Miten te kokopäiväisesti työskentelevät jaksatte perhe-elämää?

Paras jaksamista lisäävä on itsellä hyvä parisuhde. Kaikki osa-alueet toimii ja suhde antaa enemmän kuin ottaa. 

Helsingissä asuessa ennen lapsia väsytti koko ajan. Tunnin työmatka suuntaansa, melu ja ihmismassat. Perheellisenä ajankäytöstä tuli järkevämpää ja aloin myös syödä terveellisemmin: aina myös kasviksia aterioilla jne.

Kun muutimme pienemmälle paikkakunnalle, elämänlaatu koheni. Pääsen kävellen töihin vartissa, ja asuinympäristöni on kaunis. Perhe antaa voimia myös. Lasten ollessa pienempiä tein 80 % työaikaa, siihen on lakisääteinen oikeus. Huomasin myös, että lihaton ruokavalio uuvutti. Kun otin B12-kuurin ja palasin sekasyöjäksi, olo parani kummasti. Ruutuajan säätäminen kohtuuteen ja liikunta ovat myös tärkeitä jaksamiselle.

Mitä varten elät täällä, työnantajaako?

Arjen pyörittämiseen tulee rutiinit. Lasten myötä osaa mitoittaa tekemisensä paremmin, koska on suunniteltava. Elämä monipuolisempaa, kun on eri osa-alueita.

Kun sain lapsen, niin oli siinä totuttautumista, mutta nykyisin ihmettelen, miten en ennen saanut paljon mitään aikaiseksi iltaisin. Tehot ja tekemisen vauhti ovat moninkertaistuneet. Enää en nillitä pikkuasioista, eikä ole pahemmin aikaa seisoa peilailemassa. Niillä mennään, mitä on. Tiedän kyllä rajani: 2 lasta on maksimi ja työaikaa on pakko lyhentää hieman (eli se siitä kokoaikaisesta) Lapset tuo myös energiaa ja naurua. Äkkiä kasvavat isoiksi lapsiksi. Omat lapset ei vie samalla tavalla energiaa kuin muut ihmiset. 

- myös introvertti ja omaa aikaa kaipaava, mutta yllättäen äitiyteen sopivasti solahtanut vanhempi (vaikka välillä kiukkuinen).

Mä oon introvertti mutta ei mua puolison tai lapsen seura kuormita. He on perhettä, jonka kanssa saa olla rauhassa ja oma itsensä, eikä tarvitse esittää mitään. Vähän sama, kuin olisi itsekseen. Muiden ihmisten seura kuormittaa eri tavalla. 

Oikein hyvin, kiitos kysymästä. Kai kaikkeen tottuu, mutta en edes osaisi kuvitella arkea, jossa kaikki aikani menisi vain töistä toipumiseen. Kuulostaa kamalalta! Siis ei lapseton elämä, se on jokaisen oma päätös, mutta se, että työ olisi noin kuormittavaa.

Teen lasten kanssa ihan normijuttuja, ruokaa ja leivotaan yhdessä, pelataan, väritetään, askarrellaan, ulkoillaan. Toisinaan annan lapsille tabletit käteen (tai isommalle koululaiselle luvan pelata koneella), ja hyvin ehtii henkäistä. Harrastan paljon lasten kanssa, voimistelua, yleisurheilua ym. Minusta elämä lasten kanssa on mahtavaa.

Kyllä tuossa tilanteessa miettisin mikä siinä työssä kuormittaa niin paljon ja voisiko sille asialle tehdä jotain. Eihän siinä ole mitään järkeä, että jättää elämänsä elämättä työn takia. 

Vierailija kirjoitti:

Se vain, että minä haluaisin lapsia. En vaan tiedä miten jaksaisin sitä, kun työ vie niin paljon energiaa eikä sitäkään voi pois jättää. Muuten kyllä varmasti jaksaisin lapsiarkea, mutta työ on siinä yhtälössä liikaa. Tietysti työaikaa voi lyhentää, jos talous sallii. Tunnen itseni sen verran hyvin, että olisin takuulla täysin uupunut perheen ja työn yhdistämisestä. Ap

Miksi työtä ei voi jättää pois? Voin varmuudella sanoa että sinä et ole korvaamaton työssäsi. Kukaan ei ole. Sen sijaan äitinä olet korvaamaton.

Kautta historian mies on käynyt töissä ja nainen hoitanut lapsia kotona. Tänäkin päivänä sitä tehdään monessa perheessä.

Aika monella tutulla lasten saanti on laittanut elämän prioriteetteja uuteen järjestykseen ja ovat tehneet suuriakin muutoksia uraansa vanhempainvapaiden aikana. On vaihdettu työpaikkaa, työnkuvaa tai jopa koko alaa erilaiseen, sellaiseen mikä sopii itselle paremmin ja toimii siinä lapsiperjearjessa paremmin. Tietysti hyvä puoliso auttaa myös asiaa. Ja varmaan kaikki vanhemmat on uupuneita välillä. Itse koen kuitenkin että vahvasti plussan puolella ollaan. Ne raskaammat pikkulapsivuodet on meidän perheessä jo takana päin ja arki tuntuu oikeastaan aika leppoisalle yhden melkein koululaisen ja yhden koululaisen kanssa. Onhan nuo mahtavia tyyppejä jotka tuo paljon väriä arkeen.

Ottaa sen asenteen, että kaiken ei tarvitse olla tiptop. Olen 2v ja 3v lasten työssäkäyvä totaaliyh. Kuormitun paljon arjesta ja tarvitsen välillä "kotipäiviä". Sillon ollaan vaan yökkärit päällä kotona, katotaan telkkaria ja syödään valmisruokaa. Olen myös ihan pienestä asti alkanut opettaa, että kaikki osallistuvat kykyjensä mukaan kotihommiin. Lapset osaavat jo nyt avustaa kotiaskareissa. Vievät omat astiat koneeseen, pyyhkivät pöytiä ja laittavat pyykkejä narulle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Se vain, että minä haluaisin lapsia. En vaan tiedä miten jaksaisin sitä, kun työ vie niin paljon energiaa eikä sitäkään voi pois jättää. Muuten kyllä varmasti jaksaisin lapsiarkea, mutta työ on siinä yhtälössä liikaa. Tietysti työaikaa voi lyhentää, jos talous sallii. Tunnen itseni sen verran hyvin, että olisin takuulla täysin uupunut perheen ja työn yhdistämisestä. Ap

Miksi työtä ei voi jättää pois? Voin varmuudella sanoa että sinä et ole korvaamaton työssäsi. Kukaan ei ole. Sen sijaan äitinä olet korvaamaton.

Kautta historian mies on käynyt töissä ja nainen hoitanut lapsia kotona. Tänäkin päivänä sitä tehdään monessa perheessä.

Tuskin kysymys on siitä, että kukaan olisi korvaamaton. Ei näin 2020-luvulla kuitenkaan ole järkevää jättäytyä työelämästä vain äidin rooliin ja miehen työssäkäynnin varaan. Eroja tapahtuu todella paljon, on pystyttävä turvaamaan myös oma selusta. Ydinperheoletus on edelleen myös vahva, vaikka on paljon perheitä joissa toista vanhempaa ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Olen vakavasti miettinyt onko jätettävä lapset tekemättä työelämän väsyttävyyden takia. Olen introvertin puolelle kallistuva, jaksaakseni tarvitsen rauhallista palautumisaikaa ja kuormitun mikäli työpäivän jälkeen on sovittuna ystävän tapaamista, jumppaa tai mitä tahansa mukavaakin asiaa. Mietin joudunko valitsemaan työn ja perhe-elämän välillä koska niiden yhdistäminen tuntuu ajatuksenakin uuvuttavalle. Ap

Eli valitset siis käytännössä työn? Miksi et valitsisi kotiäitiyttä/ kotirouvana olemista. Kaikkien ei tarvitse jaksaa kaikkea.

Arvovalintoja.

En jaksa. Teen keikkatyötä. Aiemmin kyllä yritin sitä työelämärallia + ruuhkavuosia ja siinä vielä yrittää pitää parisuhde kasassa. Mutta nousi seinä pystyyn.

Toi on kyllä ihan totta. Jotenkin automaattisesti oletetaan että se äiti pystyy kaikkeen. Hienoa,et on se mahdollisuus, tasa-arvo. Mut ei kaikki halua olla mitään uratykkejä vaan mieluummin tehdä lapsia ja keskittyä äitinä olemiseen. Ei toimiva, onnellinen perhe-elämä itsestään synny. Sen eteen pitää tehdä töitä.

Onnea on mies, joka ottaa vastuun elatuksesta. Minä voin olla kotona.

Olen miettinyt samaa kuin ap. Itse totesin, että en jaksaisi joten jätin lapsen tekemättä. Olen nepsykirjolla ja tarvitsen tosi paljon palautumisaikaa. Olisi ihanaa jos saisi ns voimavaroja muiden ihmisten kanssa olosta, mutta kun ei. 

En tiedä onko helpompi jaksaa kaikkea, jos ei ole nepsy? 

Vierailija kirjoitti:

Vaativa työ päällikkötasolla.

Omakotitaloprojekti, jossa iltatöinä itse toimin projektipäällikkönä ja maarakennusurakoitsijana.

Päälle lapset 2, 3, 5v, parisuhde ja työn sivussa aikuisopinnot ylemmässä ammattikorkeassa.

Eipä ole ollut aikaa miettiä jaksamisia, se on vaan jaksettava.

M39

Mä sinuna lykkäisin noita opintoja. Koska jos vaan painat menemään ajatuksella, että on pakko jaksaa, niin jossain kohtaa sun aivot sanovat kaput ja siinä voi tulla rumaa jälkeä. Höllää vähän, ehdit opiskella myöhemminkin.

Näin jälkikäteen voin todeta, että meillä oli onnea, sillä olin hoitovapaalla kolme vuotta ja myöhemmin kaksi vuotta kotona. Miehellä ja minulla on suht hyvät tulot, joten on käytetty ulkoisia lastenhoitopalveluja. Hyvät ystävät ovat mahdollistaneet sen, että on elämää lapsiperhearjen ulkopuolella. Ns. Tukiverkkoa lasten hoitoon ei ole.

Tuttavapiirissä ne perheet, joiden isovanhemmat osallistuu aktiivisesti lastenlasten arkeen niin heillä sujuu elämä ilman draamaa ja eroa.

Tein osa-aikatyötä siihen asti, kun kuopus täytti 4v. Sitten mies teki välillä 80% työaikaa, niin lasten hoitopäivät pysyivät kohtuullisina. Lisäksi liukuva työaika, mikä helpottaa aamuja. Meillä on rauhalliset ja keskittymiskykyiset lapset, jotka tykkäävät leikkiä pitkäkestoisia leikkejä keskenään tai kavereiden kanssa. Raskainta pikkulapsivaiheessa oli univaje.

Olen ollut kokopäiväisesti töissä koko aikuisikäni, hyvin jaksan koska lapsia en halua.

M33