Miten te kokopäiväisesti työskentelevät jaksatte perhe-elämää?

Eipä tuota aikoinaan tullut niin ajateltua. Kai sitä meni aina automaattiohjauksella? Keskityin enempi siihen, mikä oli riittävää. Yh-äitinä ymmärsin rahani, enkä edes yrittänyt ylisuorittaa. Koti oli sen näköinen, kuin lapsiperheen koti on. Nyt tuota ehtii kotia kiillottaa, kun lapset on aikuisia. Kuulemma oli onnellinen ja turvallinen lapsuus - tai sitten sanovat vaan niin, että äiti olisi tyytyväinen 😂

Vierailija kirjoitti:

Vaativa työ päällikkötasolla.

Omakotitaloprojekti, jossa iltatöinä itse toimin projektipäällikkönä ja maarakennusurakoitsijana.

Päälle lapset 2, 3, 5v, parisuhde ja työn sivussa aikuisopinnot ylemmässä ammattikorkeassa.

Eipä ole ollut aikaa miettiä jaksamisia, se on vaan jaksettava.

M39

Tässä on oikein klassinen esimerkki siitä, kun kaikki pitää saada kerralla. Jälkikäteen voi sitten ajatella, että elämässä on 10 vuoden jakso, josta ei mielikuvia.

Omalla tavallaan se lapsen kanssa oleminen iltaisin on suhteellisen rentoa. Eikä sitä yhteistä aikaa ole illalla kuin pari tuntia. Monesti luetaan sylikkäin kirjaa tai leikitään jotain yhdessä. Rankkaa on se muu arjen pyörittäminen; kaupassa käynti, ruuanlaitto, pyykkihuolto jne. 

Hyvin jaksaa, kun urheilee säännöllisesti. Virtaa on kuin pienessä kylässä ja mieli iloinen sekä tasainen, vaikka kolme lasta, koira, oma yritys, jatkotutkinto-opiskelut, työmatkoja, nuorimman lapsen sekä omat säännölliset harrastusmenot. Toki mies osallistuu aktiivisesti ja tasapuolisesti kaikkeen, mutta myös omat menot hänellä. Stressiä ei kannata ottaa kiireestä ja osattava organisoida. Peruspositiivisella asenteella pärjää pitkälle. 

Vierailija kirjoitti:

Vaativa työ päällikkötasolla.

Omakotitaloprojekti, jossa iltatöinä itse toimin projektipäällikkönä ja maarakennusurakoitsijana.

Päälle lapset 2, 3, 5v, parisuhde ja työn sivussa aikuisopinnot ylemmässä ammattikorkeassa.

Eipä ole ollut aikaa miettiä jaksamisia, se on vaan jaksettava.

M39

Kyllähän sitä ihminen jaksaa ja suoriutuu paljostakin jos oikein pinnistää ja menee autopilotilla. Eri asia sitten haluaako elää elämäänsä niin, että kulkee pää sumussa velvollisuudesta toiseen. Itse ajattelen ettei elämän kuuluisi aina olla sitä, että jaksettava vaan on. 

Komppaan tuota, joka sanoi menevänsä autopilotilla. Itse olin kahden lapsen totaaliyh ja reilut 15 vuotta meni melkoisella autopilotilla. Oli vaan pakko jaksaa, tavallaan ei ehtinyt pysähtyä miettimään kun koko ajan oli niin monia asioita meneillään. Onneksi jaksoin, nyt lapset asuvat jo omillaan. Nyt on sitten aikaa omille harrastuksille töiden jälkeen, itse uskon että pysymällä liikkeessä jaksaa paremmin, mutta lienee yksilöllistä. Parisuhdetta en ole eron jälkeen kaivannut, se tuntuisi liian kuormittavalta.

Ihmeellistä, kun ap kysyy miten jaksatte, joku vastaa miten jaksaa, vaikka väsyttää ja loppupeleissä nekään hommat eivät vastaajalta kauaa vieneet, niin alapeukkua tulee kun joku kertoo miten jaksaa perhe-elämää ja työelämää. Automaattivaihteella. Joku se siellä pääkopassa pitää motivaation päällä, että löytyy voimavaroja.

Toki voi sitä lapset tehtyään vedota, että ei jaksa työelämään ja jäädään tukia nostamaan. 

Vierailija kirjoitti:

Ihmeellistä, kun ap kysyy miten jaksatte, joku vastaa miten jaksaa, vaikka väsyttää ja loppupeleissä nekään hommat eivät vastaajalta kauaa vieneet, niin alapeukkua tulee kun joku kertoo miten jaksaa perhe-elämää ja työelämää. Automaattivaihteella. Joku se siellä pääkopassa pitää motivaation päällä, että löytyy voimavaroja.

Toki voi sitä lapset tehtyään vedota, että ei jaksa työelämään ja jäädään tukia nostamaan. 

Ehkä enemmänkin on kritisoitu sitä, että millaista se elämä on sillä automaattivaihteella ja kuka sellaisella haluaa elää ainutkertaista ja arvokasta elämäänsä. Jos siis löytyisi vaihtoehtojakin. Kaikille kun sinnittely ja uupumuksen rajoilla eläminen ei ole se, mitä elämältä haluaa. 

Itse miettinyt samaa asiaa. En ole koskaan halunnut lapsiperhe-elämää. Pelkkä ajatuskin tuntuu totaalisen vastenmieliseltä. En edes huolisi kumppania, jolla on lapsia. Arki väsyttää muutenkin, niin pää varmaan pimahtaisi, jos en saisi rauhassa palautua työpäivän jälkeen ja viikonloppuisin. Rakastan sitä, kun kaikki vapaa-aika on omaa aikaani, ja saan hengittää rauhassa.

Jos sä ap mietit nyt jo kammoksuen perhe-elämää, niin älä vaan tee lapsia. Tulet katumaan sitä, ja sitten muutut väsyneeksi ja katkeroituneeksi. Itse jo nuorena kammoksuin ajatusta, ja teinkin tietoisen päätöksen jättää lapset tekemättä. Olisin niin katunut, jos olisin jättänyt kuuntelematta itseäni.

Joo, usein se tekemisen aloittaminen on se rasittavin vaihe eikä se varsinainen tekeminen. 

mutta on kyllä luksusta nyt kun perheessä on lukiolainen, olen voinut aloittaa itselle tosi tärkeiksi tulleita harrastuksia.

(Meillä mies opiskeli ja teki illat töitä, niin jäi aika lailla kodin pyörittäminen minulle.)

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa varmaan kummalta, mutta saan voimia juuri tuosta perhe-elämästä. Se on minulla hyvää vastapainoa työlle.

Kyllä. Tämä on asennekysymys, ja nykyään näyttäisi ihmisillä sekä asenne että arvot olevan totaalisen hukassa.

Vierailija kirjoitti:

Itse miettinyt samaa asiaa. En ole koskaan halunnut lapsiperhe-elämää. Pelkkä ajatuskin tuntuu totaalisen vastenmieliseltä. En edes huolisi kumppania, jolla on lapsia. Arki väsyttää muutenkin, niin pää varmaan pimahtaisi, jos en saisi rauhassa palautua työpäivän jälkeen ja viikonloppuisin. Rakastan sitä, kun kaikki vapaa-aika on omaa aikaani, ja saan hengittää rauhassa.

Jos sä ap mietit nyt jo kammoksuen perhe-elämää, niin älä vaan tee lapsia. Tulet katumaan sitä, ja sitten muutut väsyneeksi ja katkeroituneeksi. Itse jo nuorena kammoksuin ajatusta, ja teinkin tietoisen päätöksen jättää lapset tekemättä. Olisin niin katunut, jos olisin jättänyt kuuntelematta itseäni.

Se vain, että minä haluaisin lapsia. En vaan tiedä miten jaksaisin sitä, kun työ vie niin paljon energiaa eikä sitäkään voi pois jättää. Muuten kyllä varmasti jaksaisin lapsiarkea, mutta työ on siinä yhtälössä liikaa. Tietysti työaikaa voi lyhentää, jos talous sallii. Tunnen itseni sen verran hyvin, että olisin takuulla täysin uupunut perheen ja työn yhdistämisestä. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaativa työ päällikkötasolla.

Omakotitaloprojekti, jossa iltatöinä itse toimin projektipäällikkönä ja maarakennusurakoitsijana.

Päälle lapset 2, 3, 5v, parisuhde ja työn sivussa aikuisopinnot ylemmässä ammattikorkeassa.

Eipä ole ollut aikaa miettiä jaksamisia, se on vaan jaksettava.

M39

Kyllähän sitä ihminen jaksaa ja suoriutuu paljostakin jos oikein pinnistää ja menee autopilotilla. Eri asia sitten haluaako elää elämäänsä niin, että kulkee pää sumussa velvollisuudesta toiseen. Itse ajattelen ettei elämän kuuluisi aina olla sitä, että jaksettava vaan on. 

Kaikki on ohimenevää. Omakotitalo rakentuu vuodessa tai parissa, sitten se on loppuelämän siinä.

Lapset vievät joka vuosi vähemmän aikaa ja vaivaa, ja hiljalleen alkavat tekemään kotitöitä ja olemaan jatkuvasti omavaraisempia.

Opinnotkin kestävät vain aikansa, sitten valmistuu.

Pitää osata katsoa vähän pidemmälle kuin vuoden tai pari eteenpäin.

t. Eri

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa varmaan kummalta, mutta saan voimia juuri tuosta perhe-elämästä. Se on minulla hyvää vastapainoa työlle.

Kyllä. Tämä on asennekysymys, ja nykyään näyttäisi ihmisillä sekä asenne että arvot olevan totaalisen hukassa.

Millä tavalla asenne ratkaisee tuossa ja mikä kertoo arvojen olevan hukassa?

Minä en jaksakaan, joten päätin tehdä osa-aikaista ja tää on hyvä.

Haluan nauttia siitä, kun lapsi on vielä melko pieni, vaikka koululainen onkin. En halua sellaista elämää, jossa ei ehdi levätä ja nauttia omastakin ajasta sekä puuhata lapsen kanssa. Ja huomata kymmenen vuoden päästä elämän menneen sumussa. Koitin hetken ja en kerta kaikkiaan pystynyt antamaan itsestäni kaikkea työlle ja perheelle.

Olen helposti kuormittuva ja kärsin joskus uniongelmista. Väsymyksessä kaikki tuntuu entistä pahemmalta. Balanssin säilyttäminen tuntuu entistä tärkeämmältä, mitä enemmän ikää tulee.

Olin kolmen lapsen total yh ja opiskelin työn ohessa koko ajan ja tein vielä vapaaehtoistyötäkin. Nuo kaikki ravitsivat ja energisoivat minua. Mikään siivoushullu en ollut, mutta lasten kanssa tykkäsin tehdä kaikkee. Lapset ihan parasta elämässäni.



Nyt olen eläkkeellä ja teen kaikkee sitä, mitä haluan eli luen tosi paljon ja käyn kursseilla. Liikunta on myös tärkeää ja mukavaa. 

Mä jaksan perhe-elämää hyvin, kokoaikatyötä huonosti. Helppo valita kumman jättää pois. Teen osa-aikaista työtä. 

Jaksaa normaalisti kun jättää ne omituiset sotkut pois elämästä. Eikö nykyään jakseta normaalia arkea. Lapsiisi tulisi keskittyä sekä työhösi. Unohda muu tai lapset kärsivät sinun lisäksesi liian paljon.

Vierailija kirjoitti:

Olin kolmen lapsen total yh ja opiskelin työn ohessa koko ajan ja tein vielä vapaaehtoistyötäkin. Nuo kaikki ravitsivat ja energisoivat minua. Mikään siivoushullu en ollut, mutta lasten kanssa tykkäsin tehdä kaikkee. Lapset ihan parasta elämässäni.



Nyt olen eläkkeellä ja teen kaikkee sitä, mitä haluan eli luen tosi paljon ja käyn kursseilla. Liikunta on myös tärkeää ja mukavaa. 

Sitten taas jos on introvertti ihminen niin tuollaiset asiat eivät energisoi vaan kuluttavat ellei ole riittävästi mahdollisuutta palautua omassa rauhassa ja hiljaisuudessa.

Vierailija kirjoitti:

Omalla tavallaan se lapsen kanssa oleminen iltaisin on suhteellisen rentoa. Eikä sitä yhteistä aikaa ole illalla kuin pari tuntia. Monesti luetaan sylikkäin kirjaa tai leikitään jotain yhdessä. Rankkaa on se muu arjen pyörittäminen; kaupassa käynti, ruuanlaitto, pyykkihuolto jne. 

Miten voi olla mahdollista että voi keskittyä vain yhteen asiaan? Koneet pesevät astiat ja pyykit. Onneksi keskityt lapseesi, saat tukeni.