Lue keskustelun säännöt.
Lapsia ei synny tarpeeksi, koska tavallisilla lapsiperheillä ei ole turvaverkkoja
06.10.2023 |
Heti tulee joku pätemään vuosikymmenten takaisella tilanteella, niin tehdään heti alkuun selväksi pari asiaa: ennen lapsiperheille oli yhteiskunnassa apua. Oli kodinhoitajia ja lapsiperheet saivat kotiapua, jos esim. toinen vanhempi oli sairaana. Yhteiskunnassa oli kerhoja ja harrastuspiirejä lapsille. Nämä olivat ilmaisia/halpoja, lapset kulkivat näihin itse. Nykyisin tällaisia ei samalla tavalla ole ja vanhempien oletetaan hoitavan kuskaamiset, koska pienten lasten yksin kulkemista ei pidetä sopivana. Lastenkasvatuksen osalta kriteerit eivät vuosikymmeniä sitten olleet yhtä korkealla kuin nykyään eli vanhemmilta riitti vähempikin satsaus jälkikasvuun. Nykyisin taas odotetaan vanhemman olevan hyvin aktiivinen. Toisekseen joku tulee varmasti jankkaamaan, että kyllä pitää lapset itse hoitaa, jos on niitä hankkinut. Nämä jankkaajat eivät tajua, että jokainen lapsiperheen vanhempi kaipaa joskus lepoa tai aikaa esim. hammaslääkärikäyntien ja muiden yllättävien menojen hoitamiseen. Puhumattakaan siitä, miten paljon pikkulapsiperheessä on kotityötä.
Uskon, että monissa perheissä lapsiluku olisi suurempi, jos turvaverkot olisivat paremmat. Lähipiirissä ei ole ihmisiä, jotka voisivat tai haluaisivat auttaa lasten kanssa edes joskus. Enkä nyt tarkoita auttamisella sitä, että vanhemmat huitelisivat sillä aikaa jossain hotellilomilla, vaan saisivat keskittyä kotitöihin rauhassa tai edes hetken hengähtää. Sekin tekisi kuormittuneelle vanhemmalle jo paljon, että joku lähtisi Isla-Milon kanssa leikkipuistoon pariksi tunniksi, jotta vanhempi saa pitkän työviikon jälkeen levätä. Tai sairastumistapauksessa joku auttaisi lapsen kanssa niin, ettei vanhemman tarvitsisi olla päivätolkulla pois töistä. Uskon, että monilla perheillä on samanlainen tilanne kuin meillä eli tukiverkkoja ei arjessa ole. Toiset isovanhemmat asuvat todella kaukana, toisia ei auttaminen kiinnosta (kysytty on moneen kertaan). Toinen meistä vanhemmista on ainoa lapsi ja toisella meistä on päihdeongelmista kärsivä sisarus, joten hoitoapuna ei ole tätejä, setiä eikä enoja. Kaveripiirissä toiset lapsiperheelliset ovat kiireisiä lastensa kanssa, eikä heillä ole aikaa tai jaksamista auttaa. Lapsettomista kavereista osa ei voi sietää lapsia ja osan hektiseen elämään ei auttaminen sovi. Paikkakunnalla on maksullinen lastenvahtipalvelu, mutta eivät hoida sairaita lapsia. Eli senkään varaan ei voi laskea, että lastenvahtipalvelusta joku tulisi hakemaan päiväkotipäivän aikana sairastuneen lapsen tai jäisi hoitamaan lasta. Töissä puolestaan valitetaan, jos lasten takia tulee poissaoloja töistä tai työntekijä ei voi joustaa rajattomasti. Ainakin meillä naispuolinen pomo nurisee säännöllisesti siitä, miten hankalia ja joustamattomia työntekijöitä pikkulapsiperheelliset ovat - omat lapsensa ovat jo teinejä.
Perheessämme on yksi lapsi ja enempää ei tule, koska yhden lapsen kanssa pystymme kahden vanhemman perheessä jotenkin sumplimaan asiat. Helppoa ei ole ollut, kun lapsi oli ensimmäisen elinvuotensa aikana sairas ja toinen vanhempi sairastui lapsen synnyttyä ja pitkiä aikoja perheessämme on ollut vain yksi toimintakykyinen aikuinen ja kaksi sairasta ihmistä. Jos tukiverkkoja olisi ollut, olisimme jaksaneet paremmin ja lapsilukukin voisi olla kaksi yhden sijaan. Jos yhteiskunnassa halutaan syntyvyyttä nousuun, niin lapsiperheille pitäisi taata paremmat tukiverkot eikä kuvitella, että vanhemmat selviytyvät yksin.
Kommentit (213)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkin nämä koulujen lakkauttamiset on jo yksi syy siihen, että enää niitä kerhoja ei ole lähettyvillä.
Ennen oli useampia kouluja , päiväkoteja. Harrastuksia järjestettiin näissä tiloissa. Lasten oli helppo kulkea niihin itse. Seurakunnantiloissa järjestettiin kokkikethoja ym.. Ei enää. Kaikki ei mahdu ensinkään mukaan.
Tarvitaan enemmän pieniä tiloja , lasten ja perheiden lähelle. Ei näitä hypersuperkouluja.
Mistä kerhoista oikein puhut? Ei ennen ollut mitään kerhoja mitä nyt ei olisi. Nykyään on kaikille päivähoito ja iltapäikerhot ekaluokkalaisille. Mistä kerhoista oikein puhut?
Puhun siitä että ennen harrastusmahdollisuudet oli kodin lähellä. Nykyään vanhemmat joutuu kuskaamaan ( meillä täällä maalla kuljetetaan tyttöä tanssitunneille 50km/ suunta). Omassa lapsuudessa kaikki tanssitunnit ja muu toiminta oli lähikoulussa/ seurakunnantiloissa.
Eikö asuinpaikka ole valinta? Suurin osa ihmisistä asuu taajamissa, myös lapset. Ei tartte ajaa 50 kilometriä harrastukseen. Se on totta, että lasten spontaani liikkuminen on vähentynyt, kun vanhemmat kuskaavat joka paikkaan. Tämä johtunee varmasti elintason noususta. Ei 80-luvun lapsia kuskattu kuten nykylapsia jopa kilometrin matkaa kouluun.
Perheet voi asua taajamissa, mutta ei ne harrastukset välttämättä siellä silti ole.
Maallako ne sitten on? Kyllä täällä Espoossa harrastukset on ihan kaupungissa. Koulullakin on useita harrastuskerhoja. Miten tämä vaikuttaa syntyvyyteen? En minä ainakaan koululaisten äitinä enää harkitse lisälapsia, se aika meni jo. Kerhoilla ei ole siihen minkäänlaista vaikutusta.
Sillä olisi ollut, jos olisi ollut parempi taloudellinen tilanne lasten ollessa pieni.
Ne on eri taajamassa kuin missä se perhe asuu. Se koulukaan ei välttis ole samassa taajamassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheet elää aika omissa "yksiköissään". On totta että aiemmin oli enemmän sitä, että pääsi helposti naapuriin leikkimään, sai kavereita ja ennenkaikkea heidän kanssa leikittiin. Mummot ja tädit saattoi asua aivan kulmilla ja ylipäänsä nyt elämä oli yhteisöllisempää.
Nykyään on vaan kiire ja yksinäinen puurtaminen. Asutaan kaukana tukiverkoista ja naapurit on ihan yhtä kiireisiä tai heillä ei lapsia ole joiden kanssa leikkiä. Vanhemmat on kuormittuneita, koska kaikki lastenhoito ja vastuu jää omille niskoille.
Tässä ketjussa on paljon valitusta ja "yhteiskunnan" syyttelyä, mutta ratkaisuehdotuksia laihanlaisesti.
Haluaisitteko te 70-luvusta jankkaavat oikeasti nuo ajat takaisin? Haluaisitte antaa 6-vuotiaanne kulkea yksin eskariin, ja jäävän yksin kotiin ostosreissujenne ajaksi, mutta kun "yhteiskunta" ei salli?
Yhteiskunta ei voi pakottaa ketään jäämään asumaan omien vanhempiensa lähelle, eikä yhteiskunta voi pakottaa ketään verkostoitumaan naapureiden kanssa sellaisella tavalla, että "yhteisö" hoitaisi yhdessä ja apua olisi aina saatavilla. Siitähän entisajan elämäntavassa on ollut paljolti kyse. Kaikkea ei voi saada, ellei käy tosi hyvä tuuri. Kun joka toinen ei enää jää pyörittämään kotitilaa ja jakamaan arkeaan anopin ja kälyjen ja monisukupolvisten perheystävien kanssa, vaan moni lähtee toteuttamaan itseään ja etsimään elantoa muualta, niin ei niitä valmiita verkostoja ole, eikä "yhteiskunta" pysty niitä kenenkään puolesta rakentamaan. Jos jotain kodinhoitajatoimintaa olisi mahdollista kehitellä, niin eivät nekään joustavuudessaan koskaan voi yltää henkilökohtaisten suhteiden tasolle. Sellaista palvelua ei pystytä mitenkään verovaroin kohtuudella järjestämään, jonne voisi soittaa alkuillasta, että "hei, meidän Liima-Lailevi aivastelee, ja sekä minulla että Markulla on aamulla palaveri. Laitan yön aikana viestiä, jos näyttää siltä, että Liima-Lailevi ei ole päiväkotikunnossa."
Tosiaan, päiväkoti. Se järjestelmä ei todellakaan ollut samanlainen "menneinä hyvinä aikoina". Ei olisi 90-luvulla tullut kuuloonkaan, että terve äiti pitää taaperoa päiväkodissa 25 tuntia viikossa ollessaan vauvan kanssa äitiyslomalla. Siinä on kyllä yhteiskunnalla ollut ihan hyvää yritystä, eikä tuota taideta enää kauheasti edes paheksua.
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on paljon valitusta ja "yhteiskunnan" syyttelyä, mutta ratkaisuehdotuksia laihanlaisesti.
Haluaisitteko te 70-luvusta jankkaavat oikeasti nuo ajat takaisin? Haluaisitte antaa 6-vuotiaanne kulkea yksin eskariin, ja jäävän yksin kotiin ostosreissujenne ajaksi, mutta kun "yhteiskunta" ei salli?
Yhteiskunta ei voi pakottaa ketään jäämään asumaan omien vanhempiensa lähelle, eikä yhteiskunta voi pakottaa ketään verkostoitumaan naapureiden kanssa sellaisella tavalla, että "yhteisö" hoitaisi yhdessä ja apua olisi aina saatavilla. Siitähän entisajan elämäntavassa on ollut paljolti kyse. Kaikkea ei voi saada, ellei käy tosi hyvä tuuri. Kun joka toinen ei enää jää pyörittämään kotitilaa ja jakamaan arkeaan anopin ja kälyjen ja monisukupolvisten perheystävien kanssa, vaan moni lähtee toteuttamaan itseään ja etsimään elantoa muualta, niin ei niitä valmiita verkostoja ole, eikä "yhteiskunta" pysty niitä kenenkään puolesta rakentamaan. Jos jotain kodinhoitajatoimintaa olisi mahdollista kehitellä, niin eivät nekään joustavuudessaan koskaan voi yltää henkilökohtaisten suhteiden tasolle. Sellaista palvelua ei pystytä mitenkään verovaroin kohtuudella järjestämään, jonne voisi soittaa alkuillasta, että "hei, meidän Liima-Lailevi aivastelee, ja sekä minulla että Markulla on aamulla palaveri. Laitan yön aikana viestiä, jos näyttää siltä, että Liima-Lailevi ei ole päiväkotikunnossa."
Tosiaan, päiväkoti. Se järjestelmä ei todellakaan ollut samanlainen "menneinä hyvinä aikoina". Ei olisi 90-luvulla tullut kuuloonkaan, että terve äiti pitää taaperoa päiväkodissa 25 tuntia viikossa ollessaan vauvan kanssa äitiyslomalla. Siinä on kyllä yhteiskunnalla ollut ihan hyvää yritystä, eikä tuota taideta enää kauheasti edes paheksua.
- Silloin oli minimaaliset vaatimukset vanhemmuudelle
- Koulu hoiti koulun, ei vanhemmat kuten nyt
- Kaikki mahdolliset lapsiperheen tarvtisemat palvelut oli lähellä ja saatavilla
Kyllä. Kyllä ottaisin kiljuen sen ajan vanhemmuuden itselleni.
Menneiden vuosikymmenten glorifioinnissa kannattaa muistaa se fakta, että läheskään kaikkialla Suomessa ei saanut samoja kotipalveluita. Varmasti oli kuntia, joissa kodinhoitajan sai niin kunnanjohtajan perhe kuin kunnan surkeimman työkyvyttömän perhekin. Omat lapseni ovat syntyneet 1986 ja 1991 ja täällä Vantaalla kun silloin yritti saada jotain kotiapua oman tai lapsen sairastumisen vuoksi, niin en saanut. Ja perustelu jo silloin oli, että koska kuitenkin olen työssäkäyvä ihminen, en tarvitse kunnalta kotiapua. Saadakseen täällä kotiapua piti siis olla jollain tavalla "sosiaalitapaus".
Mitä sitten noin muuten tulee turvaverkostoasiaan, niin nykyisin jostain syystä vain isovanhemmat tuntuvat kelpaavan avuksi. Kun omat lapseni olivat pieniä, hyvin monella isovanhemmat asuivat satojen kilometrien päässä. Ei edes oletettu, että Iisalmesta joku mummo tai vaari lähtisi ajamaan Helsinkiin hakemaan kesken päivän sairastuneen lapsenlapsensa päiväkodista. Päiväkotihan olisi ollut jo kiinni siinä vaiheessa, kun isovanhempi 500 km päästä olis päässyt perille. Vaikka mulla vanhemmat asuivatkin samalla paikkakunnalla, ihan itsehän mä lähdin töistä kesken päivän, jos lapseni oli sairastunut. Koska myös mun vanhemmat olivat silloin töissä. Enkä mä voinut edellyttää, että vanhempani ottaisivat palkatonta vapaata töistä hoitaakseni mun lapsiani, kun mä kuitenkin sain sitä varten ihan palkallistakin vapaata.
Kaikenlaiseen muuhun arkiseen apuun oli yleensä naapurit. Erityisesti ne naapurit, joilla oli itselläänkin lapsia. Kun mä olin aikoinaan hoitovapaalla, olin hyvissä ajoin sopinut raskaana olevan naapurini kanssa, että jos lähtö synnärille tulee yöllä, voi tuoda esikoisensa mulle. Ja kun mun piti päästä vaikkapa hammaslääkärille, niin sovin siitäkin naapurin kanssa, että ottaa siksi aikaa mun muksuni.
Vielä lisäksi oli ihan tavallista siihen aikaan, että kun tuolla hiekkalaatikon äärellä istui päivisin äitejä taaperoineen, niin jos jonkun piti käydä kotona vaihtamassa vauvalle vaippa tai pikaisesti käydä ostamassa lähikaupasta maitoa, niin siinä sitten vaan sopi naapurin kanssa, että tämä vahtii oman muksunsa lisäksi naapurin muksuakin. Tämä olis sitä sen ajan yhteisöllisyyttä, nykyisin tunnutaan vaativan, että eläkeläiset rientävät apuun milloin mihinkin asiaan. Eikä läheskään kaikkien isovanhemmat ole edes eläkkeellä vielä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ollut 2010 mitään palvelua, mitä nytkään ei olisi. Lapsia syntyi yli 25 prosenttia enemmän kuin nyt. Mitä on tapahtunut?
Kyllä oli.
- Mm. pienet hammashoitolat, moni koulun pihassa.
- Harrastuksia lähellä.
- Erilaisia kerhoja kotona oleville lapsille.
- Jopa puistotätejä oli vielä.
Mun lapset on syntyneet 2002 ja 2004 ja kaikista näistä saimme me vielä nauttia. Nyt näistä ei ole jäljellä mitään.
Taidatte olla kaupunkilaisia. Maaseudulla ei ole ollut mitään tuollaista.
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on paljon valitusta ja "yhteiskunnan" syyttelyä, mutta ratkaisuehdotuksia laihanlaisesti.
Haluaisitteko te 70-luvusta jankkaavat oikeasti nuo ajat takaisin? Haluaisitte antaa 6-vuotiaanne kulkea yksin eskariin, ja jäävän yksin kotiin ostosreissujenne ajaksi, mutta kun "yhteiskunta" ei salli?
Yhteiskunta ei voi pakottaa ketään jäämään asumaan omien vanhempiensa lähelle, eikä yhteiskunta voi pakottaa ketään verkostoitumaan naapureiden kanssa sellaisella tavalla, että "yhteisö" hoitaisi yhdessä ja apua olisi aina saatavilla. Siitähän entisajan elämäntavassa on ollut paljolti kyse. Kaikkea ei voi saada, ellei käy tosi hyvä tuuri. Kun joka toinen ei enää jää pyörittämään kotitilaa ja jakamaan arkeaan anopin ja kälyjen ja monisukupolvisten perheystävien kanssa, vaan moni lähtee toteuttamaan itseään ja etsimään elantoa muualta, niin ei niitä valmiita verkostoja ole, eikä "yhteiskunta" pysty niitä kenenkään puolesta rakentamaan. Jos jotain kodinhoitajatoimintaa olisi mahdollista kehitellä, niin eivät nekään joustavuudessaan koskaan voi yltää henkilökohtaisten suhteiden tasolle. Sellaista palvelua ei pystytä mitenkään verovaroin kohtuudella järjestämään, jonne voisi soittaa alkuillasta, että "hei, meidän Liima-Lailevi aivastelee, ja sekä minulla että Markulla on aamulla palaveri. Laitan yön aikana viestiä, jos näyttää siltä, että Liima-Lailevi ei ole päiväkotikunnossa."
Tosiaan, päiväkoti. Se järjestelmä ei todellakaan ollut samanlainen "menneinä hyvinä aikoina". Ei olisi 90-luvulla tullut kuuloonkaan, että terve äiti pitää taaperoa päiväkodissa 25 tuntia viikossa ollessaan vauvan kanssa äitiyslomalla. Siinä on kyllä yhteiskunnalla ollut ihan hyvää yritystä, eikä tuota taideta enää kauheasti edes paheksua.
Mikä hel* etin Liima-Lailevi?
No ei tässä kukaan varsinaisesti ole sanonut haikailevansa niitä aikoja tai haluavansa nykyään samanlaista.. kunhan pohditaan. Miksi lapsia tehdään niin vähän?
Siihen nyt on miljoonia syitä ja hyviä tullut tässäkin esiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on paljon valitusta ja "yhteiskunnan" syyttelyä, mutta ratkaisuehdotuksia laihanlaisesti.
Haluaisitteko te 70-luvusta jankkaavat oikeasti nuo ajat takaisin? Haluaisitte antaa 6-vuotiaanne kulkea yksin eskariin, ja jäävän yksin kotiin ostosreissujenne ajaksi, mutta kun "yhteiskunta" ei salli?
Yhteiskunta ei voi pakottaa ketään jäämään asumaan omien vanhempiensa lähelle, eikä yhteiskunta voi pakottaa ketään verkostoitumaan naapureiden kanssa sellaisella tavalla, että "yhteisö" hoitaisi yhdessä ja apua olisi aina saatavilla. Siitähän entisajan elämäntavassa on ollut paljolti kyse. Kaikkea ei voi saada, ellei käy tosi hyvä tuuri. Kun joka toinen ei enää jää pyörittämään kotitilaa ja jakamaan arkeaan anopin ja kälyjen ja monisukupolvisten perheystävien kanssa, vaan moni lähtee toteuttamaan itseään ja etsimään elantoa muualta, niin ei niitä valmiita verkostoja ole, eikä "yhteiskunta" pysty niitä kenenkään puolesta rakentamaan. Jos jotain kodinhoitajatoimintaa olisi mahdollista kehitellä, niin eivät nekään joustavuudessaan koskaan voi yltää henkilökohtaisten suhteiden tasolle. Sellaista palvelua ei pystytä mitenkään verovaroin kohtuudella järjestämään, jonne voisi soittaa alkuillasta, että "hei, meidän Liima-Lailevi aivastelee, ja sekä minulla että Markulla on aamulla palaveri. Laitan yön aikana viestiä, jos näyttää siltä, että Liima-Lailevi ei ole päiväkotikunnossa."
Tosiaan, päiväkoti. Se järjestelmä ei todellakaan ollut samanlainen "menneinä hyvinä aikoina". Ei olisi 90-luvulla tullut kuuloonkaan, että terve äiti pitää taaperoa päiväkodissa 25 tuntia viikossa ollessaan vauvan kanssa äitiyslomalla. Siinä on kyllä yhteiskunnalla ollut ihan hyvää yritystä, eikä tuota taideta enää kauheasti edes paheksua.
Niin, silloin oli mm. kirkon kerhot ja puistotädit, jotka hoiti ne kotiäitien lapset. Ja silloin myös se kotiäiti sai olla kotiäiti ihan rauhassa. Perheverotus hoiti sen, että talous pysyi kunnossa silti.
Ja jos halusi palata töihin, pelkillä keskikoulupapereilla pääsi jo hyvään asemaan.
Naiset on työelämässä yhä useammin. Ja työelämä voe kaikki mehut. Ei siinä lapsia jaksa tehdä ja hoitaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomessa ei olla tehty kauhean perhemyönteistä politiikkaa viime vuosikymmeninä ja tässä nähdään tulos. On haluttu Sanna Marineja, eli koulutettuja , uraorientoituneita naisia. Äitiys ei ole ollut cool.
Nykyajan nuoret naiset ei halua lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vanhemmuuden vaatimustaso on kasvanut aivan hurjasti viimeisen 20 vuoden aikana. Tiedän, koska vanhin lapseni on 25 ja nuorin 5. (Ja vielä enemmän vaatimukset ovat muuttuneet omaan 80-luvulla elettyyn lapsuuteeni nähden, silloin tosiaan riitti, kun lapsille oli ruokaa ja yöksi tultiin kotiin.)
Kun esikoiseni oli lapsi, vanhemman ei vielä tarvinnut olla yli-ihminen, joka on perillä jokaisesta lapsen aivastuksestakin. Ei ollut Wilmaa vaan ihan reissuvihko ja sinne pistettiin oleellisimmat jutut (esim. koulukuvaus, luokkaretki). Seuraavalla lapsella oli jo Wilma käytössä, ja sinne tuli sitten kateissa oleva viivotin, supina tunnilla ja lätäkössä uinut pipo. Eli jokainen rasahdus, kaikesta piti vanhemman olla vähintään tietoinen.
Esikoiseni jäi 11-vuotiaana kiinni näpistyksestä kaupassa. Mitä seurasi? Pääsi poliisiauton perään istumaan ja oppi kerrasta. Toinen lapseni näpisti 15-vuotiaana. Mitä seurasi? Lasu ja päänsilittelyä, keskustelua vanhempien kanssa. Ei oppinut, jäi vuoden päästä kiinni uudelleen, uusi lasu ja jälleen päänsilittelyä, lisää jutustelua vanhempien kanssa. Tämä toiseksi vanhempi on erityislapsi ja hänestä on tehty roppakaupalla lasuja, mitään varsinaista apua niistä ei ole ollut, vaan ainoastaan perhetyöntekijöitä kotiin kahvittelemaan ja tekemään kirjauksia. Onneksi toinenkin lapsi on nyt täysi-ikäinen ja tästä kierteestä on päästy.
Kolmonen on nyt yläkoulussa ja siinä missä esikoiselle ilmoitettiin uintipäivämäärät (jos ilmoitettiin). Nyt tulee kaksisivuinen viesti siitä minkä takia uiminen on tärkeä kansalaistaito ja kuinka vanhempien pitäisi siitä lapselleen puhua ja kannustaa, kun monet nuoret eivät ole halukkaita osallistumaan uimatunnille. Sama koskee suunnistusta: järjetön ohjeistus siitä, miten pukeutua ja kuinka metsässä pitää liikkua, että punkkiriskit minimoidaan, ja miten punkkitarkastus sitten kotona pitää huolella tehdä. Aikaisemmin vanhemman ei tarvinnut tietää, että koulussa on suunnistusta.
Nuorimmainen on vielä päiväkodissa. Jos kehityssuunta ei kohta käänny, niin valmistaudun henkisesti siihen, että jossain vaiheessa muutamme ulkomaille. En jaksa tätä nipottamista ja jokaisen risahduksen valvomista vanhempana, kasvaa ne lapset ilmankin. Vähemmästäkin tulee stressi niin aikuiselle kuin sille lapsellekin, jonka oma vanhempi (velvoitettuna) kyttää jokaista ilmettä ja elettäkin.
Kaikista ihmeellisintä toisten vanhemmuuden kyttäämisessä on se, että se kohdistuu myös niihin, joilla on kaikki hyvin ja tunnollisiin vanhempiin. Pahimpia kyttiä ovat vanhemmat sukulaisnaiset. Heissä herää joku ihmeen kateus nuorempia äitejä kohtaan. Sitten täytyy nälviä. Toki yhteiskunnankin taholta tulee painetta, jota tuossa viestissäkin kuvattiin. Päiväkodit ja koulut kuvaavat joka risahduksen Wilman avulla koteihin. Meille on kotiin tullut vääriäkin Silma-merkintöjä, niin innokasta merkitseminen on. Kumi kotona ei ole legendaa. Tai piti pyytää ottamaan lippis pois. Kaikesta kamala melu tosiaan kuin iso jopa yläkouluikäinenlapsi olisi hengenvaarassa. Men70-luvun lapset pärjättiin jo 5-vuotiaana hyvin tarvittaessa yksin. Mitään ei sattunut, mitään traumoja ei jäänyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hassua, miten osalla närästää tämä, että lapsiperheet tarvitsevat apua. Mieti omalle kohdalle: olet joko 24/7 kiinni lapsessa tai sitten olet 24/7 kiinni töissä ja lapsessa. Jos minä haluaisin lapsen nukkumaanmenon jälkeen lähteä lenkille työpäivän päätteeksi, en voi. Ei lasta voi jättää yksin pinnasänkyyn nukkumaan ja painella pois kotoa.
Vaikka olisi ihan normaali perhe, niin kyllä jokainen vanhempi tarvitsisi lepoa välillä.
Reipas ja tunnollinen lammas kirjoitti:
Menneiden vuosikymmenten glorifioinnissa kannattaa muistaa se fakta, että läheskään kaikkialla Suomessa ei saanut samoja kotipalveluita. Varmasti oli kuntia, joissa kodinhoitajan sai niin kunnanjohtajan perhe kuin kunnan surkeimman työkyvyttömän perhekin. Omat lapseni ovat syntyneet 1986 ja 1991 ja täällä Vantaalla kun silloin yritti saada jotain kotiapua oman tai lapsen sairastumisen vuoksi, niin en saanut. Ja perustelu jo silloin oli, että koska kuitenkin olen työssäkäyvä ihminen, en tarvitse kunnalta kotiapua. Saadakseen täällä kotiapua piti siis olla jollain tavalla "sosiaalitapaus".
Mitä sitten noin muuten tulee turvaverkostoasiaan, niin nykyisin jostain syystä vain isovanhemmat tuntuvat kelpaavan avuksi. Kun omat lapseni olivat pieniä, hyvin monella isovanhemmat asuivat satojen kilometrien päässä. Ei edes oletettu, että Iisalmesta joku mummo tai vaari lähtisi ajamaan Helsinkiin hakemaan kesken päivän sairastuneen lapsenlapsensa päiväkodista. Päiväkotihan olisi ollut jo kiinni siinä vaiheessa, kun isovanhempi 500 km päästä olis päässyt perille. Vaikka mulla vanhemmat asuivatkin samalla paikkakunnalla, ihan itsehän mä lähdin töistä kesken päivän, jos lapseni oli sairastunut. Koska myös mun vanhemmat olivat silloin töissä. Enkä mä voinut edellyttää, että vanhempani ottaisivat palkatonta vapaata töistä hoitaakseni mun lapsiani, kun mä kuitenkin sain sitä varten ihan palkallistakin vapaata.
Kaikenlaiseen muuhun arkiseen apuun oli yleensä naapurit. Erityisesti ne naapurit, joilla oli itselläänkin lapsia. Kun mä olin aikoinaan hoitovapaalla, olin hyvissä ajoin sopinut raskaana olevan naapurini kanssa, että jos lähtö synnärille tulee yöllä, voi tuoda esikoisensa mulle. Ja kun mun piti päästä vaikkapa hammaslääkärille, niin sovin siitäkin naapurin kanssa, että ottaa siksi aikaa mun muksuni.
Vielä lisäksi oli ihan tavallista siihen aikaan, että kun tuolla hiekkalaatikon äärellä istui päivisin äitejä taaperoineen, niin jos jonkun piti käydä kotona vaihtamassa vauvalle vaippa tai pikaisesti käydä ostamassa lähikaupasta maitoa, niin siinä sitten vaan sopi naapurin kanssa, että tämä vahtii oman muksunsa lisäksi naapurin muksuakin. Tämä olis sitä sen ajan yhteisöllisyyttä, nykyisin tunnutaan vaativan, että eläkeläiset rientävät apuun milloin mihinkin asiaan. Eikä läheskään kaikkien isovanhemmat ole edes eläkkeellä vielä.
Ei vaan ole mitään hiekkalaatikolla kykkiviä naapurin rouvia, kun lapsia on niin hemmetin vähän. Ja korona-aikana kun synnytit, et edes tutustunut kehenkään, koska koronamääräykset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on paljon valitusta ja "yhteiskunnan" syyttelyä, mutta ratkaisuehdotuksia laihanlaisesti.
Haluaisitteko te 70-luvusta jankkaavat oikeasti nuo ajat takaisin? Haluaisitte antaa 6-vuotiaanne kulkea yksin eskariin, ja jäävän yksin kotiin ostosreissujenne ajaksi, mutta kun "yhteiskunta" ei salli?
Yhteiskunta ei voi pakottaa ketään jäämään asumaan omien vanhempiensa lähelle, eikä yhteiskunta voi pakottaa ketään verkostoitumaan naapureiden kanssa sellaisella tavalla, että "yhteisö" hoitaisi yhdessä ja apua olisi aina saatavilla. Siitähän entisajan elämäntavassa on ollut paljolti kyse. Kaikkea ei voi saada, ellei käy tosi hyvä tuuri. Kun joka toinen ei enää jää pyörittämään kotitilaa ja jakamaan arkeaan anopin ja kälyjen ja monisukupolvisten perheystävien kanssa, vaan moni lähtee toteuttamaan itseään ja etsimään elantoa muualta, niin ei niitä valmiita verkostoja ole, eikä "yhteiskunta" pysty niitä kenenkään puolesta rakentamaan. Jos jotain kodinhoitajatoimintaa olisi mahdollista kehitellä, niin eivät nekään joustavuudessaan koskaan voi yltää henkilökohtaisten suhteiden tasolle. Sellaista palvelua ei pystytä mitenkään verovaroin kohtuudella järjestämään, jonne voisi soittaa alkuillasta, että "hei, meidän Liima-Lailevi aivastelee, ja sekä minulla että Markulla on aamulla palaveri. Laitan yön aikana viestiä, jos näyttää siltä, että Liima-Lailevi ei ole päiväkotikunnossa."
Tosiaan, päiväkoti. Se järjestelmä ei todellakaan ollut samanlainen "menneinä hyvinä aikoina". Ei olisi 90-luvulla tullut kuuloonkaan, että terve äiti pitää taaperoa päiväkodissa 25 tuntia viikossa ollessaan vauvan kanssa äitiyslomalla. Siinä on kyllä yhteiskunnalla ollut ihan hyvää yritystä, eikä tuota taideta enää kauheasti edes paheksua.
Niin, silloin oli mm. kirkon kerhot ja puistotädit, jotka hoiti ne kotiäitien lapset. Ja silloin myös se kotiäiti sai olla kotiäiti ihan rauhassa. Perheverotus hoiti sen, että talous pysyi kunnossa silti.
Ja jos halusi palata töihin, pelkillä keskikoulupapereilla pääsi jo hyvään asemaan.
Siksi nuo 50-60-luvulla syntyneet ovat niin ylimielisiä. Koulut käymättä, mutta kaikille riitti töitä, kun olivat nuoria. Lukiopapereillakin sainhyvän työpaikan. Nykyään toinen aste on pakollinen kaikille. Yliopiston loppuun saattaminenkaan ei takaa työpaikkaa.
Ja nyt on herätty siihen, että hetkinen: kukaan ei tee enää lapsia. Voi voi.
Moni nuori nainen valitsee opiskelun ja hyvän ammatin, että voi toteuttaa itseään ja nauttia elämästä. Minimituilla kotiäitinä raataminen ei ole kauhean houkuttelevaa..
Fakta on kuitenkin se, että ilman uusia ihmisiä tämä yhteiskunta ei pyöri. Kukahan meidät hoitaa ja nämä nuoret, jotka ei lapsia tee?
Vierailija kirjoitti:
Hassua, miten osalla närästää tämä, että lapsiperheet tarvitsevat apua. Mieti omalle kohdalle: olet joko 24/7 kiinni lapsessa tai sitten olet 24/7 kiinni töissä ja lapsessa. Jos minä haluaisin lapsen nukkumaanmenon jälkeen lähteä lenkille työpäivän päätteeksi, en voi. Ei lasta voi jättää yksin pinnasänkyyn nukkumaan ja painella pois kotoa.
Vaikka olisi ihan normaali perhe, niin kyllä jokainen vanhempi tarvitsisi lepoa välillä.
Missä toinen vanhempi?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hassua, miten osalla närästää tämä, että lapsiperheet tarvitsevat apua. Mieti omalle kohdalle: olet joko 24/7 kiinni lapsessa tai sitten olet 24/7 kiinni töissä ja lapsessa. Jos minä haluaisin lapsen nukkumaanmenon jälkeen lähteä lenkille työpäivän päätteeksi, en voi. Ei lasta voi jättää yksin pinnasänkyyn nukkumaan ja painella pois kotoa.
Vaikka olisi ihan normaali perhe, niin kyllä jokainen vanhempi tarvitsisi lepoa välillä.
Missä toinen vanhempi?
No meillä miehellä on työmatkoja, jolloin jo koiran ulkoiluttaminen onkin homma sinänsä.
eri
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä ketjussa on paljon valitusta ja "yhteiskunnan" syyttelyä, mutta ratkaisuehdotuksia laihanlaisesti.
Haluaisitteko te 70-luvusta jankkaavat oikeasti nuo ajat takaisin? Haluaisitte antaa 6-vuotiaanne kulkea yksin eskariin, ja jäävän yksin kotiin ostosreissujenne ajaksi, mutta kun "yhteiskunta" ei salli?
Yhteiskunta ei voi pakottaa ketään jäämään asumaan omien vanhempiensa lähelle, eikä yhteiskunta voi pakottaa ketään verkostoitumaan naapureiden kanssa sellaisella tavalla, että "yhteisö" hoitaisi yhdessä ja apua olisi aina saatavilla. Siitähän entisajan elämäntavassa on ollut paljolti kyse. Kaikkea ei voi saada, ellei käy tosi hyvä tuuri. Kun joka toinen ei enää jää pyörittämään kotitilaa ja jakamaan arkeaan anopin ja kälyjen ja monisukupolvisten perheystävien kanssa, vaan moni lähtee toteuttamaan itseään ja etsimään elantoa muualta, niin ei niitä valmiita verkostoja ole, eikä "yhteiskunta" pysty niitä kenenkään puolesta rakentamaan. Jos jotain kodinhoitajatoimintaa olisi mahdollista kehitellä, niin eivät nekään joustavuudessaan koskaan voi yltää henkilökohtaisten suhteiden tasolle. Sellaista palvelua ei pystytä mitenkään verovaroin kohtuudella järjestämään, jonne voisi soittaa alkuillasta, että "hei, meidän Liima-Lailevi aivastelee, ja sekä minulla että Markulla on aamulla palaveri. Laitan yön aikana viestiä, jos näyttää siltä, että Liima-Lailevi ei ole päiväkotikunnossa."
Tosiaan, päiväkoti. Se järjestelmä ei todellakaan ollut samanlainen "menneinä hyvinä aikoina". Ei olisi 90-luvulla tullut kuuloonkaan, että terve äiti pitää taaperoa päiväkodissa 25 tuntia viikossa ollessaan vauvan kanssa äitiyslomalla. Siinä on kyllä yhteiskunnalla ollut ihan hyvää yritystä, eikä tuota taideta enää kauheasti edes paheksua.
Niin, silloin oli mm. kirkon kerhot ja puistotädit, jotka hoiti ne kotiäitien lapset. Ja silloin myös se kotiäiti sai olla kotiäiti ihan rauhassa. Perheverotus hoiti sen, että talous pysyi kunnossa silti.
Ja jos halusi palata töihin, pelkillä keskikoulupapereilla pääsi jo hyvään asemaan.
Puistotätejä ei ole koskaan ollut Helsingin ulkopuolella.
Kerhotkin olivat pari tuntia kerran viikossa. Nykyään on subjektiivinen päivähoito-oikeus, vaikka vanhemmat olisivat kotona, lapsen saa viedä kokonaisiksi päiviksi päiväkotiin viitenä päivänä viikossa.
Kotiäitiyttä paheksuttiin, kotiäitejä pidettiin laiskoina miesten hyväksikäyttäjinä. Nykyään äitien työssäkäyntiä paheksutaan.
Nainen ei ole koskaan päässyt keskikoulupapareilla hyvään asemaan. Sellainen etuoikeus oli vain miehillä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mistä on keksitty tämä tarina lapsiperheiden kotiavusta? Ei meillä ole ollut sellaista edes 1960-luvulla, mitään maksutonta kotisisarta ei todellakaan saanut avuksi kuin sossutapaukset. Sen sijaan ei ollut mitään päivähoitosysteemiä, jotta vanhemmat saattoivat viettää toivomaansa omaa aikaa lasten ollessa hoidossa. Harrastuksista ja kerhoista vastasi vanhemmat itse. Jos Maijan isä valmensi jalkapalloa hiekkakentällä, niin Matin äiti piti askartelukerhoa kotonaan, ei ollut maksullisia tiloja valmentajineen.
Turvaverkkona oli dementikkomummo, jonka perään piti katsoa, vanhainkotipaikkojakaan kun ei ollut kaikille.
Joten entä jos vanhemmat itse palaisi sinne menneisyyteen ja ottaisi vastuuta omasta ja lasten elämästä? Jatkuvan "tarvitsen omaa aikaa"- valituksen sijaan kysyisivät, mitä minä voisin tehdä, jotta yhteisössäni olisi kaikki hyvin. Ota appi ja anoppi asumaan kanssanne samaan kotiin, siinä on turvaverkkoa moneksi kymmeneksi vuodeksi! Niin tehtiin ennenkin ja kaikki jaksoivat paljon paremmin.
Kyllä meillä sellaisen sai helposti vielä 70-luvun lopussakin.
Harrastuksille oli tuppkylässä vaikka kuinka monta pitopaikkaa, useita kouluja, nuorisoseuran talo, työväentalo, maamiesseuran talo jne.
Siitä avusta joutui maksamaan, ei se ilmaista ollut.
Ja täällä maalla nuo harrastustenpitopaikat on edelleen olemassa ja niissä harrastetaan, miksi kaupungissa kaikki on kallista ja hankalaa?
Noo asuimme ennen kaupungissa ja sielläkin harrastukset oli sen verran kaukana, että autolla niihin lapsia kuljetettiin.
Tämä ajatuskupla lähti siis ihan tuosta aloittajan tekstistä, missä luetteli syitä siihen miksi lapsia tehdän niin vähän mm. tukiverkostojen puute ja se että ennen lapset oli itsenäisempiä eikä heitä tarvinnut samaan malliin vanhempien esimerkiksi kuskata harrastuksiin.
Olin itsekin "avain kaula- lapsi", eli tosi paljon kuljettiin kavereille , harrastuksiin ym. itsenäisesti.