Lue keskustelun säännöt.
Miksi mielenterveyden hoidossa ei panosteta diagnosointiin?
11.10.2023 |
Olen seurannut sivusta hyvän tuttuni mielenterveyden hoitoa. Olemme paljon tekemisissä, ja olen ollut hyvin perillä hoidon etenemisen vaiheista.
Olen matkan varrella ihmetellyt jo moneen kertaan, että miten voi olla, että hoito etenee ilman, että asiakasta diagnosoidaan kunnolla missään vaiheessa. Ensimmäisillä käyntikerroilla on annettu "diagnoosiksi" hyvin yleisluontoisesti masennus - ahdistus. Ongelmista on toki kyselty, ja miten ne vaikuttavat elämään. Mutta tuota vuosia sitten ensimmäisellä käyntikerralla annettua yleisdiagnoosia ei ole vuosien varrella missään vaiheessa tarkennettu. Hoito on tosiaan jo edennyt useiden vuosien ajan.
Onko se todellakin ihan sama hoidetaanko masennusta, kaksisuuntaista, skitsofreniaa, persoonallisuushäiriötä, traumaa, jne? Minä kun olen ymmärtänyt, että ensinnäkin eri vaivoihin on eri lääkkeet, ja toiseksi eri terapiasuuntaukset toimivat paremmin eri vaivoihin. Olen myös ymmärtänyt, että jos hoidetaan väärää vaivaa, niin hoito voi olla jopa vahingollista.
Miksi diagnosointi ei ole mielenterveyden hoidossa oleellista?
Kommentit (107)
Vierailija wrote:
Lohdullista kuulla, että moni muukin on ihmetellyt samaa. Itsestäni kun se vaikuttaa täysin epäloogiselta, että hoidetaan vain jotain, mutta ei kunnolla tiedetä mitä. Lähdetään vähän kuin soitellen sotaan.
Vertautuu vaikka siihen, että jalka on poikki, mutta hoidetaan särkylääkkeellä (ei siis kipsausta tai vast.). Tai yskää hoidetaan jalkahieronnalla.
Ap
Ei vaan siihen että jalka on poikki ja kipsataan käsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Lohdullista kuulla, että moni muukin on ihmetellyt samaa. Itsestäni kun se vaikuttaa täysin epäloogiselta, että hoidetaan vain jotain, mutta ei kunnolla tiedetä mitä. Lähdetään vähän kuin soitellen sotaan.
Vertautuu vaikka siihen, että jalka on poikki, mutta hoidetaan särkylääkkeellä (ei siis kipsausta tai vast.). Tai yskää hoidetaan jalkahieronnalla.
Ap
Ei vaan siihen että jalka on poikki ja kipsataan käsi.
Juuri näin. Eli hoidetaan väärää vaivaa tai alihoidetaan tai ylihoidetaan tai hoidetaan hakuammunnalla. Kenellä mitenkin. Jollain hoito toki sattumalta osuu kohdilleenkin.
Ap
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Olet ap asian ytimessä. Olen puhunut tästä jo vuosia sitten ja ilmeisesti asia ei ole edelleenkään korjaantunut. Tämä typeryys tulee yhteiskunnalle valtavan kalliiksi kun kaikki laitetaan samaan SSRI-putkeen jonka toisessa päässä odottaa syrjäytyminen, kun ei selvitetä mikä ihmistä vaivaa. Muistan ikuisesti kun menin ensimmäistä kertaa lääkäriin sillä mielellä että tarvitsen terapiaa ja kiireesti. Tulin ulos pöllämystyneenä masennuslääkeresepti kädessä ja koko hoito kesti 15 min.
Mitä sitten odotit? Ensinnäkään yleislääkäri ei voi laittaa sinua terapiaan eikä varsinkaan ensimmäisellä käynnillä, jos haluat terapiasi Kelan tukemana. Toiseksi SSRI-lääkkeillä on helpointa aloittaa, ja jos ne eivät sovi, niin sitten kokeillaan muita vaihtoehtoja. Periaatteessa siis ainoa virhe minkä lääkärisi on sillä ensimmäisellä käynnillä tehnyt on se, ettei hän ohjannu
Tuo lääkäri oli psykiatri ja vieläpä hyvämaineinen. Kävin hänellä useamman kerran ja häntä ei kiinnostanut mikään muu kuin se että onko annostelu kunnossa. Minulla ei ollut masennus vaan persoonallisuushäiriö, johon sain apua vasta 15 vuotta myöhemmin kun se oli jo liian myöhäistä.
Diagnosoinnilla sekä on että ei ole väliä. Sikäli sillä on väliä, että eri diagnoosit vaikuttavat potilaan elämään eri tavoin ja aiheuttavat eri tavoin stigmaa. Toisaalta hoidon kannalta, esim psykoterapian kannalta, diagnoosilla ei ole väliä, koska oikeassa psykoterapiassa potilasta ei hoideta diagnoosin vaan transferenssin kautta. Sellaisissa terapioissa, joissa potilasta hoidetaan diagnoosin kautta, käy helposti niin, että hoidetaan diagnoosia, ei potilasta. Diagnoosit eivät edes ole oikeasti totta, sillä ne ovat sopimuksenvaraisia oirekuvauksia, jotka muuttuvat ajassa ja paikassa. Myös eri lääkäreiden käsitykset normaalista vaikuttavat siihen, minkä he näkevät oireena ja minkä ei.
Lääkityksen suhteenhan SSRI:ta käytetään lähes kaikkeen, joten siihenkään ei diagnoosilla ole väliä. Lääkkeiden teho on kyseenalainen ja haittavaikutuksia vähätellään.
Monesti myös hankala elämäntilanne diagnosoidaan potilaan persoonallisuuden syyksi tai oireeksi. Esim potilasta on kaltoinkohdeltu ja hän oireilee, hänelle lyödään esim persoonallisuushäiriö diagnoosi. Potilaan normaalitkin asiat alkavat näyttäytyä diagnoosin valossa. Esim potilas nauttii seksistä ja menevästä seuraelämästä ->epävakaa tai bibolaari jne. Potilas kritisoi lääkitystä -> epäluuloinen jne jne.
Olisikin parempi luopua diagnooseista ja selvitellä, millä tavalla potilas haluaa työskennellä psykotetapiassa. Kaikki terapiamuodot sopivat kaikkiin vaivoihin, mutta kaikki potilaat eivät hyödy kaikista terapiamuodoista. Jos mennään diagnoosi edellä, potilas jää ilman sitä hoitoa, mitä hän tarvitsee, koska hoidon kohteena on diagnoosi.
Olen lukenut uutisen, jonka mukaan Iso-Britanniassa oltiin luopumassa psyykkisten sairauksien diagnsoinnista kokonaan, koska ne leimaavat ihmisen loppuiäkseen ja näin ollen niistä on ihmiselle enemmän haittaa kuin hyötyä.
Jatkouutista ei ole sattunut silmään, että toteutuiko tuo siellä, mutta mielestäni hyvä, että joku taho on pohtinut noiden diagnoosien todellisia seurauksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Minulla on viimeisen viiden vuoden ajalta seitsemän diagnoosia. Kaksi niistä tosin on saman diagnoosin eri vakavuusasteita. En ole siltikään kunnolla toipunut, kun hoitoa ei yksinkertaisesti saa perustasoa korkeammalta. Terapiaan olisi B-lausuntokin, mutta eipä ole terapeuttia.
Mistä ja miten te näitä diagnooseja saatte? Tuttavallani oireilu on huomattavasti vakavampaa kuin alkuperäisessä työdiagnoosissa. Mutta ei hän edes tapaa ketään, joka sen voisi vaihtaa. Saati sellaista, jota kiinnostaisi diagnosoida.
Ap
Tk-lääkäriltä ja työterveyslääkäriltä on tullut sellaisia ylimalkaisia masennustila-diagnooseja. Psykiatrilta taas tarkemmin määriteltyjä keskivaikea tai vaikea, somaattisilla oireilla tai ilman, "normaali" tai toistuva. Ei niistä loppupeleissä ole juuri apua ollut, kun hoitojärjestelmä on se m
Oletko päässyt psykologin tutkimuksiin?
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Olet ap asian ytimessä. Olen puhunut tästä jo vuosia sitten ja ilmeisesti asia ei ole edelleenkään korjaantunut. Tämä typeryys tulee yhteiskunnalle valtavan kalliiksi kun kaikki laitetaan samaan SSRI-putkeen jonka toisessa päässä odottaa syrjäytyminen, kun ei selvitetä mikä ihmistä vaivaa. Muistan ikuisesti kun menin ensimmäistä kertaa lääkäriin sillä mielellä että tarvitsen terapiaa ja kiireesti. Tulin ulos pöllämystyneenä masennuslääkeresepti kädessä ja koko hoito kesti 15 min.
Mitä sitten odotit? Ensinnäkään yleislääkäri ei voi laittaa sinua terapiaan eikä varsinkaan ensimmäisellä käynnillä, jos haluat terapiasi Kelan tukemana. Toiseksi SSRI-lääkkeillä on helpointa aloittaa, ja jos ne eivät sovi, niin sitten kokeillaan muita vaihtoehtoja. Periaatteessa siis ainoa virhe minkä lääkärisi on sillä ensimmäisel
Erinomainen esimerkki siitä kuinka huolimattomalla diagnosoinnilla potilas jää käytännössä hoitamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En nyt ihan ymmärrä tuota ongelmaa. Jos oireet ja muut viittaavat masennukseen ja ahdistukseen, niin silloinhan se on sitä. Diagnoosi siinä missä muutkin. Sinulla ilmeisesti on mielessäsi joku "parempi" diagnoosi? Meinaatko että pitäisi kokeilla esim. psykoosilääkettä? Tai Litoa tasaamaan mielialanvaihtelua? Eihän lääkitystä vaihdeta jos siihen ei nähdä syytä eikä oireita. Valitettavasti vaan joskus mikään ei auta. Pitää vaan pyrkiä vähiten huonoon vaihtoehtoon.
Vierailija wrote:
Diagnosoinnilla sekä on että ei ole väliä. Sikäli sillä on väliä, että eri diagnoosit vaikuttavat potilaan elämään eri tavoin ja aiheuttavat eri tavoin stigmaa. Toisaalta hoidon kannalta, esim psykoterapian kannalta, diagnoosilla ei ole väliä, koska oikeassa psykoterapiassa potilasta ei hoideta diagnoosin vaan transferenssin kautta. Sellaisissa terapioissa, joissa potilasta hoidetaan diagnoosin kautta, käy helposti niin, että hoidetaan diagnoosia, ei potilasta. Diagnoosit eivät edes ole oikeasti totta, sillä ne ovat sopimuksenvaraisia oirekuvauksia, jotka muuttuvat ajassa ja paikassa. Myös eri lääkäreiden käsitykset normaalista vaikuttavat siihen, minkä he näkevät oireena ja minkä ei.
Lääkityksen suhteenhan SSRI:ta käytetään lähes kaikkeen, joten siihenkään ei diagnoosilla ole väliä. Lääkkeiden teho on kyseenalainen ja haittavaikutuksia vähätellään.
Monesti myös hankala elämäntilanne
Olen kuitenkin ymmärtänyt, että esimerkiksi joidenkin persoonallisuushäiriöiden kohdalla on niin, että jos niitä hoidetaan tavallisena masennuksena, niin hoito vahvistaa persoonallisuushäiriötä. Eli tällöin ilman oikeaa diagnoosia hoito on käytännössä enemmän haitallista kuin hyväksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Diagnosoinnilla sekä on että ei ole väliä. Sikäli sillä on väliä, että eri diagnoosit vaikuttavat potilaan elämään eri tavoin ja aiheuttavat eri tavoin stigmaa. Toisaalta hoidon kannalta, esim psykoterapian kannalta, diagnoosilla ei ole väliä, koska oikeassa psykoterapiassa potilasta ei hoideta diagnoosin vaan transferenssin kautta. Sellaisissa terapioissa, joissa potilasta hoidetaan diagnoosin kautta, käy helposti niin, että hoidetaan diagnoosia, ei potilasta. Diagnoosit eivät edes ole oikeasti totta, sillä ne ovat sopimuksenvaraisia oirekuvauksia, jotka muuttuvat ajassa ja paikassa. Myös eri lääkäreiden käsitykset normaalista vaikuttavat siihen, minkä he näkevät oireena ja minkä ei.
Lääkityksen suhteenhan SSRI:ta käytetään lähes kaikkeen, joten siihenkään ei diagnoosilla ole väliä. Lääkkeiden teho on kyseenalainen ja haittavaikutuksia vähätellään.
Monesti myös hankala elämäntilanne
Toisaalta, minun solmuni alkoi aueta vasta kun sain tietää että minulla on persoonallisuushäiriö ja aloin selvittämään mikä se sellainen on ja tunnistin itseni ja aloin tekemään matskuja jotka on tarkoitettu nimenomaan persoonallisuushäiriön hoitoon. Sitä ennen olin käynyt jo vuoden jakson perinteistä freudilaista sohvallamakuuterapiaa josta en saanut mitään apua kovasta motivaatiosta huolimatta.
Miksi diagnosointi ei ole mielenterveyden hoidossa oleellista?
Vastaan että siksi koska mielenterveysongelmat eivät parane diagnosoimalla eivätkä lääkkeillä.
Ahdistus on podettava eikä ole mielenterveysongelma.
Jos on ongelmia jotka aiheuttavat elämänlaadun heikkenemistä, niille tulisi tehdä mahdollisimman pian jotakin.
Jos ahdistaa eikä ole työkykyinen kuntonsa vuoksi saa joskus sairaslomaa. Joskus ahdistuskin on hyvin fyysinen tunne ja peruskuntoa rasittava sekä heikentävä tekijä. Menee ohi, monesti liittyy uupumusoireisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
En nyt ihan ymmärrä tuota ongelmaa. Jos oireet ja muut viittaavat masennukseen ja ahdistukseen, niin silloinhan se on sitä. Diagnoosi siinä missä muutkin. Sinulla ilmeisesti on mielessäsi joku "parempi" diagnoosi? Meinaatko että pitäisi kokeilla esim. psykoosilääkettä? Tai Litoa tasaamaan mielialanvaihtelua? Eihän lääkitystä vaihdeta jos siihen ei nähdä syytä eikä oireita. Valitettavasti vaan joskus mikään ei auta. Pitää vaan pyrkiä vähiten huonoon vaihtoehtoon.
No kun ne oireet eivät viittaa masennukseen. Vaikka masennukseen ja ahdistukseen sopivaakin oireilua on, niin iso osa oireilua on jotain ihan muuta, jota masennus ja ahdistus ei selitä. Silti kukaan ei näytä haluavan tarkastella tuota oirekuvaa uudelleen.
Ap
Kaffepulla
Ikävä kyllä osa asiakkaista eivät hyväksy noita rankempia diagnooseja. Psykoosisairaus, harhaluuloisuushäiriö, persoonallisuushäiriö tai kaksisuuntainen mielialahäiriö ovat vaikeita asioita hyväksyä.
Usein työntekijät ovat kartalla ja osaavat epäillä näitä ongelmia, mutta asiakas itse ei halua, että hänen tietoihinsa kirjataan tällaisia diagnooseja. Erityisesti tämä pätee harhaluuloisiin ja vainoharhaisiin ihmisiin. Heillä on paha olla, mutta he eivät voi hyväksyä sairautta joka pahaa oloa tuottaa. Ongelmaa sitten hoidetaan epämääräisenä masennuksena tai ahdistuksena.
🇺🇦🇮🇱
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Toisaalta, minun solmuni alkoi aueta vasta kun sain tietää että minulla on persoonallisuushäiriö ja aloin selvittämään mikä se sellainen on ja tunnistin itseni ja aloin tekemään matskuja jotka on tarkoitettu nimenomaan persoonallisuushäiriön hoitoon. Sitä ennen olin käynyt jo vuoden jakson perinteistä freudilaista sohvallamakuuterapiaa josta en saanut mitään apua kovasta motivaatiosta huolimatta.
<
Onhan se potilaan itsetuntemuksellekin hyväksi, että tietää mikä se oma vaiva on nimeltään, ja voi lukea siitä. Ja sitten voi tehdä tuota sisäistä työskentelyä. Tuo sanomasi kuulostaa paljon loogisemmalta ja uskottavammalta kuin nuo yllä olevat väitteet siitä, ettei sillä ole väliä mikä potilasta vaivaa, ja ettei se saa edes kiinnostaa potilasta.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
En nyt ihan ymmärrä tuota ongelmaa. Jos oireet ja muut viittaavat masennukseen ja ahdistukseen, niin silloinhan se on sitä. Diagnoosi siinä missä muutkin. Sinulla ilmeisesti on mielessäsi joku "parempi" diagnoosi? Meinaatko että pitäisi kokeilla esim. psykoosilääkettä? Tai Litoa tasaamaan mielialanvaihtelua? Eihän lääkitystä vaihdeta jos siihen ei nähdä syytä eikä oireita. Valitettavasti vaan joskus mikään ei auta. Pitää vaan pyrkiä vähiten huonoon vaihtoehtoon.
No kun ne oireet eivät viittaa masennukseen. Vaikka masennukseen ja ahdistukseen sopivaakin oireilua on, niin iso osa oireilua on jotain ihan muuta, jota masennus ja ahdistus ei selitä. Silti kukaan ei näytä haluavan tarkastella tuota oirekuvaa uudelleen.
Ap
Kukaan (lääkäri) ei halua tarkastella oirekuvaa uudelleen, koska siinä hän astuisi sen ensimmäisen diagnosoijan varpaille. Eihän noita diagnooseja kuulu saavan poistettua millään, jos jotain tehdään, niin tehtaillaan lisädiagnooseja, ettei vain ketään lääkäriä syytettäisi väärästä diagnoosista. Lääkäreillä on se juttu nimeltä kollegiaalisuus.
Vierailija wrote:
Miksi diagnosointi ei ole mielenterveyden hoidossa oleellista?
Vastaan että siksi koska mielenterveysongelmat eivät parane diagnosoimalla eivätkä lääkkeillä.
Ahdistus on podettava eikä ole mielenterveysongelma.
Jos on ongelmia jotka aiheuttavat elämänlaadun heikkenemistä, niille tulisi tehdä mahdollisimman pian jotakin.
Jos ahdistaa eikä ole työkykyinen kuntonsa vuoksi saa joskus sairaslomaa. Joskus ahdistuskin on hyvin fyysinen tunne ja peruskuntoa rasittava sekä heikentävä tekijä. Menee ohi, monesti liittyy uupumusoireisiin.
Minun ahdistukseni johtui siitä että kielsin itseltäni kaikki tunteet, sekä iloiset että surulliset. Ahdistus oli ne tunteet, ahdistuksen muodossa ja sensuroituina "koettuina". Aloin parantua vasta kun ymmärsin tämän. Todella hirvittää ajatella että olisin tyytynyt iänikuisiin vuosia kestäviin lääkekokeiluihin, jotka tekivät vain olon zombieksi ja saivat ajattelemaan että kuolemakin on parempi kuin tämä turta epätoivo.
Kaffebulla wrote:
Ikävä kyllä osa asiakkaista eivät hyväksy noita rankempia diagnooseja. Psykoosisairaus, harhaluuloisuushäiriö, persoonallisuushäiriö tai kaksisuuntainen mielialahäiriö ovat vaikeita asioita hyväksyä.
Usein työntekijät ovat kartalla ja osaavat epäillä näitä ongelmia, mutta asiakas itse ei halua, että hänen tietoihinsa kirjataan tällaisia diagnooseja. Erityisesti tämä pätee harhaluuloisiin ja vainoharhaisiin ihmisiin. Heillä on paha olla, mutta he eivät voi hyväksyä sairautta joka pahaa oloa tuottaa. Ongelmaa sitten hoidetaan epämääräisenä masennuksena tai ahdistuksena.
Onko se sitten asiakkaan itse päätettävissä mitä hänestä kirjataan potilastietoihin? Ammattilaisethan ne kirjaukset tekevät, ei asiakas niistä päätä. Täällä on vaikka kuinka paljon niitä ihmettelyjä, että miksi jotain vanhaa vääräksi todettua diagnoosia ei saa omista tiedoista pois. Näissä tapauksissa asiakkaat todella haluaisivat oikaista väärät tiedot, mutta niin ei tehdä, kun kukaan ammattilainen ei sitä asiakkaan pyynnöstä voi tehdä.
Kertokaa hyvät ihmiset miten pääsee ADHD tutkimuksiin? Olen saanut epävakaan diagnoosin, mutta en samaistu siihen. ADHD nettitesteissä saan isot lukemat ja mitä olen lukenut, se kuvaa enemmän mieltäni ja toimintaani.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
En nyt ihan ymmärrä tuota ongelmaa. Jos oireet ja muut viittaavat masennukseen ja ahdistukseen, niin silloinhan se on sitä. Diagnoosi siinä missä muutkin. Sinulla ilmeisesti on mielessäsi joku "parempi" diagnoosi? Meinaatko että pitäisi kokeilla esim. psykoosilääkettä? Tai Litoa tasaamaan mielialanvaihtelua? Eihän lääkitystä vaihdeta jos siihen ei nähdä syytä eikä oireita. Valitettavasti vaan joskus mikään ei auta. Pitää vaan pyrkiä vähiten huonoon vaihtoehtoon.
No kun ne oireet eivät viittaa masennukseen. Vaikka masennukseen ja ahdistukseen sopivaakin oireilua on, niin iso osa oireilua on jotain ihan muuta, jota masennus ja ahdistus ei selitä. Silti kukaan ei näytä haluavan tarkastella tuota oirekuvaa uudelleen.
Ap
Kukaan (lääkäri) ei halua tarkastella oirekuvaa uudelleen, koska siinä hän astuis
Ai että lääkärien tärkeily menee potilaan terveyden edelle? Olisihan se jo potilaan kannalta edullisinta että diagnoosit olisivat ajan tasalla. Paraneehan se flunssakin? Jos on oireita niin kannattaisi joskus miettiä lyödäänkö sitä diagnoosia lukkoon vai pistetäänkö todellakin vain muistiin asioita. Ei kai kaikista viitsitä tehdä sairaita vain siksi että on kiva diagnosoida? Olisi kiva päästä jonkun lääkärin työtä seuraamaan, en tiedä monestiko järkyttyisin maallikkona. Olkaa rehellisiä vaivoistanne ja toivottavasti ne lääkärit oppisivat joskus ymmärtämään mitä heille sanoo. Jos ei ymmärrä, pitäisi kysyä lisää. Sitähän se työ on ja työtä tekemällä harjaantuu kunhan muistaa miksi sitä työtä tekee. Se on tämä nykyajan ongelma. Sappi alkaa kiehumaan jo näistä epäinhimillisistä syistä joita en jaksa enää yhtään! Kammottavaa raakaa todellisuutta Suomessakin.
Oman kokemuksen mukaan kaikki oireilu, tunteet, kokemukset ja ajatukset pitää diagnosoida. Ja sen jälkeen tietysti lääkitä. Itselleni lätkäistiin skitsofreniadiagnoosi tuosta vaan ja se melkein tuhosi elämäni. Aina lääkärikäynnillä lääkäri keksii uuden diagnoosin. Jos on vähänkin ahdistanut niin ahdistuneisuushäiriö. Jos olen viihtynyt itsekseni niin eristäytyvä persoonallisuushäiriö. Hyvä, että löytyy ammattilaisia, jotka oikeasti seuraavat tilannetta ennen diagnosoimista.