Lue keskustelun säännöt.
Miksi mielenterveyden hoidossa ei panosteta diagnosointiin?
11.10.2023 |
Olen seurannut sivusta hyvän tuttuni mielenterveyden hoitoa. Olemme paljon tekemisissä, ja olen ollut hyvin perillä hoidon etenemisen vaiheista.
Olen matkan varrella ihmetellyt jo moneen kertaan, että miten voi olla, että hoito etenee ilman, että asiakasta diagnosoidaan kunnolla missään vaiheessa. Ensimmäisillä käyntikerroilla on annettu "diagnoosiksi" hyvin yleisluontoisesti masennus - ahdistus. Ongelmista on toki kyselty, ja miten ne vaikuttavat elämään. Mutta tuota vuosia sitten ensimmäisellä käyntikerralla annettua yleisdiagnoosia ei ole vuosien varrella missään vaiheessa tarkennettu. Hoito on tosiaan jo edennyt useiden vuosien ajan.
Onko se todellakin ihan sama hoidetaanko masennusta, kaksisuuntaista, skitsofreniaa, persoonallisuushäiriötä, traumaa, jne? Minä kun olen ymmärtänyt, että ensinnäkin eri vaivoihin on eri lääkkeet, ja toiseksi eri terapiasuuntaukset toimivat paremmin eri vaivoihin. Olen myös ymmärtänyt, että jos hoidetaan väärää vaivaa, niin hoito voi olla jopa vahingollista.
Miksi diagnosointi ei ole mielenterveyden hoidossa oleellista?
Kommentit (107)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ne välitä, ainut mitä ne hakee takaa on se että ihminen lääkitään jotta lääketeollisuus tekee voittoa. Se on yleinen käytäntö, ei niitä kiinnosta muu.... Toki hyviäkin hoitajia on mutta valitettavasti toimintamalli on toi eikä ne voi sille mitään.
Asiasta jotain ymmärtävien mukaan Suomessa nimenomaan diagnoosikeskeisyys on se ongelma. Tietysti eri vaivoihin on eri lääkkeet ja hoitomuodot, mutta ei se niinkään toimi, että sairauksilla on tarkat rajat ja tarkasti määritelty lääkitys tai terapiamuoto.
Tarpeeksi hyvä diagnoosi kun tulee, niin riskinä on lisää Kelan elätettäviä jopa vuosikymmeniksi.
Olet ap asian ytimessä. Olen puhunut tästä jo vuosia sitten ja ilmeisesti asia ei ole edelleenkään korjaantunut. Tämä typeryys tulee yhteiskunnalle valtavan kalliiksi kun kaikki laitetaan samaan SSRI-putkeen jonka toisessa päässä odottaa syrjäytyminen, kun ei selvitetä mikä ihmistä vaivaa. Muistan ikuisesti kun menin ensimmäistä kertaa lääkäriin sillä mielellä että tarvitsen terapiaa ja kiireesti. Tulin ulos pöllämystyneenä masennuslääkeresepti kädessä ja koko hoito kesti 15 min.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
😅 Sinäkö siis tiedät paremmin mikä muu tuttavaasi vaivaa kuin nuo masennus ja ahdistus?
Kyllä. Miksi en tietäisi? Minähän olen ollut ainoa, joka on asiasta edes jossain määrin ollut kiinnostunut.
Vierailija wrote:
Tarpeeksi hyvä diagnoosi kun tulee, niin riskinä on lisää Kelan elätettäviä jopa vuosikymmeniksi.
Tämä on ihan toisinpäin. Jos ihmisten vaivat selvitettäisiin kunnolla ja hoidettaisiin heti aluksi ennen kuin syrjäytyminen pääsee vauhtiin, olen varma siitä että yhteiskunta säästäisi paljon rahaa. Eräs psykiatrinen sh sanoi minulle, että oikeasti mt-ongelmaisen ihmisen tunnistaa siitä että se haluaa töihin, mutta ei pysty.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lääkäritkään ei ole perillä kaikista häiriöistä ja lääkityksistä, tuo masennus tai ahdistus tuntuu olevan nykyään joka toisella.
Omaa kunnollista hoitokontaktia ja suhdetta ei saa, julkisen puolen psykiatrit ja hoitajat on ylityöllistettyjä, hoitoon ei meinaa päästä, yksityiseen ei ole varaa.
Ja juu, kyllä sillä todellakin on väliä onko vaiva pohjimmiltaan esim kaksisuuntainen vai vain masennus, mutta aikaa tutkimiseen ei ole.
Mä hain jossain vaiheessa apua (tai yritin) elämää rajoittavan dissosiaatioon. Kun vihdoin pääsin psykiatrille niin hän melkein huusi, että "ei tässä aleta mitään uusia diagnooseja tekemään, keskitytään nöihin vanhoihin!".
Itseä on muutenkin pompoteltu ja heitelty puolelta toiselle ja moni kokemus ei kannusta hakemaan apua, ihminen vaan lannistuu entisestään kun vastaanotto on tuo. Melko moni itsemurhan yrittäjä potkaistaan vain tarkkailun jälkeen pihalle ja syyllistetään vielä asiasta, ihmiset on heitteillä. Kun olin nuori ja kaveri yritti, niin silloin vielä oli kolmen päivän pakkohoito noissa tapauksissa.
Varmaan yksityisellä saisi. Jotkut saivat joskus julkisella, aikoinaan. On tehotonta hoitaa tuolla tavoin jos ei ole tullut tulosta, jos ne johtuvat ympäristöstä tai liiallisista vaatimuksista, ehkä osa uupuu oranvanpyörään. Ja terapeutin pitäisi saada positiivista tulosta nopeasti aikaan tai ihminen voi itse tutkia mikä aiheuttaa, vaikka aina voi tulla uusia ahdistuksia, ellei irrottaudu niistä joka kerralla erikseen. Tiedostaminen. Mutta joskus pitää muuttaa elämää eri suuntaan (rauhalliseen), ettei toista vanhaa kuviota tai itselle epäsopivaa asuinpaikkaa / maisemaa, traumaa. Sähkölaitteita on myös jo liikaa ympäristössä ja joillakin alkoholit ym. Entä liikennemelut ja ilmansaasteet. Kaikkea voi tutkia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija wrote:
Olet ap asian ytimessä. Olen puhunut tästä jo vuosia sitten ja ilmeisesti asia ei ole edelleenkään korjaantunut. Tämä typeryys tulee yhteiskunnalle valtavan kalliiksi kun kaikki laitetaan samaan SSRI-putkeen jonka toisessa päässä odottaa syrjäytyminen, kun ei selvitetä mikä ihmistä vaivaa. Muistan ikuisesti kun menin ensimmäistä kertaa lääkäriin sillä mielellä että tarvitsen terapiaa ja kiireesti. Tulin ulos pöllämystyneenä masennuslääkeresepti kädessä ja koko hoito kesti 15 min.
Mitä sitten odotit? Ensinnäkään yleislääkäri ei voi laittaa sinua terapiaan eikä varsinkaan ensimmäisellä käynnillä, jos haluat terapiasi Kelan tukemana. Toiseksi SSRI-lääkkeillä on helpointa aloittaa, ja jos ne eivät sovi, niin sitten kokeillaan muita vaihtoehtoja. Periaatteessa siis ainoa virhe minkä lääkärisi on sillä ensimmäisellä käynnillä tehnyt on se, ettei hän ohjannut sinua eteenpäin psykologille tai psykiatriselle sairaanhoitajalle.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Tarpeeksi hyvä diagnoosi kun tulee, niin riskinä on lisää Kelan elätettäviä jopa vuosikymmeniksi.
Tämä on ihan toisinpäin. Jos ihmisten vaivat selvitettäisiin kunnolla ja hoidettaisiin heti aluksi ennen kuin syrjäytyminen pääsee vauhtiin, olen varma siitä että yhteiskunta säästäisi paljon rahaa. Eräs psykiatrinen sh sanoi minulle, että oikeasti mt-ongelmaisen ihmisen tunnistaa siitä että se haluaa töihin, mutta ei pysty.
Onpa erikoisia olettamuksia sh:lla. Eiköhän joillekin ole liikaa jo pitkä työpäivä matkoineen ja saman toisto. Se ei ole kaikille luonnollista. Vaikka haetaankin sopivaa tapaa elää tai tehdä. On monia tiloja joissa ei pystytä, ei pelkästään mt ja joillekin se kiihkeä työrytmi ei vain sovi, firmoilla on mekaaniset vaatimukset. Miehisessä maailmassa ei kauheasti myös naisia ymmärretä, mitkä ovat todelliset tarpeet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ne on työdiagnooseja millä hoidetaan. Ei se tarkoita että henkilöllä olisi välttämättä niitä, mutta niitä hoidetaan. Siksi ne vaihtuu jatkuvasti ja lääkärin mukaan.
Minulla on viimeisen viiden vuoden ajalta seitsemän diagnoosia. Kaksi niistä tosin on saman diagnoosin eri vakavuusasteita. En ole siltikään kunnolla toipunut, kun hoitoa ei yksinkertaisesti saa perustasoa korkeammalta. Terapiaan olisi B-lausuntokin, mutta eipä ole terapeuttia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lohdullista kuulla, että moni muukin on ihmetellyt samaa. Itsestäni kun se vaikuttaa täysin epäloogiselta, että hoidetaan vain jotain, mutta ei kunnolla tiedetä mitä. Lähdetään vähän kuin soitellen sotaan.
Vertautuu vaikka siihen, että jalka on poikki, mutta hoidetaan särkylääkkeellä (ei siis kipsausta tai vast.). Tai yskää hoidetaan jalkahieronnalla.
Ap
Nimenomaan kunnolliseen diagnosointiin ei panosteta. Mullekin on lätkäisty aikoinaan masennus ja epävakaa diagnoosi ihan lyhyen haastattelun perusteella, sitten sain lääkkeet, jotka laukaisi manian. Jos olisi tarkemmin tutkittu, niin olisi osattu yhdistää nämä kaksi bipolaariksi ja olisin säästynyt maaniselta täystuholta.
Vierailija wrote:
Minulla on viimeisen viiden vuoden ajalta seitsemän diagnoosia. Kaksi niistä tosin on saman diagnoosin eri vakavuusasteita. En ole siltikään kunnolla toipunut, kun hoitoa ei yksinkertaisesti saa perustasoa korkeammalta. Terapiaan olisi B-lausuntokin, mutta eipä ole terapeuttia.
Mistä ja miten te näitä diagnooseja saatte? Tuttavallani oireilu on huomattavasti vakavampaa kuin alkuperäisessä työdiagnoosissa. Mutta ei hän edes tapaa ketään, joka sen voisi vaihtaa. Saati sellaista, jota kiinnostaisi diagnosoida.
Ap
Vierailija wrote:
Nimenomaan kunnolliseen diagnosointiin ei panosteta. Mullekin on lätkäisty aikoinaan masennus ja epävakaa diagnoosi ihan lyhyen haastattelun perusteella, sitten sain lääkkeet, jotka laukaisi manian. Jos olisi tarkemmin tutkittu, niin olisi osattu yhdistää nämä kaksi bipolaariksi ja olisin säästynyt maaniselta täystuholta.
Onhan se aivan selvää, että väärästä tai huolimattomasta diagnoosista on seurauksia ennen kaikkea asiakkaalle. Mutta kuten joku jo viittasi yhteiskuntaan, niin onhan se yhteiskunnallisesti tarkasteltuna tehotonta hoitaa ilman tarkkaa diagnoosia.
Vierailija wrote:
Vierailija wrote:
Minulla on viimeisen viiden vuoden ajalta seitsemän diagnoosia. Kaksi niistä tosin on saman diagnoosin eri vakavuusasteita. En ole siltikään kunnolla toipunut, kun hoitoa ei yksinkertaisesti saa perustasoa korkeammalta. Terapiaan olisi B-lausuntokin, mutta eipä ole terapeuttia.
Mistä ja miten te näitä diagnooseja saatte? Tuttavallani oireilu on huomattavasti vakavampaa kuin alkuperäisessä työdiagnoosissa. Mutta ei hän edes tapaa ketään, joka sen voisi vaihtaa. Saati sellaista, jota kiinnostaisi diagnosoida.
Ap
Tk-lääkäriltä ja työterveyslääkäriltä on tullut sellaisia ylimalkaisia masennustila-diagnooseja. Psykiatrilta taas tarkemmin määriteltyjä keskivaikea tai vaikea, somaattisilla oireilla tai ilman, "normaali" tai toistuva. Ei niistä loppupeleissä ole juuri apua ollut, kun hoitojärjestelmä on se mikä on pielessä.
Vastaus ap:n kysymykseen: psykiatrinen hoito Suomessa on ala-arvoista. Ammattitaidotonta ja aliresursoitua. Monet syrjäytyvät sen seurauksena ja jopa menettävät henkensä.
😅 Sinäkö siis tiedät paremmin mikä muu tuttavaasi vaivaa kuin nuo masennus ja ahdistus?