Miksi jätit lapsettomat ystävät pois, kun perustit perheen?

Vierailija kirjoitti:

Koska ystäväni ei halunnut tavata lastani edes yhtä kertaa. Tuntui, että hän halusi täydellisesti ohittaa minulle maailman tärkeimmän asian. Olisin ollut valmis jatkamaan ystävyyttä niin, ettei lapsi olisi mitenkään korosteisesti muuttanut asioita välillämme - olisimme voineet tavata edelleen kahden kesken ilman lasta jne. - mutta loukkaannuin kyllä siitä, ettei edes 15 min kohteliaisuuskäynti vauvan läsnäollessa onnistunut. Ei ystävyys onnistu niin, että toinen joutuu piilottamaan jonkin osan itsestään ja ikään kuin leikkimään, ettei sitä (lasta ja äitiyttä) ole edes olemassa.

Yleensä he,keillä on lapsia ohittaa vaikka lapsettoman sinkku ihmisen treffikokemuksia, ei se jos tapaat ystävää lapsen kanssa tai ilman ole vain siitä lapsesta ja sinusta, ystäväsi haluaa myös tulla kuulluksi ja kohdatuksi, mikä hänen elämäntilanteensa sitten onkaan. Ei se mene niin että vaan sinä sinä ja lapsi lapsi imee huomion. Tätä en ainakaan itse jaksa, vaikka olen aidosti läsnä ystävälle jolla lapsia ja lapselle.

En jättänyt heitä, joita ei haitannut nähdä samalla lapsia. Muut jäivät, koska minulla ei ollut mahdollisuuksia juuri mihinkään ilman lapsia. Silloin harvoin kun oli, halusin olla ne hetket totaalisen yksin. Joko nukkuen tai tehden jotain muuta.

Ymmärrän, ettei sitä sitovuuden tasoa voinut ymmärtää se lapseton, joka olisi halunnut viettää aikaa kuten ennen, aikuisten kesken. Se vain ei ollut mahdollista, ei edes harvoin.

Mulle äitiydessä on ollut haastavinta se, että täytyy olla niin intensiivisesti saatavilla lapselle/lapsille. Sitten sitä läsnäoloa pitäisi jättää edes pieni riippunen puolisolle. Ja ehkä omalle äidille. Ja toisaalta iäkkäälle yksinäiselle mummollekin, vaikka oikeastaan musta ei ole mitään jäljellä. Ja kun ystävä soittaa ja haluaa puhua kuinka hänelle on iso riita siskonsa kanssa, olen enää vain pelkkä kuori, ja kuuntelen kuulematta mitään ja samalla haaveilen pääseväni yksin kakalle.  Eiköhän ne ystävyyssuhteet suurin piirtein tähän kaatuneet. 

Ne ystävät, jotka tajusivat tämän, ovat elämässäni vieläkin. Ne, keitä tämä loukkasi, eivät ole.

Vierailija kirjoitti:

Mulle äitiydessä on ollut haastavinta se, että täytyy olla niin intensiivisesti saatavilla lapselle/lapsille. Sitten sitä läsnäoloa pitäisi jättää edes pieni riippunen puolisolle. Ja ehkä omalle äidille. Ja toisaalta iäkkäälle yksinäiselle mummollekin, vaikka oikeastaan musta ei ole mitään jäljellä. Ja kun ystävä soittaa ja haluaa puhua kuinka hänelle on iso riita siskonsa kanssa, olen enää vain pelkkä kuori, ja kuuntelen kuulematta mitään ja samalla haaveilen pääseväni yksin kakalle.  Eiköhän ne ystävyyssuhteet suurin piirtein tähän kaatuneet. 

Ne ystävät, jotka tajusivat tämän, ovat elämässäni vieläkin. Ne, keitä tämä loukkasi, eivät ole.

Oletko sinä ymmärtänyt ystäviäsi? Two way street.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulle äitiydessä on ollut haastavinta se, että täytyy olla niin intensiivisesti saatavilla lapselle/lapsille. Sitten sitä läsnäoloa pitäisi jättää edes pieni riippunen puolisolle. Ja ehkä omalle äidille. Ja toisaalta iäkkäälle yksinäiselle mummollekin, vaikka oikeastaan musta ei ole mitään jäljellä. Ja kun ystävä soittaa ja haluaa puhua kuinka hänelle on iso riita siskonsa kanssa, olen enää vain pelkkä kuori, ja kuuntelen kuulematta mitään ja samalla haaveilen pääseväni yksin kakalle.  Eiköhän ne ystävyyssuhteet suurin piirtein tähän kaatuneet. 

Ne ystävät, jotka tajusivat tämän, ovat elämässäni vieläkin. Ne, keitä tämä loukkasi, eivät ole.

Oletko sinä ymmärtänyt ystäviäsi? Two way street.

Olen. Mulle on päivän selvää, että isoissa elämänmuutoksissa ihminen ei jaksa keskittyä ystävyyssuhteisiin. Kannattaa muistaa, että tulee elämässä muitakin kuluttavia elämäntilanteita  kuin vanhemmuus. En ole kuullut puoleen vuoteen mitään ystävästäni, joka saattohoitaa äitiään. Välillä laitan viestiä, mutta tajuan todella hyvin, että hän ei jaksa vastailla. Jos kuvittelisin, että hänen kuuluu nytkin kuunnella mun hölynpöly-kuulumisia, niin olisin täysi ihmishirviö omasta mielestäni. 

Tämän vuoksi ystävyyssuhteita pitää.olla useita. Niissä on omat kautensa, eikä saa olla riippuvuutta. 

Mun elämässä on ollut kaksi vaihetta, jolloin en ole jaksanut tai pystynyt pitämään huolta ystävyyssuhteistani. Toinen oli pikkulapsiaika ja toinen syöpäsairauteni. Näistä kahdesta kuitenkin pikkulapsiaika oli se ehdottomasti hankalampi ka pidempi aikakausi, kun ei voimat ja sosiaalinen akku riittänyt. Syöpä hoitoineen oli kuitenkin paljon helpompi. Molemmat elämänvaiheet on myös olleet sellaisia, että jos joku on pahoittanut mielensä mun poissaolevuudesta, en ole siihen ehtinyt kiinnittää paljon huomiota, enkä pahoitella. Kyllä ne ystävyyssuhteet kestää elämää, joiden on tarkoituskin. Itse en lataa ystävyyssuhteisiin sellaisia odotuksia, kuin parisuhteeseen tai perhesuhteisiin.