Miksi jätit lapsettomat ystävät pois, kun perustit perheen?

Vierailija kirjoitti:

Kyllä siinä tippuu ystävät vähäksi aikaa pois, koska lapset vievät alussa 95% vapaa-ajasta.

Ja oletat, että saat heidät takaisin sitten kun Sinulle sopii?

Vierailija kirjoitti:

Koska he toistuvasti paheksuivat lastenhankintaani. En todellakaan jaksanut kuunnella sitä "miksi teit lapsia maailmaan, joka hyvää vauhtia tuhoutuu, olet todella itsekäs". Parempi siirtää hyvinvoinnille haitalliset ihmissuhteet sivuun ja keskittyä niihin, joissa on hyvä olla.

Vaikka he olisivat oikeassa niin ei oo kyllä käytöstavoilla pilattu tommosia "ystäviä". Ihan hyvä että pistit kiertoon.

Vierailija kirjoitti:

Koska he toistuvasti paheksuivat lastenhankintaani. En todellakaan jaksanut kuunnella sitä "miksi teit lapsia maailmaan, joka hyvää vauhtia tuhoutuu, olet todella itsekäs". Parempi siirtää hyvinvoinnille haitalliset ihmissuhteet sivuun ja keskittyä niihin, joissa on hyvä olla.

He olivat oikeassa

Minulla kävi niin, että läheisimmät ja tärkeimmät kaverit jäivät ja muut karsiutuivat pois. Sain lapsen ensimmäisenä ja kaverit vasta vuosia myöhemmin. Kyllä se vaati molemminpuolista ymmärrystä erilaisten elämäntilanteiden suhteen. Toisaalta olen aika varma, että ne pois jääneet kaverit olisivat jääneet pois joka tapauksessa.

Pystyin kyllä näkemään kavereita myös ilman lasta, mutta meni kiinnostus täysin niihin kavereihin, joiden kuullen ei olisi saanut puhua mitään lapsesta eivätkä olisi halunneet nähdä edes vilausta lapsesta. Lapsi on iso osa elämää ja on monessa tilanteessa vaikea esim. kertoa kuulumisia, jos pitää esittää, että mitään lasta ei edes ole. Minusta sellainen on lähinnä naurettavaa ja lapsellista käytöstä aikuiselta. Siis esim. jos kaveri kysyy mitä aion tehdä viikonloppuna. Ja sitten vastaan, että ollaan esim. menossa naapurikaupungissa olevaa lastentapahtumaan, niin alkaa se silmien pyörittely, että aina sä puhut vaan sun lapsesta. Itsepähän kysyi. Näitä tilanteita oli osan kanssa jatkuvasti, kun lapseni oli pieni, joten lakkasin vaan olemasta missään yhteydessä heihin. 

Vierailija kirjoitti:

En jättänyt vaan he jättivät minut.

No kun tulet väkisin jokaiseen aikuisille tarkoitettuun tapahtumaan sen lapsen kanssa ja pilaat koko illan, siksi emme sinua enää kutsuneet.

Vierailija kirjoitti:

Minulla kävi niin, että läheisimmät ja tärkeimmät kaverit jäivät ja muut karsiutuivat pois. Sain lapsen ensimmäisenä ja kaverit vasta vuosia myöhemmin. Kyllä se vaati molemminpuolista ymmärrystä erilaisten elämäntilanteiden suhteen. Toisaalta olen aika varma, että ne pois jääneet kaverit olisivat jääneet pois joka tapauksessa.

Pystyin kyllä näkemään kavereita myös ilman lasta, mutta meni kiinnostus täysin niihin kavereihin, joiden kuullen ei olisi saanut puhua mitään lapsesta eivätkä olisi halunneet nähdä edes vilausta lapsesta. Lapsi on iso osa elämää ja on monessa tilanteessa vaikea esim. kertoa kuulumisia, jos pitää esittää, että mitään lasta ei edes ole. Minusta sellainen on lähinnä naurettavaa ja lapsellista käytöstä aikuiselta. Siis esim. jos kaveri kysyy mitä aion tehdä viikonloppuna. Ja sitten vastaan, että ollaan esim. menossa naapurikaupungissa olevaa lastentapahtumaan, niin alkaa se silmien pyörittely, että aina sä puhut vaan sun lapsesta. Itsepähän kysyi. Näitä tilanteita oli osan kanssa jatkuvasti, kun lapseni oli pieni, joten lakkasin vaan olemasta missään yhteydessä heihin. 

Ehkä ohi aiheen, mutta olen törmännyt samaan myös työelämässä, jos tulee joku lapsivapaata elämää viettävät työkaveri vastaan. Näiden kuullen ei muka saisi puhua ollenkaan lapsista ja avoimesti pyörittelevät silmiään, jos puhuu.

En jättänyt. Jätin ne jo kun muutin 300 km päähän opiskelemaan. Mitä on tämä lapsellinen roikkuminen ja uhriutuminen kaveruuden päättymisestä? Se on normaalia. Ystävyyksillä on aikansa ja paikkansa, niitä syntyy ja hiipuu. Sinä olet läheisriippuvainen ja rasittava ihminen. En ihmettele, jos sulta ystävät katoaa isoissa elämänmuutoksissa.

Kuulostaa ihan lasten jutuilta. Varhaisteinien. Siinä iässä on bestis ja toiseksi paras ystävä jne ja yhdessä käsikkäin käydään vessassa ja pissataan ristiin.

Aikuisten elämä on joustavampaa ja silloin sitoudutaan lähinnä työhön, puolisoon, omaan perheeseen, omaan harrastusporukkaan. Priorisoidaan se, mikä on priorisoitava.

Se on normaalia ja luonnollista.

Sinkkuus ei ketään syrjäytä vaan se itsekeskeisyys, joka osaa sinkuista vaivaa. Kun ette itsellenne keksi muuta elämänsisältöä, roikutte aikaisemmissa ystävyyssuhteissanne kykenemättä kehittymään elämässä eteenpäin.

Tämähän ei ole suurimman osan ongelma ollenkaan, mutta teitä "yhyy, ystävä jätti kun avioitui/sai lapsia" -vinkujia on täällä ärsyttävän usein. Tottakai ihminen jättää rasittavan tyypin. Itsekin katkoin kaikki yhteydet raskaaseen tyyppiin, jonka elämän pääsisältö oli tinderöiminen ja kaikesta valittaminen. Hyvä sauma tuli kun hän muutti pois. Estin hänet kaikkialla. 

Jos sun kanssa ei kukaan halua olla, vika on sinussa.

Olen ollut niin kuormittunut lapsiarjesta, etten ole jaksanut pitää yhteyttä.  Eipä yhteydet ole olleet sieltäkään suunnasta kovin vilkkaita. 

Mikä meitä naisia vaivaa?! Miten me ei osata olla ystäviä toisille kaikissa elämänvaiheissa. Miehille ei tapahdu näin. Moni tässäkin keskustelussa on sanonut, että lasta ei voi jättää isälleen koskaan ikinä, toinen osa sanoo, että toisten jutut ei enää kiinnosta, kun on lapsi. Lapsettomia puolestaan ei kiinnosta lasten asiat. Eikö niille kavereille osata enää jutella lasten saamisen jälkeen vai mitä tapahtuu? Haluammeko me naiset todella muuttua lasten saamisen jälkeen VAIN äideiksi? Toki pikkuvauva tarvitsee äidin läsnäoloa 24/7, mutta esim 2 v. varmasti voisi jo olla isänsä kanssa muutaman tunnin, jotta äiti voi tavata ystäviään edes kerran puolessa vuodessa? Ja pikkuvauva aikana voisi kavereiden kanssa jutella puhelimessa vaikka vaunulenkin aikana? Ei sen tarvitse olla mitään yli yön reissuja ja hirveää biletystä, läsnäoloa molemmin puolin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä siinä tippuu ystävät vähäksi aikaa pois, koska lapset vievät alussa 95% vapaa-ajasta.

Ah, ÄITYLI

Vierailija kirjoitti:

Äläppä huoli, kyllä sitten kun niille tulee ero niin sinä lapseton ystävä kelpaat taas oikein hyvin.

Pätee varmaan jos ystävät on jäänyt uuden parisuhteen takia, mutta mikä logiikka tässä on? Mulla jäi muutama ystävä, kun sain lapsen. En hylännyt, mutta he hylkäsi minut. Sama kokemus kuin muillakin täällä. Heitä ei kiinnostanut yhtään, eivät halunneet nähdä vauvaa ja "paras" oli, kun yksi sanoi suoraan, että tämä tapaaminen on hänen järjestämä, sovitaanko että vauvasta tai mistään siihen liittyvästä ei puhuta mitään, ei sanaakaan. Mulla just menossa iso elämäntapahtuma, niin koin ton loukkaavana. Tuo esikoiseni on nykyään 22v ja lapsia on hänen lisäkseen kaksi, kaikki isoja jo, ja tuli se erokin aikanaan. Mutta miksi mä niiden jääneiden ystävien luo olisin palannut. Oli uusia ystäviä lasten kautta ja niitä vanhoja joiden kanssa ystävyys on jatkunut. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska he toistuvasti paheksuivat lastenhankintaani. En todellakaan jaksanut kuunnella sitä "miksi teit lapsia maailmaan, joka hyvää vauhtia tuhoutuu, olet todella itsekäs". Parempi siirtää hyvinvoinnille haitalliset ihmissuhteet sivuun ja keskittyä niihin, joissa on hyvä olla.

He olivat oikeassa

Mutta käyttäytyivät väärin.

Vierailija kirjoitti:

Mikä meitä naisia vaivaa?! Miten me ei osata olla ystäviä toisille kaikissa elämänvaiheissa. Miehille ei tapahdu näin. Moni tässäkin keskustelussa on sanonut, että lasta ei voi jättää isälleen koskaan ikinä, toinen osa sanoo, että toisten jutut ei enää kiinnosta, kun on lapsi. Lapsettomia puolestaan ei kiinnosta lasten asiat. Eikö niille kavereille osata enää jutella lasten saamisen jälkeen vai mitä tapahtuu? Haluammeko me naiset todella muuttua lasten saamisen jälkeen VAIN äideiksi? Toki pikkuvauva tarvitsee äidin läsnäoloa 24/7, mutta esim 2 v. varmasti voisi jo olla isänsä kanssa muutaman tunnin, jotta äiti voi tavata ystäviään edes kerran puolessa vuodessa? Ja pikkuvauva aikana voisi kavereiden kanssa jutella puhelimessa vaikka vaunulenkin aikana? Ei sen tarvitse olla mitään yli yön reissuja ja hirveää biletystä, läsnäoloa molemmin puolin.

Kaksi syytä.

Naiset joutuvat ottamaan suhteettoman paljon vastuuta kodista ja lapsista jolloin aikaa ei jää kodin ulkopuolisille ihmissuhteille.

Toinen syy on tämä moderni avoimen lapsivihamielinen retoriikka joka saa ihmiset ajattelemaan että lapsen saaneeseen ei voi pitää enää yhteyttä kun mitä jos se pahin tapahtuu eli tämä kertoo sanallakaan lapsestaan, kääk! Sitä kutsutaan kuulumisten vaihtamiseksi.. Aina sitä toista ei kiinnosta sinun elämäsi uusin käänne, mutta hyviin tapoihin kuuluu kysyä, kuunnella ja muistaa - niin toimii ystävä.

Sosiaalista elämää syö myös toinen asia samalla tavalla nimittäin sairaaksi muuttunut työelämä. Ihmisillä ei yksinkertaisesti ole aikaa eikä energiaa tavata toisiaan. Yksinäisyysepidemia koskee kaikkia, ei vain naisia tai äitejä. Joten mikä yhteiskuntaa vaivaa!

Vierailija kirjoitti:

Minulla kävi niin, että läheisimmät ja tärkeimmät kaverit jäivät ja muut karsiutuivat pois. Sain lapsen ensimmäisenä ja kaverit vasta vuosia myöhemmin. Kyllä se vaati molemminpuolista ymmärrystä erilaisten elämäntilanteiden suhteen. Toisaalta olen aika varma, että ne pois jääneet kaverit olisivat jääneet pois joka tapauksessa.

Pystyin kyllä näkemään kavereita myös ilman lasta, mutta meni kiinnostus täysin niihin kavereihin, joiden kuullen ei olisi saanut puhua mitään lapsesta eivätkä olisi halunneet nähdä edes vilausta lapsesta. Lapsi on iso osa elämää ja on monessa tilanteessa vaikea esim. kertoa kuulumisia, jos pitää esittää, että mitään lasta ei edes ole. Minusta sellainen on lähinnä naurettavaa ja lapsellista käytöstä aikuiselta. Siis esim. jos kaveri kysyy mitä aion tehdä viikonloppuna. Ja sitten vastaan, että ollaan esim. menossa naapurikaupungissa olevaa lastentapahtumaan, niin alkaa se silmien pyörittely, että aina sä puhut vaan sun lapsesta. Itsepähän kysyi. Näitä tilanteita oli osan kanssa jatkuvasti, kun lapseni oli pieni, joten lakkasin vaan olemasta missään yhteydessä heihin. 

Tämä. Ennen "ystävä" katsoi mielellään lomakuviasi, senkin jälkeen kun niihin tuli mukaan mies, mutta nyt lapsi pitää cropata kuvasta pois ettei vaan tää kaveri vedä pultteja siitä että ns. tyrkytät lastasi. 😂

Minulla on edelleen myös lapsettomia ystäviä, vaikka on kaksi lasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla kävi niin, että läheisimmät ja tärkeimmät kaverit jäivät ja muut karsiutuivat pois. Sain lapsen ensimmäisenä ja kaverit vasta vuosia myöhemmin. Kyllä se vaati molemminpuolista ymmärrystä erilaisten elämäntilanteiden suhteen. Toisaalta olen aika varma, että ne pois jääneet kaverit olisivat jääneet pois joka tapauksessa.

Pystyin kyllä näkemään kavereita myös ilman lasta, mutta meni kiinnostus täysin niihin kavereihin, joiden kuullen ei olisi saanut puhua mitään lapsesta eivätkä olisi halunneet nähdä edes vilausta lapsesta. Lapsi on iso osa elämää ja on monessa tilanteessa vaikea esim. kertoa kuulumisia, jos pitää esittää, että mitään lasta ei edes ole. Minusta sellainen on lähinnä naurettavaa ja lapsellista käytöstä aikuiselta. Siis esim. jos kaveri kysyy mitä aion tehdä viikonloppuna. Ja sitten vastaan, että ollaan esim. menossa naapurikaupungissa olevaa lastentapahtumaan, niin alkaa se silmien pyörittely, että aina sä puhut vaan sun lapsesta. Itsepähän kysyi. Näitä tilanteita oli osan kanssa jatkuvasti, kun lapseni oli pieni, joten lakkasin vaan olemasta missään yhteydessä heihin. 

Ehkä ohi aiheen, mutta olen törmännyt samaan myös työelämässä, jos tulee joku lapsivapaata elämää viettävät työkaveri vastaan. Näiden kuullen ei muka saisi puhua ollenkaan lapsista ja avoimesti pyörittelevät silmiään, jos puhuu.

Kysykää suoraan että miksi pyörittelee silmiään (se on huonoa käytöstä). Ja jos/kun vastaavat että lapset ärsyttää niin pyytäkää jakamaan kaikille heidän oman viikon/elämän kohokohta kuulumiset ja esittäkää ylikiinnostunutta. Jos ei ole täysnarsisti niin tässä vaiheessa puna nousee korviin asti, kun pääsee huomion keskipisteeksi huonoine käytöstapoineen ja tylsine kuulumisineen jotka tosiaan ei ole sen ihmeellisempiä kuin se että joku kävi viikonloppuna katsomassa lapsensa pesäpallopelin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla kävi niin, että läheisimmät ja tärkeimmät kaverit jäivät ja muut karsiutuivat pois. Sain lapsen ensimmäisenä ja kaverit vasta vuosia myöhemmin. Kyllä se vaati molemminpuolista ymmärrystä erilaisten elämäntilanteiden suhteen. Toisaalta olen aika varma, että ne pois jääneet kaverit olisivat jääneet pois joka tapauksessa.

Pystyin kyllä näkemään kavereita myös ilman lasta, mutta meni kiinnostus täysin niihin kavereihin, joiden kuullen ei olisi saanut puhua mitään lapsesta eivätkä olisi halunneet nähdä edes vilausta lapsesta. Lapsi on iso osa elämää ja on monessa tilanteessa vaikea esim. kertoa kuulumisia, jos pitää esittää, että mitään lasta ei edes ole. Minusta sellainen on lähinnä naurettavaa ja lapsellista käytöstä aikuiselta. Siis esim. jos kaveri kysyy mitä aion tehdä viikonloppuna. Ja sitten vastaan, että ollaan esim. menossa naapurikaupungissa olevaa lastentapahtumaan, niin alkaa se silmien pyörittely, että aina sä puhut vaan sun lapsesta. Itsepähän kysyi. Näitä tilanteita oli osan kanssa jatkuvasti, kun lapseni oli pieni, joten lakkasin vaan olemasta missään yhteydessä heihin. 

Ehkä ohi aiheen, mutta olen törmännyt samaan myös työelämässä, jos tulee joku lapsivapaata elämää viettävät työkaveri vastaan. Näiden kuullen ei muka saisi puhua ollenkaan lapsista ja avoimesti pyörittelevät silmiään, jos puhuu.

Kysykää suoraan että miksi pyörittelee silmiään (se on huonoa käytöstä). Ja jos/kun vastaavat että lapset ärsyttää niin pyytäkää jakamaan kaikille heidän oman viikon/elämän kohokohta kuulumiset ja esittäkää ylikiinnostunutta. Jos ei ole täysnarsisti niin tässä vaiheessa puna nousee korviin asti, kun pääsee huomion keskipisteeksi huonoine käytöstapoineen ja tylsine kuulumisineen jotka tosiaan ei ole sen ihmeellisempiä kuin se että joku kävi viikonloppuna katsomassa lapsensa pesäpallopelin.

Itse en ainakaan ole sen tyylinen, että jaksaisin näpäytellä aikuisia ihmisiä huonosta käytöksestä. Jätän heidät omaan arvoonsa ja juttelen asioista niiden kanssa, jotka eivät pyörittele silmiään toisille. Olen huomannut muiden tekevän samaa. Usein puhutaan ihan muista jutuista, mutta nuo tuon tyyppiset työkaverit jäävät porukan ulkopuolelle. Ei siksi, että meillä olisi joku perheellisten kerho, vaan siksi, ettei kellään meistä ole velvollisuutta olla mukava huonokäytöksisille työkavereille. Työt hoidetaan ja muuten ollaan asiallisia, mutta siihen se sitten jää.

Vierailija kirjoitti:

Siksi, että elämäntilanteemme olivat tosi erilaiset. Ymmärrän, ettei lapsetonta kiinnosta lapseni. Minua ei puolestaan kiinnosta hänen työnsä, eivätkä muutkaan ongelmansa. En siis jaksa kuunnella tuntitolkulla jonkun työstä, ruoansulatusongelmista, enkä muistakaan ongelmista. Raskasta.

Lapsettomat eivät myöskään ymmärrä, että minua ei kiinnosta biletys yhtään. Olen mieluummin lasteni ja mieheni kanssa. Heille ravintolassa käynti voi olla rentouttavaa, itse mietin koko ajan kotona itkevää vauvaa.

Vuoden äityli-tunnustusta odotellessa.

Melkoista ystävyyttä, jos ei ystävän asiat kiinnosta. Lapset kasvaa ja jossain vaiheessa se äidin seura ei enää kiinnosta. Sitten sitä ollaan yksin vapaa-aika, kun ollaan siinä äitiyden hurmoksessa ajateltu, ettei tartte elämältä muuta. Ne on just näitä, jotka vanhana nököttää yksin himassa ja valittaa kun kukaan ei soita. Lapset on vaan lainassa, eikä niiden velvollisuus ole vastata äidin sosiaalisista tarpeista sitten isompana.

Ja mitä sitten jos on eri elämäntilanteet? Mulla ja mun kavereilla on paljon asioita, jota heille on tärkeitä ja itselle ei niinkään. Silti kuunnella puolin ja toisin niihin liittyviä asioita ja sitten vaihdetaan johonkin toiseen asiaan. 

Isoin ongelma on aikatauluhaasteet. Jostain syystä lapsettomat kaverit menevät töihin ja lähtevät töistä niin myöhään, että eivät ehdi nähdä töiden jälkeen. Heille sopisi tapaaminen illalla klo 19 jälkeen mutta se alkaa olla itselleni liian myöhään, etenkin jos pitää tavata kaupungilla. Ja tästä joustaminen on heille jotenkin todella vaikeaa. Itse taas lähtisin mielelläni vaikka syömään viideltä. Lapsiperheessä se rytmi on kuitenkin aina sama oli arki tai pyhä, niin ei aina jaksaisi tinkiä unista, että voisi nähdä ystäviä. 

Lapsellisilla ystävillä taas on monesti suht sama rytmi, jolloin tapaamisia pyritään sopimaan tiettyihin aikoihin, että kaikki pääsevät nukkumaan ajoissa nähtiin sitten ilman lapsia tai lasten kanssa.