Erityiskoulu vai normaali+avustaja
Näin etukäteen jo mietiskelen, vaikka meillä vasta eskarin aloitus ajankohtainen. Mutta olisi tosi kiva kuulla muiden kokemuksia, kannattaako yrittää saada erityislapsi erityiskouluun vai avustajan kanssa normaaliin kouluun.
Meidän esikoinen on älyllisesti ihan normaali (ainakin tähän asti näyttää siltä :), mutta ongelmat on motoriikassa ja oman toiminnan ohjauksessa. Päiväkodissa hän on nyt harjoitellut muiden viisivuotiaiden kanssa tehtävien tekemistä esikouluun valmistautuen. Hän on kyllä innokas tekemään tehtäviä ja suoriutuukin niistä jotenkin, mutta ongelmana on ryhmätilanteessa ohjeiden vastaanottaminen ja niiden itsenäinen noudattaminen. Tuon perusteella siis ajattelen, että voisi pärjätä hyvin normaalissa koulussa, jos vain saa avustajan, joka auttaa tilanteissa alkuun. Mutta olisiko erityiskoulu sittenkin parempi? Vaihtuuko avustajat usein ja entä, jos ei tulekaan oman avustajan kanssa toimeen? Kiusataanko avustajan tarvitsevia lapsia helpommin? Miten muut oppilaat suhtautuvat, jos yhdellä on avustaja luokassa?
Kommentit (35)
isossa ryhmässä yksin ja on vaikea isoon ryhmään saada oma avustaja. Eikö sulla pipiliisi lapsilla ole pysyvä sairaus takana, niin kuin muillaki on tytöllä autismi, näissä tapauksissa on ihan selvä asia tuo erityisluokka eikä muuta vaihtoehtoa ole kun eivät pärjää muussa. Mutta ap kuulostaa olevan vähän lievempi tapaus kyseessä joka voi yhtä hyvin pärjätä muuallakki. Se on jokaisella eri näkemys asiasta ja kokee sen erillä lailla, näistä ei voi kiistellä.
täällä päin ei käy vaan monenlaisia lapsia erityisluokassa. Kaikilla on pysyvä sairaus takana joka näkyy ulospäin. Siksi ihmettelen miksi ollaan heti laittamassa erityisluokalle sellainen lapsi jolla on terapialla asia hoidettavissa ja joka mahd. pärjää muussaki ympäristössä. Niin kuin apua ei saisi muualta kuin erityisluokalla ollessa. Meillä pojalla samat ongelmat olleet kun ap lapsella ja on pienryhmässä ekaluokalla. Kuntoutunut hyvin. Ekaluokan suorittaa loppuun pienryhmässä. Ongelmat ovat vähentyneet, suoriutuu itsenäisesti. Odotetaan että oppis vielä lukemaan niin siirretään sitten normaaliin isoon luokkaan.
itse asun isossa kaupungissa jossa on mahdollisuuksia vaikka millaisiin luokkamuotoihin. Pienemmällä paikkakunnalla asia on varmaan toisin.
Ap:n lapsen tilanteeseen vielä, että vaikka hänen vaikeutensa vaikuttavat pieniltä verrattuna esim vaikeasti autistisen lapsen vaikeuksiin, uskon hänen silti hyötyvän enemmän pienemmästä ryhmästä ja avustajan tuesta. Oman toiminnan ohjauksen vaikeudetkaan eivät ole mikään pikkuasia jos keskittymistä ei pysty suuntaamaan oikein. Motoriikkaakin toki pystytään kuntouttamaan, mutta se ei lohduta jos jää muusta luokasta koko ajan jälkeen.
Asun pienellä paikkakunnalla. Kannatan myöski ap:lle pientä ryhmää ja omaa avustajaa.
meidänkään lapsen ongelmat eivät näy päällepäin ja kavereina on eskariryhmän ( ja Muitakin) tavallisia lapsia. Onkohan se meilläkin se se syy, miksi se erityiskoulu tuntuu niin vaikealta ajatukselta? Meillä ollaan noista vaikeuksistakin useat aika eri mieltä, mutta siis, diagnoosinhan poika sai että saisi kelan puhe- ja toimintaterapian ( kunnalla ei ole varaa, joskin ei nyt sitten taideta saada kelaltakaan). Minusta on edelleen tosi mielenkiintoista seurata tätä keskustelua. Toivoisin vain, että meilläkin olisi se erityisluokka samassa koulussa kun muutkin ikäryhmät. Todennäköistähän kuitenkin on, ettei tuleva koulunkäynti kulje tavanomaisimpia polkuja jos kouluaineista osakaan on mukautettu päästötodistuksessa. Sekin on ehkä syy, miksi sitä erityiskoulua tässä meillä ainakin niin kovasti pohditaan. Oma työnkuvani kun on sitten siellä erityisammattioppilaitoksessa...
... mutta sitten taas se epäonnistumisten kehä ja kerrannaisvaikutukset...
( ... jatkaa pohtimistaan)
Mikäs tässä on, kun minulla on lapsi, jonka vamma näkyy ja joka oikeasti on kaikessa muita jäljessä reilusti (lue: ihka aito kehitysvammainen). Silti uskon hänen pärjäävän ja hyötyvän enemmän normaaliluokan opetuksesta sopivin tukitoimin. Minua oikeasti häiritsee se, kun oletetaan, että lapsen täytyy täyttää jotkut kriteerit päästäkseen normaaliluokkaan. Eikö lapsen omat kehitysmahdollisuudet riitä?
Silti tiedän, että on lapsia, jotka ovat vähemmän vammaisia kuin omani, joille silti erityisryhmä sopii paremmin kuin tavallinen ryhmä. Joskus jopa joku Asperger-lapsi saattaa tarvita tätä, vaikka hänestä kasvaakin ihan normaali yhteiskunnan jäsen joka pystyy hankkimaan koulutuksen, perheen ja ammatin. Joku " sopeutumaton" (lue: häiritsee muita) voi pystyä keskittymään vain hyvin pienessä ryhmässä ja näin välttää ajautumisen sivuraiteille yhteiskunnassa. Esimerkkejä voi löytää paljonkin.
Ennenhän Suomessa oli niin, että ne vaikeammin vammaiset eivät päässeet muualle kuin korkeintaan erityisluokalle. Muille taas erityisopetusta ei ollut edes tarjolla! Ehkä siksi näistä, jotka ennen eivät saaneet mitään apua, tuntuu nyt lottovoitolta päästä avun piiriin - ja joskus siitä avusta saa tosissaan taistella. Ne muut taas eivät näe erityisratkaisuja enää nyky-yhteiskuntaan sopivina, koska muuallakin vammaisille pyritään antamaan mahdollisuudet elää ja oppia vammattomien kanssa.
Tilannehan on tämä, että normaaliluokkiin intergoinnista luodaan vanhemmille melko ruusuinen kuva-
Helsingin kaupungissa esim. on 4,2 h/ viikko/ luokka koulunkäyntiavustaja käytössä ala-asteella--- eli alle 1h/ päivä on avustaja luokassa...
eli Piipiliisin suosittelema erityisluokka olisi perustelua tästä näkökulmasta- hyvät e-lasten vanhemmat (johon ryhmään itsekin kuuluun)...
addalmiina:
Helsingin kaupungissa esim. on 4,2 h/ viikko/ luokka koulunkäyntiavustaja käytössä ala-asteella--- eli alle 1h/ päivä on avustaja luokassa...
Oho! Ja siis riippumatta siitä, millaisia lapsia luokassa on? Sehän on melkein rikollista. Esimerkiksi oma lapseni olisi erityisluokassa, jossa on tyypillisesti 6 lasta + erityisope + pari avustajaa (EHA1). Jos hän menee tavalliseen luokkaan, niin ilman muuta vaadin, että edes osa noista resursseista seuraa häntä. Silloinhan hän saisi (teoreettisesti laskien) itselleen 1/3 avustajaa sekä 1/6 erityisopea.
Näinhän ne koulut saavat resursseja käyttöönsä, kun sinne menee lapsi, joka kuuluu erityisopetuksen piiriin. Siis todella edesvastuutonta, jos rehtori päättää käyttää lapsen tuomat resurssit tasaisesti kaikille lapsilla!
Meillä kaksi erityislasta, jotka ovat lähikoulussa 1. ja 4. luokilla.
4-luokkalainen on lievästi kehitysvammainen, hänellä on oman toiminnan ohjauksen vaikeutta ja keskittymisvaikeuksia+hahmotushäiriö. Aikoinaan poika aloitti varhennetussa esiopetuksessa päiväkodissa avustajan kanssa, sittemmin koulussa tavallisessa esiopetuksessa avustajan kanssa ja 1-3 luokat hän kävi yhdistetyssä luokassa avustajan kanssa. Muutimme viime vuonna ja nyt poika on 4-luokalla pienryhmässä (5-oppilasta), jossa hänellä on avustaja. Pojan kohdalla koulukokemukset ovat erittäin myönteiset : hän opiskelee edelleen kaikissa aineissa saman opetussuunnitelman mukaisesti kuin muutkin 4-luokkalaiset ja on pärjännyt keskinkertaisesti.
1-luokkalainen on älyllisesti normaaliälyinen, mutta hänellä on mm. impulssikontrollin häiriö ja oppimisvaikeuksia erityisesti lukemisessa.
Esikoulussa tytöllä ei ollut avustajaa, mutta ekaluokalle (yhdistelmäluokka 1-2) hän sellaisen sai - erityisopettajaa ei sen sijaan viime lukuvuonna ollut ja se näkyi - tyttö ei oppinut edes kaikkia kirjaimia, joten hän aloitti ekaluokan uudelleen täällä uudella paikkakunnalla. Tämä lukuvuosi onkin ollut ihan toista kuin viime vuosi : 4 tuntia viikossa pienryhmässä erityisopettajan opetusta ja luokka-avustajan tuki + luokka, jossa kaikki ovat ekaluokkalaisia näkyy siinä, että lapsi on oppinut auttavasti lukemaan.
Olen ollut useammassakin inkluusioseminaarissa ja -luennoilla, joissa ylistettiin inkluusion ihanuutta ja periaatteessa olenkin inkluusion kannattaja, mutta valitettavasti asuinpaikkakunta vaikuttaa siihen, mikä loppupeleissä on lapsen kannalta paras vaihtoehto : minullekin neurologi sanoi, että Helsingissä poikamme ei olisi saanut henkilökohtaista avustajaa, vaan hänen paikkansa olisi ollut erityisluokassa. Kannattaa siis selvittää mitkä ovat todelliset vaihtoehdot kotikunnassanne ja valita sitten niiden pohjalta.
Landelainen:
Kannattaa siis selvittää mitkä ovat todelliset vaihtoehdot kotikunnassanne ja valita sitten niiden pohjalta.
Tämä on hyvä ohje suurimmalle osalle vanhemmista. Jotkut jopa vaihtavat asuinkuntaa näiden asioiden takia.
Sitten on olemassa hyvin pieni joukko vanhempia, jotka eivät tyydy tarjottuun. He valmistautuvat asiaansa hyvissä ajoin, etsivät vaihtoehtoja ja kiertoteitä kunnan viranomaisista välittämättä, ottavat yhteyttä suoraan ruohonjuuritasolle opettajiin. Näin on ainakin muutamissa kunnissa saatu aikaan ratkaisuja, jotka sopivat yksittäisten perheiden tarpeisiin. Minusta ainakin on ihana tietää, että muutosta ei tarvitse odottaa ylhäältäpäin vaan sen voi aloittaa alhaalta.
En siis suinkaan suosittele tuota kaikille, mutta jos jokin muu ratkaisu tuntuu selkeästi tarjottua vaihtoehtoa paremmalta, voi harkita suomalaisen alistuvuuden karistamista selästään ja ryhtyä itse toimimaan! Jollekin se vaihtoehto voi olla erityisopetuspaikan taistelemista omalle lapselle; toiselle se voi olla erityisopetuksen järjestämistä lähikoulussa; kolmannelle se voi olla kotiopetusta.
.. kirjoitan samoja asioita, mitä joku on jo kirjoittanut, mutta en jaksanut kahlata kaikkia viestejä läpi.
Työssäni päiväkodissa näen monenlaisia lapsia ja monenlaisia integraatiokokeiluja. Minusta integraatio on hyvä, jos lapsi saa normaaliluokkaan OIKEASTI tukea. Tukea ei ole se, että opettaja suostuu ottamaan lapsen luokkaansa. Tukea ei myöskään ole puolen vuoden välein vaihtuva ryhmäavustaja, joka on palkattu työllistämistuella, ilman työhön " opettamista ja ohjaamista" ja joka pahimmassa tapauksessa pelkää lasta (jos on esim. aggressivinen). Tähän ei kenenkään lapsen (eikä vanhemman) saa suostua!
Nykyään ollaan mielestäni suosimassa yhä enemmän integraatiota (koska on mm. halvempi järjestää). Erityisryhmiä vähennetään mm. päiväkodeista. Integraatio onnistuu, jos lapsi on " rajamailla" eli tuen tarve ei ole kovin suuri, mutta paljon tukea tarvitseva lapsi voi olla normaaliluokassa aivan heitteillä. Lisäksi ainakin isoimmissa kaupungeissa luokkien kokoa kasvatetaan jatkuvasti, joka ei ole hyväksi kenellekään lapselle, saati sitten erityislapselle.
Itselläni on dysfaattinen (lisänä autistisia piirteitä) lapsi, jonka pääsemistä erityisluokalle taistelimme ja jännitimme koko viime talven, mutta hyvin kävi. Lapsi on oikeassa paikassa dysfasialuokalla ja menee kouluun ilolla. Lapsi osasi lukea kouluun mennessään ja tämä kaikki on otettu loistavasti huomioon. En olisi laittanut lastani normaaliluokalle missään tapauksessa!
Jokaisen vanhemman täytyy miettiä oman lapsensa kohdalla omat ratkaisunsa. Ratkaisun tekemistä voi helpottaa tieto, että ketään ei Suomessa nykypäivänä turhaan suositella erityisluokalle, on se sen verran kallista eli jos lapsellesi sitä suositellaan, lääkärillä / psykologilla tms. on varmasti pätevä syy. Minä olisin enemmän huolissani juuri niistä lapsista, jotka tarvitsisivat erityisopetusta, mutta eivät esim. mahdu luokalle.
Jos koulunkäynnin aloittaa normaaliluokassa, jossa ei ole kunnon tukitoimia ja lapsi kokee koko ajan olevansa huonompi ja epäonnistuvansa, niin se voi romahduttaa lapsen itsetunnon ja viedä kiinnostuksen koko koulutouhusta. Tiedän monia vanhempia, joilla lapsen normaaliluokka on enemmänkin statuskysymys kuin lapselle paras vaihtoehto. En usko, että se on vaikuttaja kenelläkään teistä kirkoittajista, koska tällä palstalla kirjoittelevat ihmiset haluavat selvästi vain parasta erityislapselleen. :-)
Tämä meni nyt jo hiukan ohi Nossen tilanteen, mutta kirjoitin kuitenkin, koska tämä on noussut itselleni sydämen asiaksi nähdessäni vääriä sijoituksia päiväkotimaailmassa ja kuullessani vanhempien mielipiteitä, joista on selvästi suurimpana äänenä kuulunut oman itsensä leimautumisen pelko, ei lapsen oikea tarve.
Olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi.
Meidänkin dysfaatikko hakee eskarinvuoden jälkeen suoraan erityiskoulun dysfasialuokalle.
Kiitos, että sain tukea ajatukselleni sinulta!
Integrointi peruskoulun normaaliluokalle on muotia- ja edullista- mutta onko se lapsen etu- se onkin sitten eri asia...
Keskustelu rönsyili mukavasti ja saa minun puolestani jatkua vieläkin, jos jollain tulee vielä asioita mieleen. Olette kuitenkin nostaneet esiin hyviä pointteja, joita ehdin nyt rauhassa työstää mielessäni. (Ja varmasti tästä keskustelusta on muutkin kuin minä hyötyneet.) Kävimme juuri psykologin testeissä ja testien mukaan lapsen taidot ovat ikätasoisia eikä ole estettä mennä normaalisti eskariin syksyllä. Toisaalta silti päiväkodin palautteen mukaan oman toiminnan ohjauksen ongelmat ovat niin suuria, että mietimme vielä josko sittenkin siirtäisimme eskarin aloitusta ja kouluun menoa vuodella.
Jotenkin koen, että eskariasioistakin on nyt helpompi päättää, kun on kartoittanut edes jotenkin noita kouluvaihtoehtoja. Eli nyt on ikään kuin karttaa piirrettynä ja pitää enää vain tilanteen mukaan siirtyä reiteillä kohti päämäärää. Ilman karttaa on vaikeampi tehdä reittivalintoja. Jos nyt joku ymmärtää " hienoa" vertaustani :)
Mutta siis oikein paljon kiitoksia vilkkaasta keskustelusta.
ap lapsen ongelmana on ryhmätilanteessa ohjeiden vastaanottaminen ja niiden itsenäinen noudattaminen jne. Se ei kerro että olisi kovinkaan sairas lapsi kyseessä. Miksi se ei voisi pärjätä muussakin ympäristössä kuin erityisluokassa. Jos on vaikeasti sairaita ihmisiä ympärillä, ei sekään ole hyväksi kuntoutuksen kannalta jos lapsella ei ole kehitykseltään samassa jamassa olevia kavereita ympärillä. Sairaudella tarkoitan lähinnä jolla pysyvä sairaus. Esim.Ethän säkään laita esim. kerhoon 4vuotiasta lasta 3vuotiaan ryhmään jos on tarjolla 4 vuotiaan ryhmä josta se paremmin kehittyy. Ehkä niitä erityisluokkia voi sitten erilaisia olla mutta puhun nyt tämän kunnan näkökulmasta. Täällä erityisluokalle on laitettu vain ainoastaan ne joilla pysyvä sairaus takana. Kaikki muut normaaliin pieneen ryhmään ja tarvittaessa mukoistetaan oppiaineet jos ei pärjää muuten.