisuuteen jämähtäminen ei auta. Kannattaa mielestäni mieluummin kuunnella jo vanhemmaksi päässeitä ja adoptiolapsia ja yrittää ottaa opiksensa. Psyykkisesti huonovointisilla adoptoiduilla on ihan täysi oikeus kertoa tarinaansa - näistä tarinoista voimme oppia miten toimia toisin. Sillä kyllähän lapsen tulevaisuuteen voi vaikuttaa, vaikka se vaikeata ja raskasta varmasti voi ollakin. Mutta vanhempana on sitten pakkokin uskoa vaikutusmahdollisuuksiinsa. Itse olen tässä asiassa kehittynyt jo paljon ennen lapsen saapumistakin, eikä enää pelota ja jännitä niin paljon.



Tuossa dokumentissa ilmeisesti oli sellainen ratkaisu näkökulman suhteen, että siinä ei esitelty vaihtoehtoisia, positiivisempia tarinoita ollenkaan. Mutta niitähän on olemassa pilvin pimein!



Ymmärrän että Liilalane olet hermostunut, niin minäkin olen. Mutta eikö kuitenkin kannattaisi ottaa vastaan muiden tarjoamia näkökulmia ja ajatuksia? Mielestäni olet ollut aika puolustuskannalla tässä keskustelussa. Ei se ketään meistä hyödytä, jos täällä aletaan kinastella ja kääntyä toisiamme vastaan.