Miksi jätit lapsettomat ystävät pois, kun perustit perheen?

Joillakin lapsettomilla ihmisillä ei ole ymmärrystä siitä, miten paljon perhearjen pyörittäminen vie aikaa. Ei ole enää voimia kuunnella puhelimessa lapsettoman ihmisen oman navan ympärillä pyöriviä monologeja. Kaikki lapsettomat ihmiset ei missään tapauksessa ole egoisteja, vaan ymmärtävät hyvin, että lasten saamisen myötä ja vastuun kantaminen lapsista muuttaa ystävyyssuhteen erilaiseksi. 

Lapsettomat kaverit jättivät minut. Jotenkin päädyttiin siihen, että kaveriporukassamme saimme ainoina lapsen, oltiin reilusti yli kolmekymppisiä ja kaveriporukka oli ollut kasassa jo yli vuosikymmenen. Se lapsi ei kuitenkaan ollut millään tavalla sallittu puheenaihe, kaikki remppajutut, toksiset on-off parisuhteet, hääsuunnittelu ja erinäiset terveyshuolet kuitenkin olivat. Minä suhtauduin siihen siten, että perhearki on yksi (pieni) keskustelunaihe muiden joukossa, mutta se olikin täysin kielletty. En siis olisi saanut kertoa kuulumisistani mitenkään. Lapset eivät olisi saaneet olla kotona meillä käydessä päiväsaikaan. Ymmärrän paremmin kuin hyvin jos joku ei halua omia lapsia, mutta että lapsen mainitseminenkin aiheuttaa pahaa mieltä. Minun mielestäni ystävyyssuhteessa kuuluisi vähän sietää toisen elämäntilanteen muuttumista, eihän kukaan nyt säily samanlaisena. Nykyään vaihdellaan kuulumisia ehkä kerran vuodessa tai kahdessa viestein, vaikka asutaan samassa kaupungissa. En tiedä, viettävätkö nämä muut aikaa yhdessä. Lapset ovat jo kouluikäisiä, ja vaikka heidän kauttaan olen tutustunut uusiin ihmisiin, mitään sydänystäviä minulla ei enää ole.

Mua harmitti lapsettomana se että hyvä pitkäaikainen ystävä hylkäsi mut vuosiksi kun sai lapset. Ei puhelinsoittoja eikä viestittelyä, vastasi mun viesteihin viikkojen viiveellä, vuosiksi unohti mun syntymäpäivän myös vaikka aina häntä itse muistin. Ei hän mua kylään kutsunut, ainoastaan kerran kun hänelle pidettiin vauvajuhlat. Lapset olen tavannut kerran kummankin kun äidille pidettiin vauvajuhlat. Kaksi lasta hänellä enkä ole kummallekkaan edes kummi koska kummiksi kelpuutettiin vaan sukulaiset joka on minusta outoa koska ne tädit ja sedät ovat joka tapauksessa niiden lasten elämässä vaikkei olisi lisäksi kummeja. Meistä ei kumpikaan kuulu kirkkoon niin ei ole kyse tästä. Mä usein ehdottelin että mentäis lasten kanssa leikkipuistoihin, lähistöllä on kivoja leikkipuistoja lapsille. Mun ehdotukseen leikkipuistoista ei koskaan tartuttu. No tuli hälle sittten ero kun vanhin lapsi meni ekalle ja sitten kyllä olisi mun seura kelvannut. Olen pitänyt edelleen pitkää väliä, näämme kerran max kaksi kertaa vuodessa, hän haluaisi nähdä useammin ja lähteä viihteelle mutta mulla on jo uudet kaverit joiden kanssa käyn viihteellä, museoissa ja tapahtumissa. En ole hyödyke jonka voi laittaa hyllyyn vuosiksi ja ottaa käyttöön kun itse siltä tuntuu.

Olen vapaaehtoisesti lapseton. En lapsenakaan ollut tekemisissä muiden lasten kuin samanikäisten omien kavereiden kanssa, koska lapsuudenperheellämme ei ollut tuttavia joilla olisi pieniä lapsia ja itse olen kuopus.

Ensikohtaaminen ihan iholle vauvan kanssa tapahtui vasta 28-vuotiaana, kun vauvan saanut kaveri LUPAA KYSYMÄTTÄ työnsi vauvansa syliini. Palautin pikaisesti, sillä koin tilanteen itselleni epäluonnolliseksi ja vieraaksi.  Sylini ei koskaan ole tuntunut tyhjältä, vaan jos aikuinen on liian tarvitseva, alkaa sylini tuntua liian täydeltä ja vaihdan maisemaa. Kyse ei ole siitä, että en tykkäisi lapsista tai jopa vihaisin lapsia. Lapset ovat minulle vain kaikin puolin mielenkiinnoton asia, vertautuu vaikka johonkin postimerkkien keräilyyn tai syvänmerenkalastukseen, jotka eivät myöskään minua kiinnosta. Olen lasten suhteen välinpitämätön, en suinkaan automaattisesti negatiivinen. Niitä on kiva katsella vähän matkan päästä ja on kiva nähdä että ihmiset haluavat hankkia lapsia, minua vain ei voisi vähempää kiinnostaa.

Olen täysin kykenevä kuuntelemaan vauva- ja lapsijuttuja kohteliaisuudesta samalla jotakin muuta mielenkiintoisempaa ajatellen, mutta jos joku tuttu ei muusta halua lainkaan puhua kuin omien kupeidensa tuotteista, niin minulta alkaa kyllä jossain vaiheessa loppua mielenkiinto. 

Summa summarum: Minua  ei haittaa yhtään, jos joku kaveri etääntyy saatuaan  lapsia, paitsi jos osaa puhua jostakin muustakin niitä saatuaan.

Vierailija kirjoitti:

Joillakin lapsettomilla ihmisillä ei ole ymmärrystä siitä, miten paljon perhearjen pyörittäminen vie aikaa. Ei ole enää voimia kuunnella puhelimessa lapsettoman ihmisen oman navan ympärillä pyöriviä monologeja. Kaikki lapsettomat ihmiset ei missään tapauksessa ole egoisteja, vaan ymmärtävät hyvin, että lasten saamisen myötä ja vastuun kantaminen lapsista muuttaa ystävyyssuhteen erilaiseksi. 

Mites silloin kun sinä olit lapseton? Eikö silloin sinulla ollut niitä oman navan ympärillä pyöriviä monologeja ja huolia, joita nyt pidät turhana? Ja saitko silloin purkaa niitä asioita ystävillesi?

On aika karua, että lapsettomien ihmisten huolet ja ongelmat ovat aina jotenkin vähäpätöisempiä kuin sellaisen jolla on lapsia.  Tää on vähän sama kun toteisin lapselliselle, että mitä sä murehdit kun sulla on perusterveet ja normaalisti kehittyvät lapset?

Vierailija kirjoitti:

Joillakin lapsettomilla ihmisillä ei ole ymmärrystä siitä, miten paljon perhearjen pyörittäminen vie aikaa. Ei ole enää voimia kuunnella puhelimessa lapsettoman ihmisen oman navan ympärillä pyöriviä monologeja. Kaikki lapsettomat ihmiset ei missään tapauksessa ole egoisteja, vaan ymmärtävät hyvin, että lasten saamisen myötä ja vastuun kantaminen lapsista muuttaa ystävyyssuhteen erilaiseksi. 

Eli ystävyyssuhde muuttuu erilaiseksi, ja niiden ystävien täytyy vain sopeutua? Aika reilulta kuulostaa.

Jos kaikki yhteydenpito oli minun varassa niin miksiköhän jäi..

Ystävät eivät jaksa kuunnella, kun lapsen äidillä ei ole enää mitään muuta puheenaihetta kuin se lapsi.

Vierailija kirjoitti:

Joillakin lapsettomilla ihmisillä ei ole ymmärrystä siitä, miten paljon perhearjen pyörittäminen vie aikaa. Ei ole enää voimia kuunnella puhelimessa lapsettoman ihmisen oman navan ympärillä pyöriviä monologeja. Kaikki lapsettomat ihmiset ei missään tapauksessa ole egoisteja, vaan ymmärtävät hyvin, että lasten saamisen myötä ja vastuun kantaminen lapsista muuttaa ystävyyssuhteen erilaiseksi. 

Oletko adoptoinut vai egoistisesti monistanut itsesi? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Joillakin lapsettomilla ihmisillä ei ole ymmärrystä siitä, miten paljon perhearjen pyörittäminen vie aikaa. Ei ole enää voimia kuunnella puhelimessa lapsettoman ihmisen oman navan ympärillä pyöriviä monologeja. Kaikki lapsettomat ihmiset ei missään tapauksessa ole egoisteja, vaan ymmärtävät hyvin, että lasten saamisen myötä ja vastuun kantaminen lapsista muuttaa ystävyyssuhteen erilaiseksi. 

Oletko adoptoinut vai egoistisesti monistanut itsesi? 

Mitä itsekkyyttä lapsettomuus on? Lapsettomalla ei ole lasta jota voisi kohdella itsekkäästi.

En ole jättänyt. Teen oikeasti tietoisesti työtä sen eteen, että järjestän sitä aikaa lapsettomien ystävien tapaamiseen, vaikka tuntuisi "helpommalta" tavata niitä, joilla on lapsia. Lapset voi viihdyttää toisiaan, eikä tarvitse miettiä sitä, ettei tule liikaa puhuneeksi lapsiperhejuttuja. Mutta minusta on kyllä ihana nähdä lapsettomia ystäviä ja puhua ihan muista asioista. Ja kyllä he kysyvätkin lapsistani - ihana kun näyttävät kiinnostusta, vaikka en tiedä kuinka paljon oikeaa kiinnostusta se on. Minäkin vastaavasti kyselen heidän kuulumisistaan ja menoistaan. Yhden ystävän kanssa meinasi ystävyys kaatua hänen tahattomaan lapsettomuuteensa, kun olin raskaana ja sitten vauvan äiti. Hän purki omaa katkeruuttaan minuun, mutta onneksi tilanne on sittemmin muuttunut. Kyllä itsekin loukkaantunut jos ystävä unohtaisi tyystin saadessan lapsen tai vaikka aloittaessaan uuden parisuhteen. Ymmärrän, että aikaa ei ole samalla tavalla kuin ennen, mutta jos ei yhtään tee eforttia että tapaamisia silti järjestyisi pidemmälläkään aikavälillä, niin onhan se loukkaavaa. 

Hieman työlääksi huomaan kokevani lapsettomien ystäväpariskuntien tapaamisen näin lapsiperheenä. Kyllä, yritän näitäkin silti saada järjestettyä, mutta se tuntuu vaikeammalta, ei voi mitään. Miksi? No, ne pariskuntien väliset puheenaiheet ei ole niin yhteiset enää, omat lapset ei välitä tällaisista kyläilyistä, tuntuu että lapsettomat ei niin ymmärrä sitä lapsiperheen kodin kaaosta jne. On tosi paljon helpompaa kutsua toinen lapsiperhe kylään. Surullistahan se on, ja kuitenkin ehdottomasti haluan pitää kiinni näistäkin ystävyyksistä mutta huomaan että se vaatii multa paljon enemmän jotain henkistä työtä.