Elämän parantamisella on kova hinta. Pohdintaa stressin kestämisestä.

Ehkä täältä löytyy vertaistukea. Olen sote-alalla ja siellä tienaa huonosti ja tämä vuosi on kruunannut sen päätöksen, että tuossa työssä ei voi kestää eläkeikään saakka. Joten ryhdyin opiskelemaan toista alaa ja aloitin myös toiminimellä tekemään sivubisnestä että saadaan elämisen kulut katettua (nousseet korot, teinien ylläpito on kallista) ja myös opintojeni kulut. On siis maksullista opiskelua. Puolisolla mielenterveys ei ole paras mahdollinen. Käy terapiassa masennus- ja ahdistusoireiden vuoksi. Yritän kotona tehdä suuremman osuuden ja tukea parhaani mukaan. Nyt tähän yhtälöön on lisäksi tullut iäkkäiden appivanhempien asiat. Liian huonokuntoinen appi on anopin omaishoitajana, eivät suostu lisäämään palveluita, anoppi ei suostu lähtemään intervallijaksoille, eivät suostu muuttamaan lähemmäs tai pois omakotitalostaan... Heidän asioihin menee helposti koko viikonloppu.

Nyt mulle on tullut univaikeudet, vatsa sekaisin, elohiiri silmässä jatkuvasti, hiuksia lähtee tukkoina päästä, sydän hakkaa. En voi jäädä saikulle, sillä sitten menetän sivutoimiluvan. Se taas estäisi opintoni ja siinä menisi pitkän aikavälin suunnitelma parempaan tulevaisuuteen. Tätä olisi vain jaksettava muutama vuosi ja pidettävä "katse palkinnossa", mutta juuri tänään se on erityisen vaikeaa. Olen myös koko ajan kipeänä ja usein flunssaoireisena töissä, mutta tänään jäin saikulle. Uskon, että keho yrittää järjestää mulle lepoaikaa.

En halua valittaa. Uskon, että kaikki avaimet on omissa käsissä ja haluan niitä käyttää. Haluan kantaa vastuun omista elämänvalinnoista, enkä varsinkaan halua luovuttaa. Mutta välillä kaikki tuntuu vain ihan liian paljolta. Onko kenelläkään muulla samoja ajatusia tai elämäntilannetta?