Ihmiset jotka tarjoavat leipomista tai kävelylenkkiä lääkkeeksi masennukseen.. ihmiselle joka ei pysty edes suihkuun raahautumaan

Kun jäin auton töytäisemäksi, mietin, että mikä opetus tällä tapahtumalla on. Ehkä minun tulee olla tarkkaavaisempi ja nöyrempi. Ihan turha hakeutua lääkäriin kipsauttamaan katkenneet jäsenet, kyllä universumi palkitsee ja ehjää ne, kunhan vaan teen henkisen työni ja ymmärrän opetukseni ja muutan elämääni sen mukaan. 

Vierailija kirjoitti:

Kun jäin auton töytäisemäksi, mietin, että mikä opetus tällä tapahtumalla on. Ehkä minun tulee olla tarkkaavaisempi ja nöyrempi. Ihan turha hakeutua lääkäriin kipsauttamaan katkenneet jäsenet, kyllä universumi palkitsee ja ehjää ne, kunhan vaan teen henkisen työni ja ymmärrän opetukseni ja muutan elämääni sen mukaan. 

Eikö voisi hoitaa fyysistä ja silti miettiä syvempää tarkoitusta? Miksi noin mustavalkoinen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun jäin auton töytäisemäksi, mietin, että mikä opetus tällä tapahtumalla on. Ehkä minun tulee olla tarkkaavaisempi ja nöyrempi. Ihan turha hakeutua lääkäriin kipsauttamaan katkenneet jäsenet, kyllä universumi palkitsee ja ehjää ne, kunhan vaan teen henkisen työni ja ymmärrän opetukseni ja muutan elämääni sen mukaan. 

Eikö voisi hoitaa fyysistä ja silti miettiä syvempää tarkoitusta? Miksi noin mustavalkoinen?

Tietysti hoidatan ja mietin. Mutta ei se miettimällä parane. Miettimällä olen sairastunut vain pahemmin, kun en hakeutunut hoitoon. Toivon, että joku läheinen olisi vinkannut, että kaikki ei ole kunnossa ja hoito olisi tarpeen sen sijaan, että aina kuitattiin kaikki yhdessä elämän tarkoituksella jne.

On ikävä huomata että päätyy lopulta siihen tilanteeseen jossa kaikki hyvät ja järkevät neuvot ovat itsen ulottumattomissa. Jokin oleellinen on katkennut, on kiepahtanut kauas emoalukselta ja pyörii vain hitaasti tyhjyydessä matkalla ei minnekään. Elämässä ei ole mitään järkeä. Se on kuin rangaistus, vastus jota ei voi selättää. En näe tulevaisuudessa kuin lisää kipua ja ongelmia, en näe tietä ulos. En kykene ratkaisemaan ongelmiani sillä tavalla että elämäni olisi miellyttävämpää. Kukaan muukaan ei voi. Olen jossain omassa kauhuelokuvassani koko ajan, hyvin yksin. Irrallaan. En pääse pois.

Liikun, syön vitamiineja, nukun, hoidan itseäni parhaan mukaan. Haluaisin olla ja tehdä ja mennä, mutta olen lamaantunut, peloissani enkä saa mistään iloa. En kykene lohduttamaan itseäni. Inhoan itseäni ja se syö pohjan kaikelta. En ole kotona tässä elämässä. Kun menen ulos, tunnen olevani kuin haavoittunut eläin savannilla ja olen väsynyt taistelemaan sitä alitajuista tunnetta vastaan. Pelko on kuluttavaa. Ajatukset menevät joka päivä jotain reittiä itsemurhaan. Ehkä sitä vain joku päivä päätyy siihen, tuskin huomaakaan.

Ehkä joku lääke auttaa, ehkä ei. Toivon että auttaisi. Koska eihän tämä voi olla näin... 

Vierailija kirjoitti:

Suihkussa käynti on kyllä rasittavaa.

Valitse kymä suihku. On nopea.

Tämä voi kuulostaa hieman radikaalilta neuvolta, mutta pikku psykedeelitrippi omaan alitajuntaan voi pistää ajatuksenkulun ihan uusiksi ja yllättäen löydättekin ulopäädyn omasta ajatusvääristymästä ja voitte löytää onnellisen elämän.

Orientoitumisessa hetkeen auttaa se suihku, jolla käydään koko keho läpi. Toki sen voi tehdä vaikka sivelemällä koko kehonsa. Se toteuttaminen sitten on oma asiansa. Kun olet sumussa tai hyytelössä, aivot ja mieli ovat siinä samassa koomassa/horroksessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska se liikunta auttaa parhaiten masennukseen. Sinne on vaan mentävä vähän kerrallaan. Kävele vaikka sata metriä, mutta kävele. Lääkkeet lihottavat ja nekään eivät paranna ilman sitä omaa aktiivisuutta ja oivallusta.

Siitä liikunnasta ei kovin masentunut kerta kaikkiaan saa mitään. Ihan yhtä masentuneena on ja pysyy vaikka liikkuisi joka päivä väkipakolla. Huomaa, ettei sullakaan ole omaa kokemusta masennuksesta ja siitä millaista kamppailua se on. 

 

Saako masentunut sängyn pohjalla makaamisesta jotain irti? Tuskin. Kumpi silti edistää enemmän hyvinvointia? 

Masentunut ei halua välttämättä edistää omaa hyvinvointiaan. Tilaan kuuluu omaan itseen kohdistuvaa aggressiota. Voi ajatella, että.minun kuuluukin kärsiä. Tilaan myös kuuluu, että.positiivisia tunteita ei saa mistään. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä voi kuulostaa hieman radikaalilta neuvolta, mutta pikku psykedeelitrippi omaan alitajuntaan voi pistää ajatuksenkulun ihan uusiksi ja yllättäen löydättekin ulopäädyn omasta ajatusvääristymästä ja voitte löytää onnellisen elämän.

Psykedeelinen lääkinnällinen käyttö todella voisi estää monta tragediaa ja pelastaa ihmishenkiä.

Odotan että ihmiskunta tulisi vihdoinkin järkiinsä ja mahdollisimman monipuolista ja kattavaa apua saisivat ne jotka apua pyytävät. 

Vierailija kirjoitti:

Kun jäin auton töytäisemäksi, mietin, että mikä opetus tällä tapahtumalla on. Ehkä minun tulee olla tarkkaavaisempi ja nöyrempi. Ihan turha hakeutua lääkäriin kipsauttamaan katkenneet jäsenet, kyllä universumi palkitsee ja ehjää ne, kunhan vaan teen henkisen työni ja ymmärrän opetukseni ja muutan elämääni sen mukaan. 

Huono vertaus, mutta jos tuota haluat käyttää niin se tarkoitus olisi enemmänkin pysähtyä miettimään kaikkea mikä on hyvin ja aktivoitua tekemään asioita, jotka edesauttaa onnettomuudesta kuntoutumista sen sijaan että jäisi sänkyyn makaamaan itseään säälien ja tilannettaan surren. Lopulta voi ymmärtää vaikka sen, miten pienestä elämä voikaan olla kiinni, eikä esim. aiemmassa kommentissa kaivatulla ulkonäöllä ja muille kelpaavuudella olekaan niin suurta merkitystä kuin millaiseksi ne on mielessään ennen onnettomuutta kuvitellut. 

On muuten erikoinen ketju. Oon itekin burnoutin takia pitkällä saikulla (yrittämisestä) mutta ymmärrän oikeastaan kumpaakin näkökulmaa: ei ole huono ohje yrittää saada niskasta kiinni itseään tekemään edes jotain, ja taasen ajoittain ja jollekin tietyssä tilanteessa kaikki tuollainen parantumisen yrittäminen pitää osata lopettaa tykkänään. Mutta riippuu täysin tilanteesta.

Masennustahan on nyt käsittääkseni alettu epäilemään entisen "serotoniinin puutteen" ja sen lääkitsemisen jälkeen "nisäkkään reaktioksi pitkäkestoiseen stressiin ja vallitseviseen olosuhteisiin". Eli ihminen ei edes ole missään nimessä ainoa (edes apinalaji) joka näin reagoi, vaan jos joku tietty simpanssi kokee että peli laumassa on menetetty syystä x, katse kääntyy alas, kädet vedetään niskan taakse ja luovutetaan. Jne.

Oma tilanteeni eli burnout on toki vähän erilainen, eikä onneksi vienyt ainakaan kliiniseen masennukseen. Kuitenkin esim. omassa tilanteessani voimavarat ovat niin niukassa että lamaannus on yksinkertaisesti ylikierroksilla olleen, väsyneen hermoston ja eritoten aivojen tapa saada pidennettyä lepoaikaa tilanteen normalisoimiseksi. Samaa on varmasti vakavammissakin masennustiloissa: jotain täytyy korjata, tunteita käsitellä, ihan vaan levätä vaikeiden tapahtumien jälkeen. Tietyllä tapaa varmaan auttaisikin jos näihin mielen oireisiin suhtauduttaisiin oikein. Kuka meille opettaa miten vaikeita tunteita käsitellään kunnolla? Ei mulle ainakaan kukaan. Täysin itse sen on joutunut oppimaan miten se prosessi menee.

273 jatkaa:

Myöskin koen että mikä yksittäinen asia ajaa ihmiset todnäk. useammin sängyn pohjalle pitkiksi kausiksi on omien rajojen tunteminen.

Eli tällaiset sankari-ihmiset jotka ovat lähinnä paria viikkoa kipeänä joululomalla projektitöistään hallitsevat paremmin elämän tasapainoa ja omia voimavarojaan. Nyt sitten, joka makaat kotona (vielä varmaankin vuoden päivät, hiljalleen palautuen) kuten allekirjoittanut, ymmärrän ettei tämä välttämättä koske sinua, kuten tilanne johon on päädytty voi olla vaikka kymmenestä eri syystä johtuva. Uskon kuitenkin itse että olen tilani tietyllä tapaa aiheuttanut; lapsuudessa ei ole opetettu rajoja, joten ne ovat heijastuneet sitten uppiniskaiseen ja holtittomaan työntekemiseen ilman kunnon palautumisaikoja ja tasapainoa.

Varmaan tuntuu pieneltä ja turhalta, mutta ensialkuun: appelsiini päivässä. Jostain hyvä aloittaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun jäin auton töytäisemäksi, mietin, että mikä opetus tällä tapahtumalla on. Ehkä minun tulee olla tarkkaavaisempi ja nöyrempi. Ihan turha hakeutua lääkäriin kipsauttamaan katkenneet jäsenet, kyllä universumi palkitsee ja ehjää ne, kunhan vaan teen henkisen työni ja ymmärrän opetukseni ja muutan elämääni sen mukaan. 

Huono vertaus, mutta jos tuota haluat käyttää niin se tarkoitus olisi enemmänkin pysähtyä miettimään kaikkea mikä on hyvin ja aktivoitua tekemään asioita, jotka edesauttaa onnettomuudesta kuntoutumista sen sijaan että jäisi sänkyyn makaamaan itseään säälien ja tilannettaan surren. Lopulta voi ymmärtää vaikka sen, miten pienestä elämä voikaan olla kiinni, eikä esim. aiemmassa kommentissa kaivatulla ulkonäöllä ja muille kelpaavuudella olekaan niin suurta merkitystä kuin millaiseksi ne on mielessään ennen onnettomuutta kuvitellut. 

Näkee, miten vähän ymmärrät masennuksesta ja elämänhalun menettämisestä.

Omalla kohdallani tämä pahin romahdus juontui juuri siitä, että läpi elämän on pitänyt jaksaa ja selvitä tuntematta ja näyttämättä kipua toksisella positiivisuudella.

Lopulta vuosikymmenten itsesäälittömän ja suremattoman elämän jälkeen tuli pysähdys ja ammattilaisten ohje siihen on terve itsemyötätunto, niiden kurjien tunteiden tunteminen ja käsittely, ei vain kaiken pyyhkäiseminen sivuun kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Siihen tarvitsen aikaa, tukea ja tilaa, koska tuo on lähtenyt menemään pieleen elämän päivänä numero yksi.

En ole se, joka kirjoitti kelpaavuudesta ja ulkonäöstä, mutta kyllähän noitakin asioita nousee mieleen, kun alkaa käsitellä niitä kysymyksiä, miksi on aina jäänyt niin yksin, jo lapsesta ja sama jatkunut aikuisena. Kyllä ihmisen perustarve on kuulua johonkin yksikköön ja omata läheisiä ihmisiä. Noiden puute sotkee monet aivokemiat ja aiheuttaa kipua, vetäytymistä, alakuloa, elämänhalun menetystä jne.

Sinä pari viimeistä pitkää viestiä kirjoittanut, täällä on kohtalotoverisi. Itsellä tilanne venyi siihen pisteeseen, että epäilyttää, palautuuko työkyky ja motivaatio elää enää ikinä. Toivon, että löydän kipinän vielä joskus. Nyt on voimat nolla ja elossa pysyminen pakkopullaa, enkä kaipaa siihen lisäksi mitään konkreettisia pakkopullia.

Olen tsempannut ja yrittänyt ja sinnitellyt ja suorittanut koko elämäni. Pitäkää tunkkinne. 

Jotkut tässä ketjussa uhkailevat kuolemalla. Ihan sama.Sehän vain ratkaisisi tilanteen. Ei se tuo yhtään lisää voimia tai terveyttä, että rahat loppuu ja koti lähtee alta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kun jäin auton töytäisemäksi, mietin, että mikä opetus tällä tapahtumalla on. Ehkä minun tulee olla tarkkaavaisempi ja nöyrempi. Ihan turha hakeutua lääkäriin kipsauttamaan katkenneet jäsenet, kyllä universumi palkitsee ja ehjää ne, kunhan vaan teen henkisen työni ja ymmärrän opetukseni ja muutan elämääni sen mukaan. 

Huono vertaus, mutta jos tuota haluat käyttää niin se tarkoitus olisi enemmänkin pysähtyä miettimään kaikkea mikä on hyvin ja aktivoitua tekemään asioita, jotka edesauttaa onnettomuudesta kuntoutumista sen sijaan että jäisi sänkyyn makaamaan itseään säälien ja tilannettaan surren. Lopulta voi ymmärtää vaikka sen, miten pienestä elämä voikaan olla kiinni, eikä esim. aiemmassa kommentissa kaivatulla ulkonäöllä ja muille kelpaavuudella olekaan niin suurta merkitystä kuin millaiseksi ne on mielessään ennen onnettomuutta kuvitellut. 

Kun elämästä kriittinen massa on joko pielessä tai puuttuu, on aika tekemätön paikka kompensoida sitä sillä, mikä on hyvin.

Jos elämän peruspalikoista vinossa tai poissa on 90 %, on aika mahdotonta innostua kaasuvalottamaan itseään, että hei, tässähän onihan kelpo elämä näillä kymmenellä prosentilla. Kun ei ole ja ympäristössä on 30-80 %. Toki tiedostan, että jollain on 2 %, mutta ei pelkkä kiitollisuus siitä, että on edes 10'% riitä tahtoon ja kykyyn elää, riittää vain siihen, että pysyy elossa.

Seitsemän vuotta erilaisia lääkityskomboja ja kaksi pitkää sairaalareissua auttoi. Ja terapia, sitten kun siihen pystyin. Kunnon sairaalahoitoa ei nykyään ole edes tarjolla kenellekään. Minä sairastin vuosituhannen vaihteessa. 

Nykyhallitus haluaa hengen pois hoidettavilta, myös nuorilta, näyttää siltä.

Terveiseni niille, jotka eivät ymmärrä kuin rahan päälle: minäkin kuntouduin absoluuttiseksi nettomaksajaksi, palkansaajien ylädesiiliin. Silti en tule koskaan äänestämään oikeistopuolueita. Muissa puolueissa on muita vikoja, mutta näissä parissa se vika on fataali.

Vierailija kirjoitti:

Sinä pari viimeistä pitkää viestiä kirjoittanut, täällä on kohtalotoverisi. Itsellä tilanne venyi siihen pisteeseen, että epäilyttää, palautuuko työkyky ja motivaatio elää enää ikinä. Toivon, että löydän kipinän vielä joskus. Nyt on voimat nolla ja elossa pysyminen pakkopullaa, enkä kaipaa siihen lisäksi mitään konkreettisia pakkopullia.

Olen tsempannut ja yrittänyt ja sinnitellyt ja suorittanut koko elämäni. Pitäkää tunkkinne. 

Jotkut tässä ketjussa uhkailevat kuolemalla. Ihan sama.Sehän vain ratkaisisi tilanteen. Ei se tuo yhtään lisää voimia tai terveyttä, että rahat loppuu ja koti lähtee alta. 

Kyllä se varmasti palautuu, ainakin itse uskon vaikkei se helppoa ole. Tietty ne palautumisajat on aina suhteessa siihen miten pitkään sitä energiapankkia on lainoitettu. Kontrollin ottaa nyt elimistön palautumismekanismit, siihen miten pitkään tämä kestää ei varmaan oo tarkoituskaan pystyä vaikuttamaan, kunhan minimoi lisäkuormituksen palautumisen aikana.

Tietenkään samaan ei varmaan pääse missä on oltu, jonkinlainen arpi siitä jää. Mutta oot tod. näk. tuossa pisteessä siitä syystä ettei sitä oman voimavaran ehtymistä ole hahmottanut. Itse vaan ihmettelin vuosia ku ylämäet sekä rappuset tuntui helevetin raskaalta. Se oliki ainoa oire hyvin pitkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sinä pari viimeistä pitkää viestiä kirjoittanut, täällä on kohtalotoverisi. Itsellä tilanne venyi siihen pisteeseen, että epäilyttää, palautuuko työkyky ja motivaatio elää enää ikinä. Toivon, että löydän kipinän vielä joskus. Nyt on voimat nolla ja elossa pysyminen pakkopullaa, enkä kaipaa siihen lisäksi mitään konkreettisia pakkopullia.

Olen tsempannut ja yrittänyt ja sinnitellyt ja suorittanut koko elämäni. Pitäkää tunkkinne. 

Jotkut tässä ketjussa uhkailevat kuolemalla. Ihan sama.Sehän vain ratkaisisi tilanteen. Ei se tuo yhtään lisää voimia tai terveyttä, että rahat loppuu ja koti lähtee alta. 

Kyllä se varmasti palautuu, ainakin itse uskon vaikkei se helppoa ole. Tietty ne palautumisajat on aina suhteessa siihen miten pitkään sitä energiapankkia on lainoitettu. Kontrollin ottaa nyt elimistön palautumismekanismit, siihen mite

Sama täällä. Jaloista lähti voima nousuissa. Mutta se oli kymmenen vuotta sitten. 

Olen hahmottanut, etten jaksa enkä pysty, mutta ei ole ollut vaihtoehtoa eikä ulospääsyä. Sitä on vaan ollut pakko jatkaa, kunnes ei enää pysty. Kuvainnollisesti tuupertuu maahan ja sitten tapahtuu mitä tapahtuu. Ei sillä ole väliä, koska muuhunkaan ei enää pysty ja yli voimiensa ja rajojensa on elänyt aina.

Masennus on viitsimisen ja sietokyvyn ongelma. Maataan kotona toimettomana ja odotetaan, että joku sängynpohjalle kippaisin rahaa, hyvää ilmaa, hyvää mieltä, kivottoman päivän, etelän reissun ja mahtavan työn, sitten voi nousta ylös hyvällä mielellä. Kukaan ei sitä tee toisen puolesta. Mitään ei jakseta, kestetä, sinnikkyys ja sisukkuus on kaukainen muisto enää. Nykyään joka asiasta ahdistutaan sohvan pohjalle somettamaan ja rypemään itsesäälissä.