Lue keskustelun säännöt.
Elämän parantamisella on kova hinta. Pohdintaa stressin kestämisestä.
26.10.2023 |
Ehkä täältä löytyy vertaistukea. Olen sote-alalla ja siellä tienaa huonosti ja tämä vuosi on kruunannut sen päätöksen, että tuossa työssä ei voi kestää eläkeikään saakka. Joten ryhdyin opiskelemaan toista alaa ja aloitin myös toiminimellä tekemään sivubisnestä että saadaan elämisen kulut katettua (nousseet korot, teinien ylläpito on kallista) ja myös opintojeni kulut. On siis maksullista opiskelua. Puolisolla mielenterveys ei ole paras mahdollinen. Käy terapiassa masennus- ja ahdistusoireiden vuoksi. Yritän kotona tehdä suuremman osuuden ja tukea parhaani mukaan. Nyt tähän yhtälöön on lisäksi tullut iäkkäiden appivanhempien asiat. Liian huonokuntoinen appi on anopin omaishoitajana, eivät suostu lisäämään palveluita, anoppi ei suostu lähtemään intervallijaksoille, eivät suostu muuttamaan lähemmäs tai pois omakotitalostaan... Heidän asioihin menee helposti koko viikonloppu.
Nyt mulle on tullut univaikeudet, vatsa sekaisin, elohiiri silmässä jatkuvasti, hiuksia lähtee tukkoina päästä, sydän hakkaa. En voi jäädä saikulle, sillä sitten menetän sivutoimiluvan. Se taas estäisi opintoni ja siinä menisi pitkän aikavälin suunnitelma parempaan tulevaisuuteen. Tätä olisi vain jaksettava muutama vuosi ja pidettävä "katse palkinnossa", mutta juuri tänään se on erityisen vaikeaa. Olen myös koko ajan kipeänä ja usein flunssaoireisena töissä, mutta tänään jäin saikulle. Uskon, että keho yrittää järjestää mulle lepoaikaa.
En halua valittaa. Uskon, että kaikki avaimet on omissa käsissä ja haluan niitä käyttää. Haluan kantaa vastuun omista elämänvalinnoista, enkä varsinkaan halua luovuttaa. Mutta välillä kaikki tuntuu vain ihan liian paljolta. Onko kenelläkään muulla samoja ajatusia tai elämäntilannetta?
Kommentit (41)
Vierailija wrote:
Huh mitä ongelmia ihmisillä ja psykologista löpinää. Onko tuollaisilla oikeasti mitään merkitystä ihmisille, epäilen vahvasti.
Itselläni on vain pari ongelmaa. Krooninen rahan puute ja erään tyypin epävakaa käytös.
Muuten ihan tasaista ja tavallista mitä nyt pari keissiä tapahtunut terveydenhuollossa, mitä voi lukea rikoksiksi, seuraaminen ja maalittaminrn hullujen ihmisten toimesta vuosikausia ja jonkinlaiset tunkeutumiset yksityiselämään merkillisin tavoin.
Mutta muuten siis ei mitään niin erikoista ja samalla tavalla menty jo monta vuotta.
Ai niin jos stressistä kyse, niin sitä on tuo gang stalking lähinnä tettänyt viime vuosina. Joskus aikaisemmin oli jotain muita tekijöitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sanon tän itse masentuneena: sun miehesi on aikuinen.
HänKIN voi ottaa vastuuta jostain, edes vanhemmistaan. Ei masentunut elä missään tyhjiössä.
Ymmärrän tilanteesi. Asia, joka on helpoiten muutettavissa ja täytyy muuttaa, on tuo appivanhempien osuus. Toki vanhuksia pitää auttaa, mutta ei sellaisissa asioissa, jotka olisi helposti muutettavissa, eli tuo omakotitalossa asuminen ja palvelujen osto ulkopuolelta.
Älä riko itseäsi ja omaa perhettäsi. Myös teinit tarvitsevat aikaa, parisuhde tarvitsee aikaa ja mikä tärkeintä, itsestäkin täytyy huolehtia!
Voit toki jatkaa noin eteenpäin, mutta sinulla on jo nyt paljon oireita kuormituksesta johtuen, epäilen ettet pääse tavoitteeseesi ennen romahdusta. Vaikka koet, että sinun tulisi auttaa appivanhempia, mielestäni sinun tulisi keskittyä ydinperheesi asioihin. On loputtomasti niitä iäkkäitä, ketkä ei suostu ottamaan ulkopuolista apua ja läheiset auttavat jaksamisen äärirajoilla. Siinä kuormittuu kaikki, pahimmassa tapauksessa sairastuukin. Niin kauan kun hoidat miehesi kanssa appivanhempiesi asioita, ei he tule ulkopuolista apua vastaanottamaan. Siksi, vaikka kuinka tylyltä kuulostaakin, olisi hyvä heille kertoa, ettette oman kuormittavan elämäntilanteen vuoksi pysty auttamaan ja heidän tulisi turvautua ulkopuoliseen apuun. Eivät varmasti sitä heti tee, mutta kun pitäydytte päätöksessänne, asiat ajautuvat siihen tilaan, että he itse sitä apua haluavat tai sitten huoli-ilmoituksien myötä tilanteeseen puututaan. Suomessa itsemäärämisoikeus on aika vahva, joskus läheisen silmin liiankin vahva.
Loppujen lopuksi sinulla on vastuu itsestäsi ja lapsistasi, appivanhemmilla vastuu itsestään. Jos sairastut itsesi tuolla kuormituksella, et pysty huolehtimaan lapsistasi, itsestäsi saatika niistä appivanhemmista. Ja jos kyseessä olisi omat vanhempasi, nevoisin silti samoin.
On, mutta lopussa palkinto. Sama tilanne, mutta ilman miestä ja lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun minulla lähti tukoittain hiuksia päästä olin jo hyvin lähellä burnouttia, josta en sitten enää koskaan toipunut ihan samaksi. Se kumilenkin joustavuus katosi siis lopullisesti. Ja tiedän, että sinulla on ap nyt mahdotonta tehdä muutoksia, jotka vähentäisivät kuormitustasi, mutta katso jos se jotenkin onnistuisi silti. Voitko siirtää opintojasi parilla vuodella? Voitteko saada lyhennysvapaata pankista? Voisivatko appivanhemmat tulla ”lomailemaan” teille joksikin aikaa? Voitteko laittaa talon vuokralle ja muuttaa vuodeksi tai jotain appivanhempien luokse?
Minulla johti loppuunpalamiseen se kun lapset olivat jo hieman isompia (9 ja 11) ja halusin ottaa lisätunteja töissä (opettajana yläkoulussa ja lukiossa). Aloin myös opettamaan uutta ainetta. Olin oikeasti innoissani. Sitten miehellä loppuivat yllättäen työt (yksityisyrittäjä), hänen masennuksensa puhkesi uudestaan (pelkäsi joka päivä milloin saisin puhelun, että on tehnyt itsemurhan), appivanhemmilla oli vakavaa sairautta, johon mies ei pystynyt millään tasolla reagoimaan, minä olin se tuki ja turva. Äitini sai sairaalabakteerin ja ajoin joka viikonloppu monta sataa kilometriä hänen luokseen kun aluksi varsinkin kuulosti siltä, että olisi kuolemassa. Ja niin edelleen ja niin edelleen, useampi haastava tilanne samanaikaisesti. Eräs kaunis aamu sitten hajosin luokan edessä ihan palasiksi: kyyneleet vain valuivat, jalat tärisivät enkä saanut kunnolla puhuttua.
Palasin parin viikon sairausloman jälkeen taas töihin, mutta hyvin pienillä tuntimäärillä, joita sitten pikkuhiljaa nostettiin. Mutta juu, jokin tuolloin napsahti kokonaan eikä enää palautunut entiselleen.
Voisitko kenties puhua työterveyden kanssa, ap? Pidä jotenkin hyvää huolta itsestäsi.
Mies saikulle töistä ja kotitöihin. Appivanhempien suhteen mietit rajasi, et ainakaan ala siivoamaan tms. yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä uhraa omaa terveyttäsi appivanhempien takia. Olet heitä auttanut ja tehnyt jo kaiken, heillä on myös oma vastuu elämästään vaikka olisivat kuinka vanhoja ja sairaita. Huoli-ilmoitus heistä.
Kotona teet vain pakollisen ja osallistat teinit kaikkeen mahdolliseen kodin- ja ruokahuoltoon. Otat joka päivä vain itsellesi hetken, jolloin rentoudut.
Eipä tuo näytä kehosi mielestä olevan "unelmaa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene itse hakemaan apua jaksamiseesi. Lääkäriin, ehkä sitten keskusteluapua.
Vierailija wrote:
On, mutta lopussa palkinto. Sama tilanne, mutta ilman miestä ja lapsia.
Mikä se palkinto on? Ja koska sen saa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap ei kelpuuta neuvoja, joissa sanotaan appivanhemmista. He voivat rahalla ostaa palveluita. Kenenkään ei pidä itseään ajaa burn outtiin. Mutta tätä sinä et halua kuulla ja se on p*ska neuvo.
Teinit ei voi tehdä enempää kuin vain käydä koulussa. P*ska neuvo.
Mitä sinä täällä kyselet kun itsestään selvät neuvot eivät kelpaa? Tuntemattomat palstalaisetkin näkevät mistä kenkä puristaa.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
On, mutta lopussa palkinto. Sama tilanne, mutta ilman miestä ja lapsia.
Mikä se palkinto on? Ja koska sen saa?
Mulle se palkinto tarkoittaa valmistumista reilun 2vuoden päästä ja siirtymistä yrittäjäksi, johon liittyvää liiketoimintaa ja asiakaskuntaa aion kasvattaa tässä seuraavien vuosien aikana. Pois pääseminen sote-alalta on todella iso palkinto. Uskon myös, että monet muut ongelmat ratkeaa muutaman vuoden sisällä. Mieheni terveys elpyy hiljalleen, vaikka edistys ei koskaan ole niin nopeaa ja suoraviivaista, kuin toivoisi. Suurin palkinto on se, että lapset saa kasvaa ja itsenäistyä terveinä huolimatta siitä, miten kuormittavia nämä vuodet on meidän perheelle olleet. Jos siinä onnistumme mieheni kanssa, että tästä kaikesta selvitään niin, että lasku ei lankea lapsille missään muodossaan, niin olemme voittaneet tämän kaiken! Uskon myös, että appivanhemmat ovat 2-3 vuoden päästä kuolleet tai hoivakodissa, sillä kunto on jo nyt niin huono. Uskon taloustilanteen paranevan myös. Nyt ei saa lainoja lyhennysvapaalle, koska jouduimme ottamaan remonttia varten lisälainaa ja kun koronnousut iskivät, ei liikkumavaraa ole lainkaan. Ehkä parin vuoden päästä sekin on toisin. Siinäpä sitä palkintoa. En paremmasta osaa haaveilla.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Ap ei kelpuuta neuvoja, joissa sanotaan appivanhemmista. He voivat rahalla ostaa palveluita. Kenenkään ei pidä itseään ajaa burn outtiin. Mutta tätä sinä et halua kuulla ja se on p*ska neuvo.
Teinit ei voi tehdä enempää kuin vain käydä koulussa. P*ska neuvo.
Mitä sinä täällä kyselet kun itsestään selvät neuvot eivät kelpaa? Tuntemattomat palstalaisetkin näkevät mistä kenkä puristaa.
En kysynyt neuvoja. Mielestäni tilanne ei ole aivan yksinkertainen, joten itsestäänselvyydet on kyllä kartoitettu. Lähdin hakemaan vertaistukea, kuten aloituksessani kuvailinkin.
Mulla on aika vähät nämä voimavarat, niin jätin itselleni oikeuden päättää mihin kommentteihin eniten reagoin. Appivanhempiin liittyen; meillä on varattu uusi RAI-arvio ja appiukolla tulee omaishoitajien terveystarkastus loppuvuodesta. Voi olla, että hänet todetaan terveydeltään sopimattomaksi toimimaan omaishoitajana ja se olisi hyvä asia. Se veisi tilannetta kohti palveluasumista. Näiden asioiden "tilaaminen" ei ole ihan pikkujuttu tai ainakin näissä meidän perheen voimavaroissa ne lasketaan ponnistukseksi, kuten myös noihin palavereihin osallistuminen (työaikana eli palkatonta mikä lisää talouspaineita). Lisäksi työkokemukseni tuo näihin asioihin liikaakin realismia, (voisi kai sitä kyynisyydeksikin sanoa), joten kokisin lapsellisena toivoa että nuo tapaamiset muuttaisivat radikaalisti tilanteen. Mutta ne voivat olla askeleita parempaan suuntaan, joten siksi nämäkin kortit katsotaan.
Teineihin liittyen; heidän tilannettaan on mietitty tarkasti terapeutin kanssa ja päätetty miten meidän perhe linjaa ja priorisoi vanhemmuutta tässä elämäntilanteessa. Kuten todettu, teinit tekevät osansa, se on riittävä ja sen kuuluu aina olla vanhemman osaa pienempi. En ole niin huonossa voinnissa, että muuttaisin ajatuksia ja tai toimintapaani tuntemattomien ihmisten heittojen perusteella, kun asia on huolellisesti käyty läpi meidän vanhempien ja terapeutin kanssa. Luotan paljon enemmän niihin periaatteisiin ja neuvoihin, joihin ollaan jo näiden perusteella sitouduttu.
Mutta se, mikä toiveeni oikeastaan siis oli. Etsin vertaistukea tilanteessa, jossa voimavaroja syö moni asia, eikä pikaratkaisuja ole aivan kulman takana.
Ja olenkin jo sitä tässä ketjussa saanut. Kiitos teille <3
ap
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
On, mutta lopussa palkinto. Sama tilanne, mutta ilman miestä ja lapsia.
Mikä se palkinto on? Ja koska sen saa?
Mulle se palkinto tarkoittaa valmistumista reilun 2vuoden päästä ja siirtymistä yrittäjäksi, johon liittyvää liiketoimintaa ja asiakaskuntaa aion kasvattaa tässä seuraavien vuosien aikana. Pois pääseminen sote-alalta on todella iso palkinto. Uskon myös, että monet muut ongelmat ratkeaa muutaman vuoden sisällä. Mieheni terveys elpyy hiljalleen, vaikka edistys ei koskaan ole niin nopeaa ja suoraviivaista, kuin toivoisi. Suurin palkinto on se, että lapset saa kasvaa ja itsenäistyä terveinä huolimatta siitä, miten kuormittavia nämä vuodet on meidän perheelle olleet. Jos siinä onnistumme mieheni kanssa, että tästä kaikesta selvitään niin, että lasku ei lankea lapsille missään muodossaan, niin olemme v
Hyvältähän tämä kuulostaa. Kunhan vaan jaksat siihen asti. Ja kunhan muistaa, että elämä ei aina mene suunnitelmien ja toiveiden mukaan. Elämä tapahtuu tässä ja nyt.
Tiedän ettet pyytänyt neuvoja, mutta ulkopuolisena tekstin perusteella on niitä vaikea olla antamatta. Muutama vuosi (!) unihäiriöitä ja vatsavaivoja voi ihan oikeasti johtaa vakavassa tapauksessa esim pysyvään työkyvyttömyyteen.
Tuli tästä tapauksesta mieleen mun yksi ystävä, jolla on poikaystävä joka silloin tällöin valehtelee ja huijaa ja on pettänytkin, mutta kuulemma hyvinä hetkinä on ihanaa. Syy miksi ystävä pysyy suhteessa on, että hän on valintansa tehnyt eikä halua valittaa tai luovuttaa, että hän haluaa katsoa suhteen loppuun asti.
Toisaalta ymmärrän sen pointin ja sun perustelut kuulosti vähän samantyyppiseltä, mutta eihän toi tilanne voi jatkua noin vielä vuosia. Tai siis voi mutta sen hinta saattaa olla sun täydellinen burnout kun et pääse enää ylös sängystä ja sitten ootte miehen kanssa molemmat masentuneita. Noi unihäiriöt on sen verran vakavia oireita et ne kannattaa ottaa vakavasti.
Anteeks että nyt kuitenkin kommentoin vaikka et neuvoja halunnutkaan. Tuli vaan niin vahvasti mieleen toi mun kaveri ja sen poikaystävä tästä jutusta, et ehkä purin sitä harmistusta nyt myös tähän
Parantaako appivanhempiesi tilannetta se, että autatte, vai paheneeko se kokonaisuutena, kun eivät siksi saa riittävästi ulkopuolista apua? Ja samalla pahenee teidän perheenne tilanne.
Ymmärrän, että koet velvollisuudeksesi ja haluksesi auttaa kaikkia ja tehdä kaiken kertomasi ja selvitä siitä. Mutta aina ei vai pysty. Jokseenkin vastaavassa tilanteessa olleena vähensin työt minimiin, remontti siirtyi ja siihen varatut rahat käytettiin elämiseen. Läheiselle hankittiin hoivakotipaikka, kun meidän aikamme alkoi olla 24/7 sidottu häneen. Tuli myös kaikkea muuta mm. toisen läheisen sairastuminen, kuolema ja kaikki niihin liittyvä asioiden hoito. Vuorokauden tunnit eivät riittäneet, vaikka unettomuuden vuoksi niitä periaatteessa oli tavallista runsaammin käytössä. Kevensimme ja helpotimme arkeamme mahdollisimman paljon, ja silti se oli todella kuormittavaa. Akuutti tilanne on helpottanut, mutta hiuksia tippuu edelleen ja stressitaso tuntuu jääneen pysyvästi liian korkealle.
Vierailija wrote:
Parantaako appivanhempiesi tilannetta se, että autatte, vai paheneeko se kokonaisuutena, kun eivät siksi saa riittävästi ulkopuolista apua? Ja samalla pahenee teidän perheenne tilanne.
Ymmärrän, että koet velvollisuudeksesi ja haluksesi auttaa kaikkia ja tehdä kaiken kertomasi ja selvitä siitä. Mutta aina ei vai pysty. Jokseenkin vastaavassa tilanteessa olleena vähensin työt minimiin, remontti siirtyi ja siihen varatut rahat käytettiin elämiseen. Läheiselle hankittiin hoivakotipaikka, kun meidän aikamme alkoi olla 24/7 sidottu häneen. Tuli myös kaikkea muuta mm. toisen läheisen sairastuminen, kuolema ja kaikki niihin liittyvä asioiden hoito. Vuorokauden tunnit eivät riittäneet, vaikka unettomuuden vuoksi niitä periaatteessa oli tavallista runsaammin käytössä. Kevensimme ja helpotimme arkeamme mahdollisimman paljon, ja silti se oli todella kuormittavaa. Akuutti tilanne on helpottanut, mutta hiuksia tippuu edelleen ja stressitaso tuntuu jää
Kotihoitoa tarjotaan 4krt/ päivä ja appivanhemmat huolivat 3 kertaa viikkoon. Jokaisella käynnillä kotihoito suosittelee lisäämistä ja muistuttaa myös meitä, että heti kun appivanhemmat suostuvat nostot pystytään tekemään vuorokauden viiveellä. Appiukon omaishoitajan lomista he muistuttavat säännöllisesti ja mahdollisuudesta intervallipaikkaan. Näistä voi jo ainakin alan ihmiset päätellä vanhusten kunnon. Ruokapalvelu käy 2 kertaa viikossa. Edes turvaranneketta ei huolita. Eli vika ei ole palveluissa, se on appivanhemmissa. Näiden asioiden ympärillä käytävät keskustelut ovat sisällöltään sellaista ympärikiertävää kehää ja yhtä hölynpölysontaa, että en viitsi edes sitä kuvailla. Tällä hetkellä anoppi tuhoaa puolisonsa terveyden ja meidän työpanos on se, joka ratkaisee onko appiukosta enää mitään jäljellä siinä kohtaa, kun anoppi viimein kuolee. Ja kaikkeen kieltäytymiseen heillä on oikeus.
ap
Huh mitä ongelmia ihmisillä ja psykologista löpinää. Onko tuollaisilla oikeasti mitään merkitystä ihmisille, epäilen vahvasti.
Itselläni on vain pari ongelmaa. Krooninen rahan puute ja erään tyypin epävakaa käytös.
Muuten ihan tasaista ja tavallista mitä nyt pari keissiä tapahtunut terveydenhuollossa, mitä voi lukea rikoksiksi, seuraaminen ja maalittaminrn hullujen ihmisten toimesta vuosikausia ja jonkinlaiset tunkeutumiset yksityiselämään merkillisin tavoin.
Mutta muuten siis ei mitään niin erikoista ja samalla tavalla menty jo monta vuotta.