Lue keskustelun säännöt.
Jos ei ole koskaan kokenut elämänsä aikana hyvää tasapainoista rakkaudellista parisuhdetta, niin muuttuuko sitä vanhemmiten katkeraksi?
Kommentit (101)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin lähipiirissäni on katkeruutta havaittavissa niillä jotka ovat jääneet huonoon suhteeseen. Syynä omaisuus, lapset, yritykset ym. Ei rakkautta, ei yhteen hiileen puhaltamista eikä tukea toiselta, vain taistelua siitä kumpi on oikeassa tai väärässä. Eikä tarvi olla edes vanha, tunnen muutamia katkeria nelikymppisiä jotka ovat rakkaudettomissa suhteissa.
Nelikymppinen tosin on jo melko vanha jos on nainen. Ulkoisesti sellainen ei ole enää kovin rakastettava.
Eikä myös sisäisesti.
Juu.. melko hapokas jo alkaa olemaan kieltämättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Katso tämän palstan miesvihaa katkerilta naisilta ja mieti, että ovatko incelinaiset katkeria... M28
Missä kommentissa koet miesvihaa? Jos on henkisesti tai fyysisesti väkivaltaisessa suhteessa on järkevää turvata lapsen elämä eroamalla, ei siinä tarvitse vihata kuitenkaan ketään.
Naisten miesviha kulminoituukin useasti henkisenä ja väkivaltaisena käytöksenä rakastavaa ja alisteista miestä kohtaan.
Monasti miehet ovat kuin koiria jotka rakastavat vaikka saisivatkin huonoa kohtelua naiseltaan. Kestävät rakastavat, huolehtivat ja suojelevat perhettään viimeiseen asti.. kunnes naisen misangria yltyy yltymistään ja mies murenee ja pakenee paikalta parempaa kohtelua saadakseen uuden emännän luo joka kohtelee hyvin ja osoittaa rakkauttaan.
Hän on vain inhorealistinen ja kultivoitunut henkilö.
Totuus velvoittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin lähipiirissäni on katkeruutta havaittavissa niillä jotka ovat jääneet huonoon suhteeseen. Syynä omaisuus, lapset, yritykset ym. Ei rakkautta, ei yhteen hiileen puhaltamista eikä tukea toiselta, vain taistelua siitä kumpi on oikeassa tai väärässä. Eikä tarvi olla edes vanha, tunnen muutamia katkeria nelikymppisiä jotka ovat rakkaudettomissa suhteissa.
Nelikymppinen tosin on jo melko vanha jos on nainen. Ulkoisesti sellainen ei ole enää kovin rakastettava.
Mieluummin sinkkuna kuin suhteessa kaltaisesi miehen kanssa.
T. Nelikymppinen nainen
Ehkä te vaan mietitte liikaa.
Maalaatte omia haavekuvianne ymmärtämättä , että parisuhde on yleensä kahden ihmisen haaveiden kompromissi .
Ei ole olemassakaan mitään mittasuhderakkautta määrämuotoisena tilattavaksi ,eikä ihmistä joka mitoiltaan olisi millilleen oikean kokoinen. Harmikseni en minäkään ole, minulla on aivan jäätävän kokoinen lerssi jonka vuoksi olenkin saanut useasti kokea ne viimehetken pakit usealtakin naiselta ja minulle on vain huudettu karut sanat... " Voi herrajumala!!! Eihän toi Mahdu!!"
En silti ole katkera, olen hyvinkin avoimen vastaan ottavainen hymyilevä veitikka.
Vierailija kirjoitti:
En minä ainakaan ole tähän mennessä muuttunut katkeraksi, hieman surulliseksi ehkä. Panostan omaan henkiseen kasvuuni ja muihin elämän osa-alueisiin ja jaksan uskoa, että vielä se oikea osuu kohdalla. Huonot suhteet ovat opettaneet minut olemaan valikoivampi kumppanin valinnassa ja olen lähtökohtaisesti ainakin mieluummin sinkkuna kuin huonossa suhteessa.
Eli naisille tyypilliseen tapaan kaadat toisten tekemät pskat meidän kunnon miesten niskaan. Just tämän takia kaikista naisista Ei tule niitä kivoja mummoja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin lähipiirissäni on katkeruutta havaittavissa niillä jotka ovat jääneet huonoon suhteeseen. Syynä omaisuus, lapset, yritykset ym. Ei rakkautta, ei yhteen hiileen puhaltamista eikä tukea toiselta, vain taistelua siitä kumpi on oikeassa tai väärässä. Eikä tarvi olla edes vanha, tunnen muutamia katkeria nelikymppisiä jotka ovat rakkaudettomissa suhteissa.
Nelikymppinen tosin on jo melko vanha jos on nainen. Ulkoisesti sellainen ei ole enää kovin rakastettava.
Ja kaksikymppiset ovat usein jo hyvin katkeroituneelta, vihaisia ja monet myös ulkoisesti vähemmän rakastettavia, koska se sisäinen paha olo näkyy kauas.
Onneksi olenkin 36 vuotias jolta rahat ei lopu,eikä rumat minuun koske!
Ps. Rillipäät älkööt vaivautuko.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin lähipiirissäni on katkeruutta havaittavissa niillä jotka ovat jääneet huonoon suhteeseen. Syynä omaisuus, lapset, yritykset ym. Ei rakkautta, ei yhteen hiileen puhaltamista eikä tukea toiselta, vain taistelua siitä kumpi on oikeassa tai väärässä. Eikä tarvi olla edes vanha, tunnen muutamia katkeria nelikymppisiä jotka ovat rakkaudettomissa suhteissa.
Nelikymppinen tosin on jo melko vanha jos on nainen. Ulkoisesti sellainen ei ole enää kovin rakastettava.
Mieluummin sinkkuna kuin suhteessa kaltaisesi miehen kanssa.
T. Nelikymppinen nainen
Sitä se sitten alkaa olemaan kun on vaihtoehdot jo loppu. Ei pysty enää edes tekemään lapsia jolla saisi jonkun mies polon nalkitettua perhettä ruokkimaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ainakin lähipiirissäni on katkeruutta havaittavissa niillä jotka ovat jääneet huonoon suhteeseen. Syynä omaisuus, lapset, yritykset ym. Ei rakkautta, ei yhteen hiileen puhaltamista eikä tukea toiselta, vain taistelua siitä kumpi on oikeassa tai väärässä. Eikä tarvi olla edes vanha, tunnen muutamia katkeria nelikymppisiä jotka ovat rakkaudettomissa suhteissa.
Nelikymppinen tosin on jo melko vanha jos on nainen. Ulkoisesti sellainen ei ole enää kovin rakastettava.
Ja kaksikymppiset ovat usein jo hyvin katkeroituneelta, vihaisia ja monet myös ulkoisesti vähemmän rakastettavia, koska se sisäinen paha olo näkyy kauas.
Onneksi olenkin 36 vuotias jolta rahat ei lopu,eikä rumat minuun koske!
Ps. Rillipäät älkööt vaivautuko.&nbs
Huomaa, ettei sinua ole koskaan rakastettu. Eikä rakasteta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä mutta sen olen kyllä huomannut että se oikea rakkaus jossa ei tarvi tapella jne se ihan oikea the one tekee ihmisistä yleensä kaiken kaikkiaan parempia ihmisiä . Kaippa se jos tulee aidosti rakastetuks itsenään saa aikaan sen et rakkautta riittää maailmaan annettavaksikin
Olen pitkässä parisuhteessa ja oman parisuhteeni yritti sotkea mies, joka ei itse ole minkäänlaiseen parisuhteeseen kyennyt. Hän ei voi sallia onnistumista kenellekään muullekaan, kun ei itse ole tällä elämän osa-alueella menestynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä koen sitä suurempaa helpotusta mitä vanhemmaksi tulen. Kun alkaa olla aina vain todennäköisempää, etten tule hyvää parisuhdetta koskaan kokemaankaan, on koko ajatuksesta helpompi päästää irti.
Melko samat fiilikset.
Tosin olin yli 20v aviossa ja nyt 15v enemmän tai vähemmän sinkkuna. Omaan traumalapsuuden ja pitkä suhteeni oli toksinen. Liiton jälkeiset pidemmät suhteet ovat olleet hyviä, itse päätin ne koska jänistin, pelkäsin sitoutua. Pelkäsin että sitten löydänkin itseni taas jumissa ja ansassa.
Unelmissa tottakai olisi ihana asia. Käytäntö, well... Mussa itsessäni pitäisi tapahtua muutos. Ja uskon että aika loppuu, en ennätä enää. Ja se tuntuu hyvältä (mun sydämellä on kypärä).
Katkeroidunko? En. Ymmärrän syyt ja seuraukset.
Kyllä, katkeroituu ja pettyy, mikään ei tunnu enää miltään. Jos puoliso esittää lisäksi ulospäin hyvää ja reipasta, niin tilanne on vielä pahempi, et saa tukea keneltäkään läheiseltä, olet totaalisen yksin. Sinua pidetään valittajana ja kiittämättömänä. En näin jälkeenpäin voi ymmärtää miten olen jaksanut nämä vuodet tätä tunnekylmää elämää. Olen puhunut ja yrittänyt selvittää mistä on kyse, miksei puoliso vain lähde ja ota sellaista, jolle voisi tunteensa näyttää, mutta hän sanoo, ettei hänellä ole tässä mitään ongelmaa. Hän on ihan tyytyväinen ( pelkää, että pistän omaisuuden jakoon ja hienot kulissit kaatuvat rytinällä). Itsellä on tosi vaikea lähteä ja jättää koti. Puoliso ei ole väkivaltainen eikä juo, mutta koskaan ei ole rakkaakseen sanonut, ei ole yllätyshotelliöitä eikä mökkireissuja, mihinkään ei yhdessä mennä. Nauraisi tai hymyilisi edes joskus. Oma motivaatio on nolla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmeen monet ovat samassa kierteessä, valitsevat joka kerta saman tyyppisen paartnerin vaikka luulisi että jo ensimmäisen tai toisen kerran jälkeen osaisivat näitä varoa. Minulla on ollut tosi hyviä ja tosi huonoja seurustelusuhteita. En ole katkera niistä huonoistakaan, miksi olisin, itsehän valitsin. Jokaiseen uuteen suhteeseen pitää mennä avoimin mielin mutta jos huomaa etteivät ne toimi niistä pitää myös osata lähteä aikoinaan.
Aika sen sitten näyttää.
Olen itse ikisinkku ja luultavasti koko elämäni elän ikisinkkuna, en ainakaan vielä ole kenellekkään katkera ja en usko että ikinä tulen olemaankaan katkera.
M33
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oma ikäni alkaa jo nelosella, enkä ole eläessäni ollut parisuhteessa saati harrastanut seksiä (naisen) kumppanin kanssa.
Olen kertonut kokemattomuudestni täällä ennenkin ja saanut sen johdosta toki ivailua japiikittelyä osakseni.
Myos heille joille olen uskaltautunut kertomaan asiasta kasvokkain olen saanut sekä syvältäkin vihlaisevia ja hämmentäneitä mutta myös rohaksevia ja mieltälämmittäneitä vastauksia.
Kirpaisee edelleen jos tai joku kun saattaa tokaista, että olen jo niin vanha, että minun oikeasti kannattaisi jo lopettaa ja hylätä haaveeni ja umelmani omasta kumppanistani.
Aikaa myöten olen oppinut tai sanosinko paremmin, että tiedostanut että oma rakkauden kaipuuni - eli haluni tulla rakastetuksi että yhtälailla rakastaa ja välittää toisesta, siitä yhdestä ja erityisestä eritavoin kulkee jollain tavoin aalloissa.
Esimerkiksi joskus no
Hei teille molemmille. Kiinnostaisi tietää, että jos teillä on kova tarve seurusteluun, niin onko teillä itsellänne arvelua siitä, mistä asia voisi kiikastaa? Voisiko asia liittyä seuraaviin:
-oma vaatimustaso kumppania kohden ylimitoitettu?
-oma ulkomuoto/ulosanti? Onko jotain sellaista, mikä mahdollisia seurustelukumppaneita ei miellytä? Kuten ylipaino, epäsiisteys, uraan liittyvät asiat, jokin "ruma" ulkoinen piirre tai jokin ikävä piirre luonteessa, kuin vaikka puhumattomuus tai jatkuva puhuminen. Nämä lähes kaikki ovat asioita, joihin voit itse vaikuttaa.Tai no, jos on niin epäsosiaalinen, ettei pysty puhumaan mitään kenenkään uuden ihmisen kanssa, niin vaikeahan siihen on vaikuttaa. Ehkä sitten voi miettiä, mistä puhumattomuus johtuu. Onko lapsuudenperheessä ollut puhumattomuutta? Eikö vaan keksi mistä puhua? Voisiko ajatella, että hieman kyselisi toiselta ihmiseltä, että mitä kuuluu, mitä kesälomalla teit... ai veneilit, millanen vene sulla on, ai purjevene... en ookaan koskaan ollu sellasen kyydissä.. onko semmosta vaikea ohjata...
Jotenkin ymmärrän, ettei suohirviöt löydä kumppania eikä ihmiset, jotka käyttäytyvät törkeästi. Jos olet normaali asiasi hoitava ihminen, niin varmasti kumppani löytyy jollakin aikavälillä, muutamassa vuodessa. Ja jos ei meinaa löytyä, pitää tutkiva katse kohdistaa omaan itseen. ei niinkään muihin. Itse kysyisin joltain kaverilta, että mikähän mussa voisi olla sellainen puute, etten muita oikein kiinnosta. Ja pyytäisin kaveria olemaan äärirehellinen ja lupaisin, ettei rehellisestä vastauksesta kaveruus lopu.
Vierailija kirjoitti:
Niin no, kuinka moni ihminen oikeasti tuon koskaan kokee? Puolet avioliitoista päätyy eroon ja suuri osa niistä, jotka ei ovat liittoja, joissa sinnitellään yhdessä lasten vuoksi, petetään, hiljaa vihataan ja halveksutaan toista.
Minä kyllä väitän, että se on ehkä vain 10% tai alle ne ihmiset, jotka löytävät molemminpuolisen, kestävän, terveen rakkauden ja osaavat ja jaksavat sitä yhdessä ylläpitää.
Suurin syy siihen, miksi ihmiset eivät koskaan koe kestävää, terveellistä rakkautta, on se, että he menevät yhteen täysin väärin perustein, eivätkä heidän arvomaailmansa ja tulevaisuudentavoitteensa täsmää alun perinkään keskenään. Jotkut sanovat, että parisuhteen löytämiseksi pitää alentaa vaatimustasoa kumppanin suhteen, mutta itse olen sitä mieltä, että ihmisten olisi pikemminkin nostettava vaatimuksiaan kumppanin suhteen. Enkä tarkoita nyt ulkonäköä, vaan pikemminkin henkistä yhteensopivuutta. Ei ole ihme, ettei sitä oikeaa rakkautta löydy, kun aikaa tuhlataan aivan vääriin kumppaneihin. Toinen asia on se, että ei tajuta, että myös oman itsensä kehittämiseen ja henkiseen kasvuun panostamiseen tulisi kiinnittää huomiota, jos haluaa löytää kunnollisen kumppanin ja saavuttaa onnellisen suhteen.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä te vaan mietitte liikaa.
Maalaatte omia haavekuvianne ymmärtämättä , että parisuhde on yleensä kahden ihmisen haaveiden kompromissi .
Ei ole olemassakaan mitään mittasuhderakkautta määrämuotoisena tilattavaksi ,eikä ihmistä joka mitoiltaan olisi millilleen oikean kokoinen. Harmikseni en minäkään ole, minulla on aivan jäätävän kokoinen lerssi jonka vuoksi olenkin saanut useasti kokea ne viimehetken pakit usealtakin naiselta ja minulle on vain huudettu karut sanat... " Voi herrajumala!!! Eihän toi Mahdu!!"
En silti ole katkera, olen hyvinkin avoimen vastaan ottavainen hymyilevä veitikka.
Mitä helvettiä täällä tapahtuu?
Kyllä se jossain kohtaa alkaa kismittämään jos sen parisuhteen olisi oikeasti halunnut. Se saattaa myös muodostua suruksi ja vaikka kivuksi kroppaan ja vaikuttaa moniin sellaisiinkin asioihin mitä ei oikeasti välttämättä edes tiedosta.
Elämään pitää yrittää etsiä muita sellaisia asioita joista saa jotain tyydytystä ja joka vie ajatukset pois tuon asian murehtimisesta.
Tälle on selvä syy. Rikkonaisten perhemallien ihannointi.