Olen 45 ja mulla ei ole enää mitään mitä odottaa tai tavoitella, ja tyhjä olo

Ai jos ei ole voimia mihinkään? 

Oi elämäni alkoi kun täytin 45, olin vihdoin aikuinen nainen ,joka sai sanoa mielipiteensä ja tehdä omat päätökset.

en ollut isän tai aviomiehen valvonnassa. Eikä minun tarvinnut varoa enää niin sanomisiani.

itsenäinen, aikuinen nainen.

ihana moottoripyörä kesä.

Ymmärrän täysin. Olen myös 45v ja ihan samat tuntemukset. Olen viime aikoina lukenut useampia juuri tämän ikäisten vastaavia kirjoituksia siitä, kuinka ei elämässä ole mitään odotettavaa, mikään ei tunnu miltään ja tuntuu, kuin elämä olisi täysin ohi ym. Itsekin olen siitä kirjoittanut. Onkohan se sitten tämä 45v ikä juuri, mikä saa nämä tuntemukset? Itselleni kävi ainakin, kuin napista painamalla, että elämässä alkoi jokin henkinen ja ulkoinen alamäki, kun tuon täytin. Ihan, kuin olisi muuttunut eri ihmiseksi. Siihen saakka jaksoin paljonkin, oli vielä jotain haaveita, ulkoisesti ok, jaksoin innostua, kokeilla uutta ym. Sitten ihmettelin, kun alkoi kumma harmaus elämässä. Pikku hiljaa se on vain pahentunut ja nyt olen jo ihan burn-out ja masentunutkin. Mikään ei innosta, mitään ei jaksa, ärsyttää, itkettää, tyhjyyden tunne, turhuuden tunne, ulkoisesti mennyt alaspäin, mikään ei tunnu miltään, parisuhdetta ei jaksaisi, kaikki työt ja arjen askareet pakkopullaa, en jaksa panostaa itseeni, jopa itsetuhoisia ajatuksia välillä. On ollut kyllä muutenkin raskas vuosi, töissä uupuminen, narsistin kiusattavana, läheisten vakavaa sairastumista, paljon pettymyksiä ihmissuhteissa ym. että kaikinpuolin hirveä vuosi tämä 45v ollut. Kauhulla odotan jo 46v jos kaikki menee tätä rataa. Jokin totaalinen kyllästyminen ja tyhjyys laskeutunut elämään. Ja ei, siihen ei auta nämä: lenkkeile, aloita uusi harrastus, mene vapaaehtoistöihin ym. Ja miten ihminen loppuun palaneena noita jaksaisikaan. Kokeiltu on ja eivät auttaneet päinvastoin uuvuttaa vain enemmän. Harkitsen jonnekin korpeen muuttamista ja eristäytymistä omaan rauhaan. Jokin totaalinen elämänmuutos tai sitten koko elämästä luopuminen tuntuu ainoille vaihtoehdoille.

-N45

Vierailija kirjoitti:

Tyttövuodet meni jonkun j ä n n äurpon kainalossa nyt sitten tyhjä loppuelämä ilman lapsia. Miehillä vatsa alkaa elämä tuossa iässä, kun alkaa olla kokemusta ja jos on elänyt siivosti.

Miehillä vatsa alkaa kasvaa tuossa iässä!

Eikö teillä ole lapsia?

Te, jotka koette tyhjyyttä: onko teillä lapsia?

Olen lapseton 31-v. En halua lapsia enkä usko, että pystyisin tekemään lapsesta onnellisen. Pelkään kuitenkin että nelivitosena herään tyhjyyteen ja merkityksettömyyteen.

Voiko lapsenkin omistava kokea tuollaista tyhjyyttä? Mistä se tyhjyys tulee? 

Sama kuin ap:llä, olin saavuttanut ja tehnyt kaiken haluamani 44-vuotiaana. Aluksi oli pieni kriisi, mutta sitten tajusin, ettei minun tarvitse juuri nyt tavoitella yhtään mitään, vaan voin nauttia tästä elämästä jonka onnistuin itselleni rakentamaan. Kyllä ne uudet tavoitteet ja sellaiset tulevat sitten kun tulevat jos tulevat. 

Mä olen 44v. eikä kyllä mitään halua kuolla vielä pitkään aikaan.

N44

Mä en haluisi kuolla, mutten aina jaksaisi elääkään. 

Noo, eiköhän hallituksen seuraava säästöohjelma saa tästä avauksesta jotain rakenneltua.

Eipä sitä jaksa tavoitella mitään enää 50 vuotiaana.

En nyt voi sanoa ettei mitään sisältöä enää olisi, mutta kieltämättä tuntuu, että parhaat vuodet on takana. Molemmat lapset muuttaneet pois, työ ihan ok joskaan ei mitenkään kivaakaan ja rahatilanne sellainen kuin se varmasti monella suomalaisella on, että ihan hirveästi ylimääräiseen, rahaa vaativaan elosteluun ole mahdollisuutta. Vaan ehkäpä se salaisuus olisi löytää juuri tällaisesta kovin tavallisesta elämästä se merkitys? 

Samat tuntemukset olleet jo pari vuotta ja olen 41.

Vierailija kirjoitti:

En nyt voi sanoa ettei mitään sisältöä enää olisi, mutta kieltämättä tuntuu, että parhaat vuodet on takana. Molemmat lapset muuttaneet pois, työ ihan ok joskaan ei mitenkään kivaakaan ja rahatilanne sellainen kuin se varmasti monella suomalaisella on, että ihan hirveästi ylimääräiseen, rahaa vaativaan elosteluun ole mahdollisuutta. Vaan ehkäpä se salaisuus olisi löytää juuri tällaisesta kovin tavallisesta elämästä se merkitys? 

Se on juuri noin. Valtaosalla suomalaisista se elämä on nimenään ihan tavallista ilman mitään erityisiä kohokohtia. Toisista se on tappavan tylsää, toisista ihanaa.

Kenenkään ei ole pakko elää.

Vierailija kirjoitti:

Tyttövuodet meni jonkun j ä n n äurpon kainalossa nyt sitten tyhjä loppuelämä ilman lapsia. Miehillä vatsa alkaa elämä tuossa iässä, kun alkaa olla kokemusta ja jos on elänyt siivosti.

Naisilla alkaa elämä, kun pääsee eroon miehistä ja lapsista (jos on vahingossa sellaisia hankkinut).

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka koette tyhjyyttä: onko teillä lapsia?

Olen lapseton 31-v. En halua lapsia enkä usko, että pystyisin tekemään lapsesta onnellisen. Pelkään kuitenkin että nelivitosena herään tyhjyyteen ja merkityksettömyyteen.

 

Voiko lapsenkin omistava kokea tuollaista tyhjyyttä? Mistä se tyhjyys tulee? 

Siitä, että on liikaa aikaa miettiä. Ja liian vähän mielikuvitusta, että keksisi tekemistä sille liialle ajalle. 

Mitä aloitukseen tulee, tämähän oli juuri muutama viikko sitten. Miten täällä kiertää aina samat jutut? 

Vierailija kirjoitti:

Te, jotka koette tyhjyyttä: onko teillä lapsia?

Olen lapseton 31-v. En halua lapsia enkä usko, että pystyisin tekemään lapsesta onnellisen. Pelkään kuitenkin että nelivitosena herään tyhjyyteen ja merkityksettömyyteen.

 

Voiko lapsenkin omistava kokea tuollaista tyhjyyttä? Mistä se tyhjyys tulee? 

Mitä aiemmin tajuaa, ettei meillä ole mitään "merkityksellisyyttä", niin välttyy tuollaiselta. Yksi pienen pieni hiukkanen maailmankaikkeudessa, jonka olemassaololla ei ole mitään laajan mittakaavan vaikutusta. 

Minullakin "katkesi" 44-vuotiaana, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt, vaan vasta vuosia jälkeenpäin elämänkulkuani tilittäessäni. Olin siihen asti vetänyt 2-3 -kertaisella teholla erilaisia tutkintoja ja osan ajasta kahta suorittaen tai ainakin työtä ja opintoja samanaikaisesti. Ohessa toki kehittäviä harrastuksia ja useita muuttoja. Kun opinnot vihdoin tuntuivat olevan riittävät ainakin toistaiseksi, ja työtä oli valittavaksi asti, en enää osannutkaan elää tavallista arkielämää ja olla ihmisten kanssa. Aika omituisesti sitten on elelty ainakin omasta, ehkä joidenkin muidenkin mielestä. Vanhaksi en itseäni ole kokenut, vaan jotenkin loppuun uupuneeksi ja epäonnistuneeksi.

Olen 50, ja koen, että elämässä on vielä vaikka mitä odotettavaa. On hienoa nähdä, kun lapset kasvavat, hakeutuvat kukin omaan suuntaansa. Vaikea kuvitella, että he ihan kokonaan hylkäisivät, vaikka muuttavat omilleen. Nuorimmaisen täysi-ikäistymiseen on vielä vuosia aikaa.

Jospa lapsenlapsiakin joskus pääsisi näkemään ja viettämään aikaa heidänkin kanssaan, se jää nähtäväksi, mutta ei ole vielä likikään ajankohtaista.

Vielä mietin sitäkin, että ottaisiko vielä jotain uusia suuntia työelämän saralla. Sellaisia haaveitakin on, mutta todennäköisesti ne eivät koskaan tule toteutumaan. Jos edes kehittäisin tekemistäni näissä nykyisissä hommissa, niin olisi sitä siinäkin.