Mä en tajua miten niin moni voi vain yhtäkkiä lakata rakastamasta omaa puolisoaan?

Ei he lakkaakaan välttämättä, he vain esittävät. 

Tai

Eivät oikeasti ole koskaan rakastaneetkaan, ovat vain tykänneet ja on ajauduttu yhteen ilman sen kummempaa rakastumista / rakastamista. 

Tietäisimmepä vain kuinka moni on ajautunut naimisiin ja perustamaan perheen vain tavan vuoksi ja siksi että se on joku normi yhteiskunnassa ja vieläpä vain jonkun sopivassa kohtaa eteen tulleen henkilön kanssa. Tai ei ole saatu sitä kenet olisi oikeasti halunnut. (Itse edestan tätä viimeiseksi mainittua versiota. Ja jos hänet saisin lähtisin oitis nykyisestä suhteesta vaikka nykyinen mies onkin ihan ok, mutta sydämeni kuuluu toisaalle).

Vain hyvin harvalla ihmisistä on se oikea ihminen, todennäköisyys että törmäisi siihen oikeaan on mitättömän pieni luokkaa eurojackpotin päävoitto.

Lähes kaikilla on se "ihan ok" tai "sen kanssa tulee toimeen"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Samaa ihmettelen! Olemme olleet yhdessä nuoresta asti ja nyt mies ei enää rakasta, tuosta noin vain keski-ikäisenä ilmoitti että haluaa eron. Kyllä minä ymmärrän että eroja tulee pitkissäkin suhteissa mutta mihinkä se yli 30 vuoden rakastaminen noin vain loppuu?! Sitä en vain tajua. Eikä mies muka itse edes tiedä kun yritän keskustella. Vielä vuosi sitten rakkautta oli selvästi ja nyt ei enää mitään, yhtikäs mitään. Kyllä tuntuu pahalta!

En enää rakasta on miesten koodisana sille, että minulla on toinen nainen. 

Niin muuten on!

Minunkin mieheni sanoi, ettei enää rakasta minua ja haluaa eron, keski-ikäisenä, ihan ok avioliitostamme (16 vuoden avioliitto).

Ja niin hänellä kappas vain oli toinen nainen, ollut jo suhteemme aikana. 

Eihän silloin rakastakaan jos pitää toinen hakea.

Kumppanista saatu irti kaikki mitä haettiin niin pakkohan sen rakkauden on loppua että kykenee "rakastumaan" uuteen taloudellisesti ja henkisesti hyväksikäytettävään

Tuskin ollut rakkautta alun perinkään. Ehkä jonkunlaista tottumusta ja arjen ja työn etusijaa. En usko, että miehet pysähtyvät juurikaan miettimään avioliiton merkitystä ja rakkautta kun pohdittavana on lapsen vieminen harrastukseen tai lauteiden korjaus. Sitten kun tapaakin jonkun jonka kanssa oikein kipinöi, niin joutuu myöntämään itselleen ettei avioliitto olekaan kaikkea mitä se voisi kahden ihmisen välillä olla.

Enemmän ihmettelen sitä, miksi jotkut ihmiset haluavat roikkua suhteessa, jossa heitä ei rakasteta. 

Näin on todistettavasti käynyt. Mennään naimisiin, koska ympärillä muutkin menevät, tunne, että näin kuuluu tehdä ja kumppaniehdokas on ihan kiva ja nätti/ komea. Kaikki menee hyvin, kunnes huomaakin tapaavansa ihmisen , johon  järjetön veto ja ennenkokematon rakkaus pukkaa esiin.  Sitä tunnetta sitten ei voikkaan sammuttaa. Ja ihan kiva ja ok liitto tulee päätökseen, koska siinä ei ole sitä  rakkautta.

Se on myös niin, että mitä huomaa toisessa, vahvistuu. Suhteessa kuin suhteessa loppuu rakkaus, jos keskittyy toisen vikoihin tai huonoihin puoliin. Jos huomaa huonon, se vahvistuu. Jos taas huomaa hyvän, se vahvistuu. Usein ikäkriiseissä helposti projisoi omaa oloaan siihen lähimpään eli puolisoon. Silloin voi huomata vain sen huonon. Ja sitten voi tulla näitä Enhän mä rakasta-oivalluksia. 

Kun on nuorena lähdetty treffeille ihan uteliaisuudesta vaan. Kumppanin kanssa on ollut mukavaa viettää aikaa. Seksi on ollut parempaa kuin muutamat kokeilut joskus aikaisemmin. Elämä on ollut hienoa ja jännittävää, kun on muutettu omaan asuntoon, saatu opiskelupaikka ja uusia työpaikkoja, uusia kavereita ja harrastuksia, ostettu auto, tehty matkoja ulkomaille. Nuorena tapahtuu niin paljon kaikkea. Tuttu kumppani on ollut kiva siinä mukana. Mutta oliko se sittenkään rakkautta?

Jos on saanut gambialaista niin ei jaksa enää innostua prinssinnakista.

Helposti, kun aina miettii vain 'I, me and myself' näkökulmasta. Kun tehdään asioita yhdessä, tehdään ne kaikkien etujen mukaisesti.. jopa joskus joutuu omia etuja hautautumaan.

Tasapainon tulee tietysti säilyä, eikä niin, että vain toinen uhraa. Silloin helposti lipsahtaa 'minä, minä' ajatteluun.

Mutta en usko enää, että ihmiset toimivat niin kuin ennen vanhaan. Feministit ovat tuhonneet perhe-elämän. Edessämme on nyt vain itsekeskeisyys ja epävarmuus. Toki, jos vain hyväksymme sen faktan, että ihmissuhteet ovat lyhyitä ja kukin miettii vain omia etuja, niin ei ainakaan pety!

Ei ollut minulle oikea kumppani alun perinkään. Nuorempana sitä ei vaan ymmärtänyt ja yritti muovautua hänenlaisekseen. Enkä syytä itseäni. Tein valintoja silloin sillä elämänkokemuksella. Silloin tuntui oikealta. 

Ero sattuu tietenkin, vaikka itse jättäisi. Toisesta tulee tärkeä, vaikka hän ei oikea sinulle olisikaan. Tuntuu olevan sellainen käsitys, että jättäjä sanoo vain rakkauden päättyneen, poistuu alttarilta ja se oli siinä. Ei se niin mene. Tietysti ero tuntuu aina pahalta, ellei sitä edeltäneet olot nyt aivan karmeita olleet. 

Omaan lapseen en koskaan kumppania vertaisi. Kumppani on rinnalla kulkija ja oma lapsi se kallein aarre, jonka vuoksi olisi valmis kuolemaan. 

Kyllä minä rakastin oikeasti. Luulin exänkin rakastanneen, mutta eron jälkeen tulin siihen tulokseen, että ilmeisesti hän ei koskaan rakastanut. Niin kylmästi kohteli ja minä vain mielistelin.

Tuli sitten se päivä, että minä rakastuin toiseen. Kerroin exälle haluavani eron. Hänen vastauksensa oli sitten, että yritetään vielä. Huvitti todella, sillä olin pyytänyt viimeiset viisi vuotta yrittämään, ja minulle ex suoraan sanoi ettei halua viettää yhteistä aikaa kanssani eikä edes halunnut nukkua vieressäni. 

Nyt olen ollut uudessa suhteessa jo vuosia. Tämä on oikeaa rakkautta. Tunnen, että olen tärkeä ja minusta välitetään. Suhde on todella helppo. Tässä on hyvä olla. 

Aloittajalle sanoisin, että kumppaniaan kohtaan tuntema rakkaus on romanttista rakkautta. Ei siis millään lailla verrattavissa rakkauteen, jota tuntee lapsiaan/vanhempiaan jne kohtaan.

Rakkaus myös muuttaa muotoaan ajan kuluessa. Sanotaan myös, että rakastuminen on verrattavissa psykoosiin. Ihminen kulkee silloin pää pilvissä, katsellen asioita vaaleanpunaisten lasien läpi. Kun se pilvi hälvenee ja lasit putoavat pois silmiltä, näkee toisen ihan eri tavalla. Siinä sitten rakkaus kantaa, tai toisessa olevat asiat alkavat ärsyttää enemmän. Rakkauden vastakohtahan ei ole viha, vaan välinpitämättömyys. 

Olipa sekavasti sanottu, mutta joo... 

Ihmiset eroavat nykyään niin helposti. Ei ihme että lapset ja nuoret voivat pahoin.

Ei se Rakkaus yhtäkkiä lopu , vaan pikku hiljaa vuosien varrella. Puoliso voi omalla käytöksellään tappaa rakkauden ja sitten tulee viimeinen silaus ja thats it! Se miten kohtelee toista arkielämässä vaikuttaa. Usein sitä on vaan sokea omille virheilleen.

Ikean kasattavat romut tulee rakkauden esteeksi.

Näin meillä.

Vierailija kirjoitti:

Kaksi kolmasosaa miehistä pettää jossain vaiheessa. Se tappaa suhteen ja tunteet nopeasti.

Laitatko linkin tähän tilastoon?

Vierailija kirjoitti:

Ihminen muuttuu monesti psykologisesti ikävuosien 20-50 välillä niin paljon, että kyseessä on ikäänkuin täysin eri ihminen. Siksi on mahdotonta vaatia laulun sanoin, että koskaan muuttua et saa. Samoin esimerkiksi toisen ulkonäön kommentointi jos ei ole 50-vuotiaana samannäköinen ja -tyylinen kuin 20-vuotiaana. 

Kyllä näin. Tästä syystä monet teininä aloitetut suhteet lopahtavat keski-iässä. Halutaan nähdä ja kokea muutakin kuin se samalla luokalla ollut Tomi. Tosin sillon nuorena on oltu niin kokenutta parisuhdeleikeissä, että. 

Vierailija kirjoitti:

Ikean kasattavat romut tulee rakkauden esteeksi.

Näin meillä.

Mutta kun niitä Ikean romuja ei vaan voi ohittaa. Tosin kaikkihan tietävät että kestävää laatua eivät ole. Hajoavat parissa kolmessa vuodessa ellei jo aiemmin.

Romanttinen rakkaus on eri juttu kuin rakkaus vaikka omaa lasta kohtaan. Romanttinen rakkaus on liekkimäinen. Jos romanttinen rakkaus olisi aina "pysyvää", meistä jokainen olisi vain sen jonkun ensirakkauden kanssa. Elämään kuuluu että ihminen muokkautuu vanhetessaan. Se joku joka oli aikoinaan oikea, ei välttämättä ole enää sopiva kumppani myöhemmin.