Miten te kokopäiväisesti työskentelevät jaksatte perhe-elämää?

Puolison kanssa kun jakaa arkea, niin ihmeen hyvin jaksaa. Meillä on tosin yksi lapsi vielä, vauva arkea eletään.

Olen päiväkodissa töissä, joten tiedän millaista voi olla lasten kanssa, en elä punaiset linssit silmissä 

Hyvin.

Asun lapseni kanssa kahdestaan, ja ittumaisimmankin työpäivän jälkeen kun näkee lapsen, niin muistaa miksi yrittää koko ajan enemmän kuin parhaansa. Koska tuo rakas ihminen ansaitsee hyvän elämän.

Viikonloppuna sitten pitsa-leffailta ja vain oleillaan. Ei tarvitse olla aina jotain suorittamista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellistä, kun ap kysyy miten jaksatte, joku vastaa miten jaksaa, vaikka väsyttää ja loppupeleissä nekään hommat eivät vastaajalta kauaa vieneet, niin alapeukkua tulee kun joku kertoo miten jaksaa perhe-elämää ja työelämää. Automaattivaihteella. Joku se siellä pääkopassa pitää motivaation päällä, että löytyy voimavaroja.

Toki voi sitä lapset tehtyään vedota, että ei jaksa työelämään ja jäädään tukia nostamaan. 

Ehkä enemmänkin on kritisoitu sitä, että millaista se elämä on sillä automaattivaihteella ja kuka sellaisella haluaa elää ainutkertaista ja arvokasta elämäänsä. Jos siis löytyisi vaihtoehtojakin. Kaikille kun sinnittely ja uupumuksen rajoilla eläminen ei ole se, mitä elämältä haluaa. 

Eipä kukaan kertonu, että lisääntymällä se elämä alkaa rullaamaan automaattivaihteella. Vaihtoehto, tee abortti ennenku on myöhästä, sekö on vaihtoehto? Mut sit taas ei automatio minua haittaa. Lapset on parasta elämässäni. Heti lapsen syntymän jälkeen alkaa automaattivaihteet. Vaipan vaihtoa ja maitoa, vaikka ei olis jaksamista, mutta pakko. Toisaalta hyvä toisille, jos sen tiedostaa itsestään ja käyttää ehkäisyä. 

En minä jaksa mitään perhe-elämää tai parisuhde-elämää omien velvollisuuksieni lisäksi. Sen takia joka ikinen kosija on saanut minulta kenkää. En todellakaan meinaa kaksinkertaistaa taakkaani ja ruveta jotain mankumista ja vaatimuksia ja muita huomautteluja kuuntelemaan elämässäni. Koska sitähän se suhde paljolti on.

Omankin arkeni, jota elän yksin, joudun järjestelemään hyvin, että jaksaisin kaiken. Koitan esimerkiksi saada vapaa-aikani oikeasti vapaaksi. Sen tapahtuu niin, että käyn kaupassa, siivoan ja teen monen päivän ruoat arkena ja kerralla valmiiksi niin, etten vapaalla joudu näitä tekemään. Korkeintaan tiskaan vapaa-ajallani. Ja vapaat vietän kiinnostavien asioitten parissa. Tai otan päiväunia.

Ihan kauhistuttaakin ajatus, että joku ukko istuisi vieressäni huomauttelemassa tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni.

Kun sen virheen teki, että hankki lapsia niin on pakkoa jaksaa. Tai sitten käy niin kuin minulle, että nuppi leviää siitä uupumuksesta ja jäät kotiin, juuri sinne mitä työssä käymällä välttelit. Teet niitä maailman tylsimpiä ja uuvuttavampia asioita jotka vei työkykysi niin pitkään että lapset lähtee kotoa ja ehkä sitten sinulla on vihdoin mahdollisuus toipua ja mennä taas töihin.

Vierailija kirjoitti:

En minä jaksa mitään perhe-elämää tai parisuhde-elämää omien velvollisuuksieni lisäksi. Sen takia joka ikinen kosija on saanut minulta kenkää. En todellakaan meinaa kaksinkertaistaa taakkaani ja ruveta jotain mankumista ja vaatimuksia ja muita huomautteluja kuuntelemaan elämässäni. Koska sitähän se suhde paljolti on.

Omankin arkeni, jota elän yksin, joudun järjestelemään hyvin, että jaksaisin kaiken. Koitan esimerkiksi saada vapaa-aikani oikeasti vapaaksi. Sen tapahtuu niin, että käyn kaupassa, siivoan ja teen monen päivän ruoat arkena ja kerralla valmiiksi niin, etten vapaalla joudu näitä tekemään. Korkeintaan tiskaan vapaa-ajallani. Ja vapaat vietän kiinnostavien asioitten parissa. Tai otan päiväunia.

Ihan kauhistuttaakin ajatus, että joku ukko istuisi vieressäni huomauttelemassa tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni.

Ja nehän muuten huomauttelee. Itse eivät tee mitään vaikka olisi työttömänä päivät kotoa. Kun ne näkee että vaimo tulee illalla kotiin ja istuu hetkeksi niin alkaa nalkutus pyykeistä ja siivoamisesta ja keittiökin pitää siivota koska mies on siellä kokkaillut päivän aikana ja sotkenut jokaisen astian. Sitten haarat auki illalla kun olet puoli unessa ja ei kun aamulla viideltä laittamaan itsensä työkuntoon ja töihin.

Oli pakko jaksaa. Itseasiassa en muista koko pikkulapsiajasta juuri mitään, kai oli niin hektistä. 

Rajaamalla. Ei pidä takertua liikaa joka suunnalta tuleviin vaatimuksiin ja suosituksiin. Tilanteen mukaan soveltamalla, siten että itse voi hyvin. Kun itse voi hyvin, myös lapset voivat hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä jaksa mitään perhe-elämää tai parisuhde-elämää omien velvollisuuksieni lisäksi. Sen takia joka ikinen kosija on saanut minulta kenkää. En todellakaan meinaa kaksinkertaistaa taakkaani ja ruveta jotain mankumista ja vaatimuksia ja muita huomautteluja kuuntelemaan elämässäni. Koska sitähän se suhde paljolti on.

Omankin arkeni, jota elän yksin, joudun järjestelemään hyvin, että jaksaisin kaiken. Koitan esimerkiksi saada vapaa-aikani oikeasti vapaaksi. Sen tapahtuu niin, että käyn kaupassa, siivoan ja teen monen päivän ruoat arkena ja kerralla valmiiksi niin, etten vapaalla joudu näitä tekemään. Korkeintaan tiskaan vapaa-ajallani. Ja vapaat vietän kiinnostavien asioitten parissa. Tai otan päiväunia.

Ihan kauhistuttaakin ajatus, että joku ukko istuisi vieressäni huomauttelemassa tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni.

Ja nehän muuten huoma

Ja sinä suostut tuohon? Miksi? 

Eihän sitä aina jaksaisi, mutta pakko on. Välillä miettii, että ei näistä vuosista varmaan paljoa käteen jää, kun on niin väsyksissä, että hyvä jos jälkikäteen muistaa mitä on tehnyt.

Omat työvuoroni alkaa useimmiten klo 5.30 tai 6. Teen työpäivän, tulen kotiin, yleensä laitan tiski- ja pyykkikoneet pyörimään. Sen jälkeen tarvitsen pienen huilihetken sohvalla. Ja pieneksi se jääkin, kun lapset jo tulevat koulusta. Tottakai haluan kuunnella miten heidän päivä on mennyt. Ruoka tehdään neljäksi, kun puoliso tulee töistä. Lapset auttaa koulun jälkeen vähän kotitöissä (12- ja 14v).

Ruuan jälkeen autetaan tarvittaessa läksyissä tai harjoitellaan kokeisiin yhdessä lapsen kanssa. Sitten varsinkin näin talviaikaan lämmitellään tupaa takalla, käydään saunassa, syödään iltapalaa ja siinäpä se päivä menikin, huomenna uusiksi! 😄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellistä, kun ap kysyy miten jaksatte, joku vastaa miten jaksaa, vaikka väsyttää ja loppupeleissä nekään hommat eivät vastaajalta kauaa vieneet, niin alapeukkua tulee kun joku kertoo miten jaksaa perhe-elämää ja työelämää. Automaattivaihteella. Joku se siellä pääkopassa pitää motivaation päällä, että löytyy voimavaroja.

Toki voi sitä lapset tehtyään vedota, että ei jaksa työelämään ja jäädään tukia nostamaan. 

Ehkä enemmänkin on kritisoitu sitä, että millaista se elämä on sillä automaattivaihteella ja kuka sellaisella haluaa elää ainutkertaista ja arvokasta elämäänsä. Jos siis löytyisi vaihtoehtojakin. Kaikille kun sinnittely ja uupumuksen rajoilla eläminen ei ole se, mitä elämältä haluaa. 

Eipä kukaan kertonu, että lisääntymällä se elämä alkaa rullaamaan automaattivaihteella. Vaihtoehto, tee abortti ennenku on myöhästä, sekö on vaihtoehto? Mut sit taas ei automatio minua haittaa. Lapset on parasta elämässäni. Heti lapsen syntymän jälkeen alkaa automaattivaihteet. Vaipan vaihtoa ja maitoa, vaikka ei olis jaksamista, mutta pakko. Toisaalta hyvä toisille, jos sen tiedostaa itsestään ja käyttää ehkäisyä. 

 

Vaihtoehtoja on varmasti abortin lisäksi muitakin. Ei välttämättä ole pakko opiskella uutta tutkintoa lasten ollessa pieniä. Tai rakentaa taloa. Tai tehdä yli- ja lisätöitä (ellei taloustilanne ehdottomasti sitä vaadi). Tai harrastaa tavoitteellisesti aikaavievää harrastusta. Tai pitää kotia täydellisen siistinä koko ajan. Ym ym, ehkä saat pointista kiinni. 

Itse olen kanssasi samanlainen. Kovasti stressasi lapsen saanti. Lopulta äitiysloma oli minulle todella rankkaa aikaa, kun olin koko ajan kiinni lapsessa. Palasin töihin lapsen täyttäessä vuoden, jolloin mies jäi isyyslomalle. Siis se energia mitä sain siitä, kun olin töissä! Nykyään lapsi on kolmen vanha ja hänen kanssaan touhuaminen antaa tosi paljon energiaa. Nukkuu kuitenkin hyvin, joten omaa aikaa on aika kahdeksan jälkeen illalla ja viikonloppuna vielä pari tuntia päikkäriaikaan. Välillä viedään miehen kanssa yksin lasta vaikka uimahalliin tai mummolaan, niin toinen saa omaa aikaa. Odotan sitä aina aivan intona, mutta usein jo parin tunnin kuluttua alkaa kyllästyttää ja alkaa odottaa perhettä kotiin. 

Tasapaino on tärkeää - ei liikaa töitä tai ylitöitä, selkeä jako puolison kanssa että molemmat saavat tarvittaessa omaa aikaa, apukäsiä vaikka kerran kuukaudessa että parisuhteellekin on aikaa. Toki ymmärrän, että nämä eivät kaikille ole mahdollisia jos ei ole puolisoa tai tukiverkkoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minä jaksa mitään perhe-elämää tai parisuhde-elämää omien velvollisuuksieni lisäksi. Sen takia joka ikinen kosija on saanut minulta kenkää. En todellakaan meinaa kaksinkertaistaa taakkaani ja ruveta jotain mankumista ja vaatimuksia ja muita huomautteluja kuuntelemaan elämässäni. Koska sitähän se suhde paljolti on.

Omankin arkeni, jota elän yksin, joudun järjestelemään hyvin, että jaksaisin kaiken. Koitan esimerkiksi saada vapaa-aikani oikeasti vapaaksi. Sen tapahtuu niin, että käyn kaupassa, siivoan ja teen monen päivän ruoat arkena ja kerralla valmiiksi niin, etten vapaalla joudu näitä tekemään. Korkeintaan tiskaan vapaa-ajallani. Ja vapaat vietän kiinnostavien asioitten parissa. Tai otan päiväunia.

Ihan kauhistuttaakin ajatus, että joku ukko istuisi vieressäni huomauttelemassa tekemisistäni tai tekemättä jättämisistäni.

Ja nehän muuten huoma

Kuka hullu tuollaista katsoo? Avioero on keksitty.

Olen yksinhuoltajaäiti, jolla 5- ja 3-vuotiaat lapset ja teen 38 tuntista työviikkoa. Koen jaksavani arkea paremmin nyt, kun käyn töissä ja lapset ovat päivähoidossa. Pikkukaupungissa päiväkoti on pieni ja mukava, hoitajat pysyvät samoina ja lapset viihtyvät siellä hyvin. Itse taas tykkään työstäni ja koen, että työaika on minulle lähestulkoon lepoa verrattuna kodista ja lapsista yksin huolehtimiseen. Hiljainen ja rauhallinen toimistotyö järjestötalolla tasapainottaa arkea lasten kanssa tosi hyvin. Jaksan paremmin myös touhuta lasten kanssa vapaa-ajalla, kun voi töissä latautua. 



Huonosti voin silloin, kun olin lasten ollessa pienempiä kotiäitinä ja ex-mies kävi töissä. Tuntui, että jouduin työskentelemään 24/7 kahden aikuisen edestä, kun mies ei osallistunut kotitöihin tai lastenhoitoon. Nyt eron jälkeen ja työssäkäyvänä elämä on paljon helpompaa ja todella mukavaa :)

Olen onnekas koska olen saanut järjestettyä elämäni sopivaksi myös lapsen saamisen jälkeen.

Teen täyttä työpäivää, mutta etänä, eli työmatkoihin ei mene turhaa aikaa. Teen sopivasti ylitöitä, jotta saan joka maanantai aloitettua työt 2h myöhemmin. Lapsi päiväkotiin yhdeksäksi ja työt alkaa klo 11 silloin. Mies tekee töitä aamupainoitteisesti, joten hakee lapsen jo klo 15 jälkeen ja touhuaa hänen kanssaan pari tuntia kun itse vielä olen töissä. Nukutukset ja iltatoimet hoidetaan joka toinen ilta, jolloin toinen saa joka toinen ilta omaa aikaa seitsemästä eteenpäin. 

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinhuoltajaäiti, jolla 5- ja 3-vuotiaat lapset ja teen 38 tuntista työviikkoa. Koen jaksavani arkea paremmin nyt, kun käyn töissä ja lapset ovat päivähoidossa. Pikkukaupungissa päiväkoti on pieni ja mukava, hoitajat pysyvät samoina ja lapset viihtyvät siellä hyvin. Itse taas tykkään työstäni ja koen, että työaika on minulle lähestulkoon lepoa verrattuna kodista ja lapsista yksin huolehtimiseen. Hiljainen ja rauhallinen toimistotyö järjestötalolla tasapainottaa arkea lasten kanssa tosi hyvin. Jaksan paremmin myös touhuta lasten kanssa vapaa-ajalla, kun voi töissä latautua. 



Huonosti voin silloin, kun olin lasten ollessa pienempiä kotiäitinä ja ex-mies kävi töissä. Tuntui, että jouduin työskentelemään 24/7 kahden aikuisen edestä, kun mies ei osallistunut kotitöihin tai lastenhoitoon. Nyt eron jälkeen ja työssäkäyvänä elämä on paljon helpompaa ja todella mukavaa :)

Kiva kuulla, että nyt menee noin hyvin! Ja muutenkin mukavan positiivinen viesti. 

Tästä tuli mieleen, että myös työtehtävissä on suuresti kuormittavuuden suhteen eroja. En sano, etteikö hiljainen ja rauhallinen toimistotyö järjestötalolla voisi olla kuormittavaa, mutta hiljainen ja rauhallinen ei ehkä ole tavallisin nykyajan työelämää kuvaava termi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen yksinhuoltajaäiti, jolla 5- ja 3-vuotiaat lapset ja teen 38 tuntista työviikkoa. Koen jaksavani arkea paremmin nyt, kun käyn töissä ja lapset ovat päivähoidossa. Pikkukaupungissa päiväkoti on pieni ja mukava, hoitajat pysyvät samoina ja lapset viihtyvät siellä hyvin. Itse taas tykkään työstäni ja koen, että työaika on minulle lähestulkoon lepoa verrattuna kodista ja lapsista yksin huolehtimiseen. Hiljainen ja rauhallinen toimistotyö järjestötalolla tasapainottaa arkea lasten kanssa tosi hyvin. Jaksan paremmin myös touhuta lasten kanssa vapaa-ajalla, kun voi töissä latautua. 



Huonosti voin silloin, kun olin lasten ollessa pienempiä kotiäitinä ja ex-mies kävi töissä. Tuntui, että jouduin työskentelemään 24/7 kahden aikuisen edestä, kun mies ei osallistunut kotitöihin tai lastenhoitoon. Nyt eron jälkeen ja työssäkäyvänä elämä on paljon helpompaa ja todella mukavaa :

 

Vastaussysteemi toimii tosi huonosti, mutta yritetään :D



Totta, työtehtävissä on paljon eroja ja tietenkin työpaikkakohtaista, onko viihtyvyys hyvä. Koen itse olevani todella onnekas, kun pääsin näin mukavaan ja merkitykselliseen työhön! Työpaikkani toimii kattojärjestönä eri yhdistyksille tarjoten mm. kokoustiloja ja muuta vastaavaa, ja oma tehtäväni on hoitaa ajanvarauksia, avaimen luovutuksia, kahvituksia kokouksiin ja siivoilua. "Joutoajalla" teen paljon graafisen suunnittelun juttuja mihin koulutukseni sopii, esim. mainoksia eri tapahtumiin. Töistä on ihana saada positiivista palautetta ja kuulla, että vaikkapa näkövammaisten kerhossa käyminen on ollut ihmisen koko kuukauden kohokohta. <3 Olen ollut itsekin positiivisesti yllättynyt, että nykypäivänä työelämä voi olla näin mukavaa!

Vierailija kirjoitti:

En edes halunnut 100%työtä, kun lapset oli päiväkodissa ja ala-asteella. Tein 50-80% työaikaa. Ei ollut jatkuva riittämättömyyden tunne. Kun nuorin meni yläasteelle, niin siirryin 100% työaikaan. Lopulta lyhyt aika elämässä. Kohta nuorinkin muuttaa kotoa.

Minäkin teen 50% työaikaa ja myöhemmin 80% työaikaa. Ajattelin, että se olisi lasten takia, ettei tarvi olla niin paljon päiväkodissa, mutta kun jatkoin osittaista hoitovapaata, niin tein sen kyllä oman jaksamisen takia. Kun työpäivä on 6,5h (+liukumat suuntaan ja toiseen), niin huomattavasti paremmin ehtii tehdä asiat ja kun tekee työt vielä etänä, niin ei tule julkisten aikataulujen kanssa ongelmia. Täällä ei bussit kulje viiden eikä edes 10min välein. Ehtii tehdä työt rauhassa ja välillä olla töiden jälkeen rauhassakin vaikka puolesta tunnista tuntiinkin. Jos tekisin täyttä päivää, en ehtisi edes lopettaa työpäivää kun lasten isä tulisi jo lasten kanssa kotiin.

Vielä pahempi olisi, jos täyttä päivää pitäisi tehdä toimistolla. Oma työpäivä venyisi julkisilla kulkiessa tai vaikka ihan pyörälläkin mennessä pari tuntia pidemmäksi ja samalla sekunnilla kun saa jalan sisään ovesta pitäis olla jo tekemässä ruokaa perheelle. Pää hajoaisi jo kuukaudessa, koska introverttina oman ajan tarve on suuri ja se on minulle samanlainen tarve kuin syöminen ja nukkuminen. Se on pakollista että kroppa ja mieli toimivat. Siksi teen tuota 80% työaikaa luultavasti niin pitkään kuin lain mukaan saa olla, eli nuoremman lapsen ekalle luokalle saakka, vaikka taloudellisesti ei olekaan kannattavaa. Jos pitää valita oma mielenterveys vai raha, niin ehkä se mielenterveys kuitenkin ensin.

Joku louskuttaa tietysti, että miksi piti lapset tehdä, jos ei pää kestä, niin kyllä pääni kestää lapsia, mutta ei puolisoa, joka ei mahdollista sitä omaa aikaa. Jos taloudessa on kaksi aikuista, niin lasten hoito pitäis vuorotella niin, että molemmat saa olla välillä rauhassa, mutta meillä vain mies saa olla rauhassa ja itse pitää ottaa taloudellisesti takkiin, että jotenkuten elämä tuntuu mielekkäältä tai edes elämisen arvoiselta. (Ja kyllä, olen suunnitellut jättäväni sian kunhan saan muut asiat hoidettua niin, ettei siitä koidu kohtuutonta harmia lapsille.)

No... pikkulapsivuodet on hieman rankkoja ja silloin kannattaa tehdä lyhennettyä työaikaa, jos vaan mahdollista. Mutta kun lapsi kasvaa niin sitten elämä on ihan normaalia elämää taas eikä mitenkään rankempaa kuin ilman lastakaan. Päin vastoin, oma kiva lapsi on mitä parhainta seuraa!

Toki se on paljon itsestäkin kiinni. Itse olin noin kymmenen vuotta yksinhuoltaja eikä siinä ollut aikaa eikä energiaa suorittaa vanhemmuutta samalla tavalla kuin huomaan monien tekevän. Meillä ei ole turhia, keinotekoisia sääntöjä eikä muutenkaan suoriteta mitään. En ole tarkka mistään muusta kuin siiitä, että lapsi käyttäytyy asiallisesti ja hoitaa koulunsa hyvin. Lapsella on muutama harrastus mutta ei mitään sellaista suoritusharrastusta, jossa olisi treenejä monta kertaa viikossa. Kun ottaa rennosti ja elää vaan ihan normaalia elämää lapsen kanssa niin ei siinä niiden ensimmäisten rankempien vuosien jälkeen ole mitään kuormittavaa. :)

Ihanaa että ihmiset alkaa heräämään siihen, että nykymallissa perhe-elämä on mahdotonta. Ei ole mitenkään mahdollista elää hyvää elämää perheenä siten, että molemmat vanhemmat käy töissä saati tekee uraa. Jos halutaan onnellisia ja hyvinvoivia perheitä, toisen vanhemman pitää keskittyä perheeseen ja kotiin. Yhden palkan on riitettävä perheen elämään. Tässä nykymallissa kaikki tekee täyttä työaikaa, lapset laitoksissa ja siltikään ei rahat riitä mihinkään. Viikonloput ei riitä palautumiseen, kun se koko oma ja perheen elämä pitäisi mahduttaa noihin kahteen päivään. Sairasta.

Pitääkö oikeasti ihmetellä miksei lapsia synny ja miksi ihmisiä masentaa?