Pomon kiusaama: Eeva Roots,38,kertoo tulleensa työpaikkakiusatuksi viidessä eri työpaikassa

Vierailija kirjoitti:

Jos on viidessä eri työpaikassa omasta mielestään kiusattu, niin pitäisiköhän tuota henkilön käsitellä jonkun työelämää tuntevan henkilön kanssa? Kuulostaa nimittäin hieman oudolta. Onko joku käskenyt häntä tekemään jotain siellä töissä vai mitä hän oikein laskee kiusaamiseksi?

Ja miksi siitä on tehty juttu iltapäivälehteen?

Onko edelleen jokin tabu tai muuten vain käsittämätön asia, että merkittävä osa itsensä kiusatuksi kokevista ei ole objektiivisesti arvioiden kiusattuja? Olenko tosiaan ainoa, joka on useamminkin törmännyt tähän ilmiöön?

Pahin kiusaaja, johon olen törmännyt työelämässä, joko teki parhaansa esittääkseen kiusattua tai sitten oikeasti uskoi olevansa.

Osalle ihmisistä tuo uhrina oleminen on iso osa omaa tarinaa. Muilla saattaa olla vähän eri näkökulma. Itse suhtaudun aina vähintään hieman skeptisesti näihin yhden ihmisen omasta vinkkelistään kertomiin juttuihin, joissa ollaan, ei vain viattomia vaan itse asiassa erityisen mahtavia tyyppejä, joita muut kamalat ja kateelliset ihmiset joka paikassa kiusaavat.

Vierailija kirjoitti:

Jos on viidessä eri työpaikassa omasta mielestään kiusattu, niin pitäisiköhän tuota henkilön käsitellä jonkun työelämää tuntevan henkilön kanssa? Kuulostaa nimittäin hieman oudolta. Onko joku käskenyt häntä tekemään jotain siellä töissä vai mitä hän oikein laskee kiusaamiseksi?

Ja kaikissa viidessä paikassa kiusaajana on ollut se lähin esimies!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyin äsken, mitkä ovat ns. negatiivisia yhdistäviä tekijöitä työpaikkakiusaamisen kohteeksi joutuneilla.

En halua vähätellä koulu- enkä työpaikkakiusausta, mutta jokin tuossa listassa särähtää korvaan. Ne kaikki ovat hyveitä, eikä mitään negatiivisia tekijöitä listassa nähdä.

Mietittyäni tuota "yhdistävien tekijöiden" hyveellistä listaa, päätin tehdä nyt argumentin vuoksi eräänlaisen harjoituksen. Toimin "paholaisen asianajajana" ja käännän kaikki esitetyt kohdat sellaisiin muotoihin, jollaisina esiintyessään ne voivat aiheuttaa ongelmia työpaikalla. (Tuli liian pitkä viesti, laitan kahdessa erässä)

Vierailija kirjoitti:

Hänen instavideostaan....: Työpaikkakiusaamisen kohteeksi joutuneilla on paljonkin yhdistäviä tekijöitä. Sä et siis todellakaan ole yksin etkä ainoa.

Näitä yhdistäviä tekijöitä ovat mm.

- Vahva oikeudentaju, periaatteet ja arvomaailma.

Onko työyhteisö todella se paikka, jossa noita pitää aktiivisesti tuoda esille? Monet tekevät sitä menemällä esim. luonnonsuojelujärjestöihin töihin, tai välttelemällä tupakkafirman markkinointityötä. Mutta mitä tehdään perustyössä "vahvalla oikeudentajulla, periaatteilla ja arvomaailmalla"? Miksi omia arvoja pitäisi tuoda työpaikalle, jos työ itsessään ei niitä kaipaa? Lisäksi tämä sisältää sen vaaran, että on ymmärtänyt jonkun tilanteen väärin, ei esim. tiedä kaikkia taustoja työpaikan tulehtuneesta tilanteesta, ja lähtee ns. puutteellisin eväin käymään taisteluaan.

- Puuttuu tilanteisiin joissa näkee epäoikeudenmukaisuutta, eikä salli kaltoinkohtelua. Tämä ei ole edes halu vaan pakko, se on sisäänrakennettua arvomaailmaa.

Jälleen kerran: entä jos ei ole ollut työpaikassa riittävän kauaa aikaa, että ymmärtää, missä epäoikeudenmukaisuus on? Entä jos on ymmärtänyt jonkun asian aivan väärin, mutta ei itse tiedä sitä? Harvassa työpaikassa kidutetaan eläimiä, joten on vaikea tietää, millaisesta "kaltoinkohtelusta" ja sen sallimattomuudesta on kyse. Ja jos jokin asia on "pakko", eikö silloin pitäisi käydä keskusteluja sen asian suhteen oman itsensä kanssa, eikä tuoda tuota omaa "pakkoaan" työpaikalle? Miten usein työpaikalla tulee esiin tilanteita, joissa "näkee epäoikeudenmukaisuutta"? Onko työ sen luonteinen, että sitä näkee paljon? Pitäisikö sitten vaihtaa työtä, jos ei pysty tekemään sitä omien arvojensa mukaisesti?

- Nöyrä mutta innokas asenne oppimiseen.

Kaikessa oppimisessa edellytyksenä on tietty nöyryys (oman tietämättömyyden myöntäminen lähtökohtana) ja motivaationa. Ei tuon pitäisi liittyä kiusaamisen kohteeksi joutumiseen mitenkään.

- Omatoiminen itsensä kehittäjä.Edelleen, välttämätön edellytys 2020-luvun työelämässä.

...

"-Puuttuu tilanteisiin joissa näkee epäoikeudenmukaisuutta, eikä salli kaltoinkohtelua. Tämä ei ole edes halu vaan pakko, se on sisäänrakennettua arvomaailmaa.

Jälleen kerran: entä jos ei ole ollut työpaikassa riittävän kauaa aikaa, että ymmärtää, missä epäoikeudenmukaisuus on? Entä jos on ymmärtänyt jonkun asian aivan väärin, mutta ei itse tiedä sitä?"

Itselleni tulee mieleen tästä kohdasta, että herkästi käy niin, että tällainen ihminen valitsee puolia työyhteisössä, asettuu joita kuita vastaan ja lähtee soitellen sotaan tämän pakkonsa ajamana. Tietämättä koko totuutta tai osaamatta katsoa asioita objektiivisesti.

Monissa työyhteisöissä on ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta tule toimeen, ja ihmiset usein vähän värittävät kokemuksiaan ja siten miten tuntevat tulleensa kaltoin-/väärinkohdelluiksi (vaikka näin ei oikeasti olisi). Tällaisen pakon omaava ihminenhän sitten provosoituu tällaisesta täysin, uskoo kaiken ja omassa päässään vielä lähtee suurentelemaan lisää asioita. Hyökkää sitten tämän niin kutsutun kaltoinkohtelijan kimppuun vaikka todellisuudessa tämä ei olisi tehnytkään yhtään mitään väärin. Ehkä vain kemiat eivät ole kohdanneet tai on ollut väärinkäsityksiä tms normaalia, mutta tämän pakon ajama on jo julistanut täyden sodan työyhteisössä.

Juuri niin, juuri tuota ajoin takaa. Kiitos kun kirjoitit sen minua paremmin.

Pitkään samassa yhteisössä olleiden ihmisten välille voi hyvinkin tulla jotain pientä kränää, ja ymmärtääkseni aivan vasta viime vuosina on alettu työpaikoilla aktiivisesti esim. käyttää ulkopuolista sovittelijaa. Joskus voi olla vuosikymmentenkin ajan kasvanut kauna ja epäluottamus kahden työntekijän välillä, jota esihenkilöt ovat eri tasoilla ja tahoilla parhaansa mukaan yrittäneet sovitella.

Kuvitellaan tilanne, että tuollaiseen työyhteisöön tulee tuollainen "vahvan oikeudentajun" omaava uusi työntekijä. Tulee vaikka kesälomien aikaan, jolloin on vähän porukkaa, jolloin tutustuu toisen tuollaisen "jäätyneen konfliktin" osapuoleen paremmin, tai "jäätyneen konfliktin" osapuoli on vaikka uuden työntekijän perehdyttäjä. Siinä sitten jossain vaiheessa avautuu tuosta konfliktista. Sille on tutkimuksessa oma sanansakin/terminsä, kun ensimmäinen kuultu mielipide jää ihmisen mieleen vahvimpana kuin mikään myöhempi mielipide (en muista sitä fiiniä termiä nyt). Tässä tilanteessa tuo varmasti empaattinen ja hyväntahtoinen "oikeudentajullinen" ihminen sitten ottaa tämän ensiksi asian kertoneen puolen kritiikittömästi vastaan, ja on jo valmiiksi nyreä sen konfliktin toista osapuolta kohtaan. Silloin on vain ajan kysymys, milloin vanha "jäätynyt konflikti" kärjistyy uudestaan aktiiviseksi. Pahimmillaan koko työyhteisö, joka on jo huokaissut helpotuksesta kun konflikti on saatu hiljenemään, joutuu mukaan sotaan ja traumatisoituu. Siinä tilanteessa lienee aika inhimillinen reaktio, jos siitä uudesta tulokkaasta, joka sytytti vanhan sodan uudelleen, ei kamalasti pidetä.

Kaikenlainen "oikeudenmukaisuusajattelu" ja "vahva oikeudentunne" pitää joko kanavoida suoraan työn valintaan - eli työ itsessään toteuttaa tuota oikeudentunnetta ja tekijänsä arvomaailmaa, ja työpaikan muut jäsenet jakavat tuon saman arvomaailman - tai sitten pistää narikkaan työpaikalle tullessa.

anchoring bias, eli ankkurointivaikutus lienee etsimäsi termi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on viidessä eri työpaikassa omasta mielestään kiusattu, niin pitäisiköhän tuota henkilön käsitellä jonkun työelämää tuntevan henkilön kanssa? Kuulostaa nimittäin hieman oudolta. Onko joku käskenyt häntä tekemään jotain siellä töissä vai mitä hän oikein laskee kiusaamiseksi?

Ja kaikissa viidessä paikassa kiusaajana on ollut se lähin esimies!

Antaa töitä ja muuta ikävää.

Vierailija kirjoitti:

Onko edelleen jokin tabu tai muuten vain käsittämätön asia, että merkittävä osa itsensä kiusatuksi kokevista ei ole objektiivisesti arvioiden kiusattuja? Olenko tosiaan ainoa, joka on useamminkin törmännyt tähän ilmiöön?

Pahin kiusaaja, johon olen törmännyt työelämässä, joko teki parhaansa esittääkseen kiusattua tai sitten oikeasti uskoi olevansa.

Osalle ihmisistä tuo uhrina oleminen on iso osa omaa tarinaa. Muilla saattaa olla vähän eri näkökulma. Itse suhtaudun aina vähintään hieman skeptisesti näihin yhden ihmisen omasta vinkkelistään kertomiin juttuihin, joissa ollaan, ei vain viattomia vaan itse asiassa erityisen mahtavia tyyppejä, joita muut kamalat ja kateelliset ihmiset joka paikassa kiusaavat.

He**etin tärkeä pointti. Olen samaa mieltä kanssasi, kyse on isosta tabusta.

Aivan mutuna heittäisin, että tabu kietoutuu siihen, että koulukiusausta on edelleen (ja se paikoin vain pahenee ja julmenee) eikä sille "voida" tehdä mitään. Tällöin ajatellaan -yhtä naivisti kun ajatellaan, ettei kiusaukselle voida tehdä mitään- että ketään kiusatuksi itseään väittävää ei saa kyseenalaistaa. Ei vain yksinkertaisesti haluta lähteä erittelemään kiusauksen eri muotoja, saatika purkamaan kutakin kiusaamistapausta. Kun ei sitä tehdä valtaosalle oikeista ja todistetuista kiusaamistapauksistakaan, ei sitä sitten lähdetä tekemään muillekaan, väitetyille tapauksille. 

Toinen seikka on jo aiemmin esiin nostamani kysymys "oman kokemuksen" kaiken ylimenevästä voimasta. Kenenkään "omaa kokemusta" ei saa lähteä kiistämään. Se on todella erikoinen kulttuurinen piirre, joka on nyt vallannut kaiken. "Minulla on oikeus omaan kokemukseeni." Ihminen sanoo noin usein, ja vielä useammin uskoo tuon ajatuksen. Vaikka usein noin ajattelevalle ihmiselle nimenomaan tekisi hyvää saada kuulla, aivan rehellisesti, miten muut ihmiset hänen ympärillään näkevät hänet, hänen asiansa ja hänen ko. tilanteensa.

Kolmas seikka on se, niin ikään todella omituinen kulttuurinen tilanne, että uhrin asema on jotain haluttua. Kun aiemmin uhrin asema oli jotain hävettävää (ja onhan se vieläkin, esim. perheväkivallan tai seks.väkivallan kohteeksi joutuneella - ja myös pienillä lapsilla ja nuorilla, jotka joutuvat sen (koulu)kiusaamisen kohteeksi), mutta aikuiset ihmiset ovat tehneet jotenkin "uhrina olemisesta" ihmeellisen hyveen. Tällöin jotain outoa "sympatiavaluuttaa" saa kerättyä sillä, miten kaltoinkohdeltu onkaan. ja media kiittää, kun tulee jatkuvalla syötöllä näitä uhriutumistarinoita, joissa "kokemusasiantuntijat" kertovat; sosiaalip**noahan ne enimmäkseen ovat, aiheet pienituloisuudesta vähemmistöasemaan. En sinänsä vastusta sitä, että erilaiset ihmiset esiintyvät mediassa ja puhutaan hyvin erilaisista asioista, mutta juttujen tyyliä voisi parantaa huomattavasti. Esimerkiksi niin, että otettaisiin aidosti mukaan tilastotietoa myös kiistämään ja haastamaan haastateltavan sanomisia, ei vain myötäilemään sitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kysyin äsken, mitkä ovat ns. negatiivisia yhdistäviä tekijöitä työpaikkakiusaamisen kohteeksi joutuneilla.

En halua vähätellä koulu- enkä työpaikkakiusausta, mutta jokin tuossa listassa särähtää korvaan. Ne kaikki ovat hyveitä, eikä mitään negatiivisia tekijöitä listassa nähdä.

Mietittyäni tuota "yhdistävien tekijöiden" hyveellistä listaa, päätin tehdä nyt argumentin vuoksi eräänlaisen harjoituksen. Toimin "paholaisen asianajajana" ja käännän kaikki esitetyt kohdat sellaisiin muotoihin, jollaisina esiintyessään ne voivat aiheuttaa ongelmia työpaikalla. (Tuli liian pitkä viesti, laitan kahdessa erässä)

Vierailija kirjoitti:

Hänen instavideostaan....: Työpaikkakiusaamisen kohteeksi joutuneilla on paljonkin yhdistäviä tekijöitä. Sä et siis todellakaan ole yksin etkä ainoa.

Näitä yhdistäviä tekijöitä ovat mm.

- Vahva oikeudentaju, periaatteet ja arvomaailma.

Onko työyhteisö todella se paikka, jossa noita pitää aktiivisesti tuoda esille? Monet tekevät sitä menemällä esim. luonnonsuojelujärjestöihin töihin, tai välttelemällä tupakkafirman markkinointityötä. Mutta mitä tehdään perustyössä "vahvalla oikeudentajulla, periaatteilla ja arvomaailmalla"? Miksi omia arvoja pitäisi tuoda työpaikalle, jos työ itsessään ei niitä kaipaa? Lisäksi tämä sisältää sen vaaran, että on ymmärtänyt jonkun tilanteen väärin, ei esim. tiedä kaikkia taustoja työpaikan tulehtuneesta tilanteesta, ja lähtee ns. puutteellisin eväin käymään taisteluaan.

- Puuttuu tilanteisiin joissa näkee epäoikeudenmukaisuutta, eikä salli kaltoinkohtelua. Tämä ei ole edes halu vaan pakko, se on sisäänrakennettua arvomaailmaa.

Jälleen kerran: entä jos ei ole ollut työpaikassa riittävän kauaa aikaa, että ymmärtää, missä epäoikeudenmukaisuus on? Entä jos on ymmärtänyt jonkun asian aivan väärin, mutta ei itse tiedä sitä? Harvassa työpaikassa kidutetaan eläimiä, joten on vaikea tietää, millaisesta "kaltoinkohtelusta" ja sen sallimattomuudesta on kyse. Ja jos jokin asia on "pakko", eikö silloin pitäisi käydä keskusteluja sen asian suhteen oman itsensä kanssa, eikä tuoda tuota omaa "pakkoaan" työpaikalle? Miten usein työpaikalla tulee esiin tilanteita, joissa "näkee epäoikeudenmukaisuutta"? Onko työ sen luonteinen, että sitä näkee paljon? Pitäisikö sitten vaihtaa työtä, jos ei pysty tekemään sitä omien arvojensa mukaisesti?

- Nöyrä mutta innokas asenne oppimiseen.

Kaikessa oppimisessa edellytyksenä on tietty nöyryys (oman tietämättömyyden myöntäminen lähtökohtana) ja motivaationa. Ei tuon pitäisi liittyä kiusaamisen kohteeksi joutumiseen mitenkään.

- Omatoiminen itsensä kehittäjä.Edelleen, välttämätön edellytys 2020-luvun työelämässä.

...

"-Puuttuu tilanteisiin joissa näkee epäoikeudenmukaisuutta, eikä salli kaltoinkohtelua. Tämä ei ole edes halu vaan pakko, se on sisäänrakennettua arvomaailmaa.

Jälleen kerran: entä jos ei ole ollut työpaikassa riittävän kauaa aikaa, että ymmärtää, missä epäoikeudenmukaisuus on? Entä jos on ymmärtänyt jonkun asian aivan väärin, mutta ei itse tiedä sitä?"

Itselleni tulee mieleen tästä kohdasta, että herkästi käy niin, että tällainen ihminen valitsee puolia työyhteisössä, asettuu joita kuita vastaan ja lähtee soitellen sotaan tämän pakkonsa ajamana. Tietämättä koko totuutta tai osaamatta katsoa asioita objektiivisesti.

Monissa työyhteisöissä on ihmisiä, jotka eivät syystä tai toisesta tule toimeen, ja ihmiset usein vähän värittävät kokemuksiaan ja siten miten tuntevat tulleensa kaltoin-/väärinkohdelluiksi (vaikka näin ei oikeasti olisi). Tällaisen pakon omaava ihminenhän sitten provosoituu tällaisesta täysin, uskoo kaiken ja omassa päässään vielä lähtee suurentelemaan lisää asioita. Hyökkää sitten tämän niin kutsutun kaltoinkohtelijan kimppuun vaikka todellisuudessa tämä ei olisi tehnytkään yhtään mitään väärin. Ehkä vain kemiat eivät ole kohdanneet tai on ollut väärinkäsityksiä tms normaalia, mutta tämän pakon ajama on jo julistanut täyden sodan työyhteisössä.

Juuri niin, juuri tuota ajoin takaa. Kiitos kun kirjoitit sen minua paremmin.

Pitkään samassa yhteisössä olleiden ihmisten välille voi hyvinkin tulla jotain pientä kränää, ja ymmärtääkseni aivan vasta viime vuosina on alettu työpaikoilla aktiivisesti esim. käyttää ulkopuolista sovittelijaa. Joskus voi olla vuosikymmentenkin ajan kasvanut kauna ja epäluottamus kahden työntekijän välillä, jota esihenkilöt ovat eri tasoilla ja tahoilla parhaansa mukaan yrittäneet sovitella.

Kuvitellaan tilanne, että tuollaiseen työyhteisöön tulee tuollainen "vahvan oikeudentajun" omaava uusi työntekijä. Tulee vaikka kesälomien aikaan, jolloin on vähän porukkaa, jolloin tutustuu toisen tuollaisen "jäätyneen konfliktin" osapuoleen paremmin, tai "jäätyneen konfliktin" osapuoli on vaikka uuden työntekijän perehdyttäjä. Siinä sitten jossain vaiheessa avautuu tuosta konfliktista. Sille on tutkimuksessa oma sanansakin/terminsä, kun ensimmäinen kuultu mielipide jää ihmisen mieleen vahvimpana kuin mikään myöhempi mielipide (en muista sitä fiiniä termiä nyt). Tässä tilanteessa tuo varmasti empaattinen ja hyväntahtoinen "oikeudentajullinen" ihminen sitten ottaa tämän ensiksi asian kertoneen puolen kritiikittömästi vastaan, ja on jo valmiiksi nyreä sen konfliktin toista osapuolta kohtaan. Silloin on vain ajan kysymys, milloin vanha "jäätynyt konflikti" kärjistyy uudestaan aktiiviseksi. Pahimmillaan koko työyhteisö, joka on jo huokaissut helpotuksesta kun konflikti on saatu hiljenemään, joutuu mukaan sotaan ja traumatisoituu. Siinä tilanteessa lienee aika inhimillinen reaktio, jos siitä uudesta tulokkaasta, joka sytytti vanhan sodan uudelleen, ei kamalasti pidetä.

Kaikenlainen "oikeudenmukaisuusajattelu" ja "vahva oikeudentunne" pitää joko kanavoida suoraan työn valintaan - eli työ itsessään toteuttaa tuota oikeudentunnetta ja tekijänsä arvomaailmaa, ja työpaikan muut jäsenet jakavat tuon saman arvomaailman - tai sitten pistää narikkaan työpaikalle tullessa.

anchoring bias, eli ankkurointivaikutus lienee etsimäsi termi?

Suurkiitos! Se se oli! Nyt ei tarvitse valvoa yötä miettien ja yrittäen epätoivoisesti etsiä googlesta.

Vierailija kirjoitti:

Onko edelleen jokin tabu tai muuten vain käsittämätön asia, että merkittävä osa itsensä kiusatuksi kokevista ei ole objektiivisesti arvioiden kiusattuja? Olenko tosiaan ainoa, joka on useamminkin törmännyt tähän ilmiöön?

Pahin kiusaaja, johon olen törmännyt työelämässä, joko teki parhaansa esittääkseen kiusattua tai sitten oikeasti uskoi olevansa.

Osalle ihmisistä tuo uhrina oleminen on iso osa omaa tarinaa. Muilla saattaa olla vähän eri näkökulma. Itse suhtaudun aina vähintään hieman skeptisesti näihin yhden ihmisen omasta vinkkelistään kertomiin juttuihin, joissa ollaan, ei vain viattomia vaan itse asiassa erityisen mahtavia tyyppejä, joita muut kamalat ja kateelliset ihmiset joka paikassa kiusaavat.

Minullekin iskee pieni epäilys, kun kertomus ei ole "jokin minussa ilmeisesti ärsytti työkavereita, ja minua alettiin kiusata esimerkiksi jättämällä olennaisia tietoja kertomatta ja naureskelemalla selän takana" vaan "työkaverit kiusasivat minua, koska olin niin ahkera, poikkeuksellisen nopea oppimaan, aina valmis auttamaan muita ja oikeudentajultani uskomattoman vahva".

En tiedä, ehkä se johtuu itse koetuista ja lähietäisyydeltä todistamistani kiusaamiskokemuksista, mutta tällaisten tapausten arvioimisessa minua kiinnostaa enemmän ne kiusaamisen konkreettiset ilmenemismuodot eikä niinkään se, miten upea ja mahtava persoona kiusattu on. Osittain siksi, että omien kokemusten perusteella ne "kaikki ovat minulle kateellisia" -tyypit ovat itse todennäköisemmin kiusaajia. Mutta pääosin siksi, että kiusaaminen pitäisi arvioida kiusaamisena riippumatta siitä, onko kiusattu erityisen hyvä ihminen vai ei.

Jostain syystä näissä tarinoissa usein korostuu nimenomaan se kiusatun mahtavuus, eikä kerrota oikein mitään siitä, mitä kiusaajat tekivät.

Tässä on ollut todella hyvää keskustelua, jossa on ollut myös kriittistä pohdintaa. Kiitos siitä! Mukavaa, että täällä on myös tällaistakin.

Ehkä kysymyksiä herättää se, että kiusaaja on kaikissa työpaikoissa juuri esimies, eikä kukaan muu.

Ensimmäinen mielikuva on että kokee itse työn teon kiusaamiseksi ja esimies osoittaa työt työntekijöille, ehkä vielä kyselee kiireisten tehtävien perään. Ja tämä tekee esimiehestä kiusaajan?

Artikkeliin olisi ollut helpompi samaostua jos edes yksi kiusaaja olisi ollut joku muu työtekijä, kuin oma esimies.

Onhan noissa kiusatuissa jotain omituista kun ala-asteelta eläkkeelle jokaisessa paikassa kiusataan.

Onko vika silloin muissa vai kiusatussa?

Vierailija kirjoitti:

Irtisanouduin yhdestä työpaikasta huonon työnjohtamisen ja työn järjestämisen vuoksi. Paikan pomot kohtelivat myös huonosti.

6kk sisään lähtöni jälkeen oli kaikki loput työntekijät sairaslomalla ja sen jälkeen meni firma konkkaan.

Nyt vuosien jälkeen olen uudessa työpaikassa kestänyt muutamia vuosia huonoa käytöstä ylemmältäni. Olen ottanut asian esille, mutta nyt mua katsotaan niin kuin olisin keksinyt kaiken, syyllistetään, väheksytään ja mitätöidään johdosta. Olen vain todennut itsekseni, että minulla on näköjään erilaiset arvot kuin työpaikalla, joten aika etsiä uusi toimi.

Työterveyslääkäri kertoi, että hänen kokemuksellaan nämä neuvottelut eivät tule johtamaan mihinkään, joten miksi olen töissä kiusattavana.

Onneksi maailma on avoin ja ehkä vaihtamalla paranee.

Seuraavalla kertaa en aio antaa kahta vuotta armon aikaa vaan vaihdan nopeammin, ei tarvitse tinkiä omasta hyvinvoinnistaan.

En usko tätä. Miksi kiusaaja olisi jäänyt sairauslomalle?

Vierailija kirjoitti:

Kaikille muille paitsi Eevalle lienee selvää kenessä vika on

Eikö tämä Eeva tosiaan tajua, miten ääliöltä kuulostaa, kun kertoo tulleensa viidessä työpaikassa kiusatuksi. Jos vika olisi kaikissa näissä viidessä työpaikassa, olisihan se jo tilastollinen ihme.

Ei, peiliin pitäisi katsoa. Sieltä näkyy vit tumaisen näköinen ihminen, jolla kertoo ylpeänä olevansa "oma tyyli ja vahva habitus". Eli suomeksi, pienin yhteinen nimittäjä näissä kiusatuksi tulemisen kokemuksissa on Eeva itse ja pään aukominen "vahvalla habituksellaan".

Se esihenkilön osalta tapahtuva kiusaaminen harvoin on niin suoraa että sen voi aukottomasti todeta kiusaamiseksi. Enemmän se on epäsuoraa, esimerkiksi ettei työntekijälle anneta riittävästi tunteja, osoitetaan puutteelliset työvälineet, osoitetaan toistuvasti osaamistasoa vaatimattomampia tehtäviä tai teetetään jopa täysin turhaa työtä. Estetään osaamisen kehittyminen, etenkin jos se on sidottu palkankorotukseen.

Vaikka tuossa esihenkilö toimiikin tehtäviensä ja sopimuksen edellyttämällä tavalla niin ollaan kuitenkin sillä harmaalla alueella onko se kiusaamista vai ei. Esihenkilön näkökulmasta ei tietenkään ole ja siinä on helppo vedota työsopimukseen ja siihen että tunnit ja tehtävät vastaa esihenkilön näkemystä työntekijän tasosta. Työntekijä taas kokee olevansa eriarvoisessa asemassa muihin työntekijöihin verrattuna ja kokee tuon kiusaamisena.

Siitä voidaan olla montaa mieltä missä kiusaamisen raja menee. Työsopimus sitoo molempia osapuolia ja molemmilla on omat velvollisuutensa ja vastuunsa. Työntekijä tuossa silti on se heikoimmilla jäillä oleva koska annetuista tehtävistä ei voi kieltäytyä ilman seurauksia.

Työelämässä kuitenkin on epäpäteviä esihenkilöitä joiden silmätikuksi voi päätyä vain koska naama ei miellytä. Ja vaikka miellyttäisi niin ulkonäön perusteella tehdään päätelmä että osaaminen on muita heikommalla tasolla vaikka osaamisesta olisi selvät näytöt.

Vierailija kirjoitti:

Se esihenkilön osalta tapahtuva kiusaaminen harvoin on niin suoraa että sen voi aukottomasti todeta kiusaamiseksi. Enemmän se on epäsuoraa, esimerkiksi ettei työntekijälle anneta riittävästi tunteja, osoitetaan puutteelliset työvälineet, osoitetaan toistuvasti osaamistasoa vaatimattomampia tehtäviä tai teetetään jopa täysin turhaa työtä. Estetään osaamisen kehittyminen, etenkin jos se on sidottu palkankorotukseen.

Vaikka tuossa esihenkilö toimiikin tehtäviensä ja sopimuksen edellyttämällä tavalla niin ollaan kuitenkin sillä harmaalla alueella onko se kiusaamista vai ei. Esihenkilön näkökulmasta ei tietenkään ole ja siinä on helppo vedota työsopimukseen ja siihen että tunnit ja tehtävät vastaa esihenkilön näkemystä työntekijän tasosta. Työntekijä taas kokee olevansa eriarvoisessa asemassa muihin työntekijöihin verrattuna ja kokee tuon kiusaamisena.

Siitä voidaan olla montaa mieltä missä kiusaamisen raja menee. Työsopimus sitoo molempia osapuolia ja molemmilla on omat velvollisuutensa ja vastuunsa. Työntekijä tuossa silti on se heikoimmilla jäillä oleva koska annetuista tehtävistä ei voi kieltäytyä ilman seurauksia.

Työelämässä kuitenkin on epäpäteviä esihenkilöitä joiden silmätikuksi voi päätyä vain koska naama ei miellytä. Ja vaikka miellyttäisi niin ulkonäön perusteella tehdään päätelmä että osaaminen on muita heikommalla tasolla vaikka osaamisesta olisi selvät näytöt.

Mutta mikä tilastollinen todennäköisyys, että henkilö löytää viisi työpaikkaa, joissa kaikissa esihenkilö häntä kiusaa?

Tuon takia suosittelisin, että henkilö voisi jutella jonkun työelämän asiantuntijan kanssa, joka osaisi kertoa työelämän normaalit pelisäännöt. Eli mitä esihenkilö saa määrätä ja mitä työntekijän pitää totella. Vaikka liitosta varmaan voi hakea apua. Kuulostaa nimittäin siltä, että esihenkilön asialliset kehotukset, työmääräykset ja tai vuorolistat kaikki on katsottu työntekijän toimesta kiusaamiseksi.

En tiedä, miten nykypäivän koulussa näitä asioita käsiteltiin, mutta ennen ei ainakaan minulle näitä opetettu. Työntekijän oikeudet ja vastuut olisi hyvä kurssi ihan jokaisella koululaiselle tai opiskelijalle.

Jotenkin tuon habitus antaa jo mielikuvan ei niin vakavasti otettavasta työntekijästä.

Kun esimies antaa koko ajan alaiselleen enemmän työtehtäviä kuin se on esim. sovitussa työajassa oikeasti mahdollista tehdä ja suoriutua, kiusaamistahan sekin on.

Tämä yhtenä esimerkkinä.

117: Eli pärstäkerroin ratkaisee, saako jotakuta kiusata vai ei?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu paljon siitä oliko lähiesinaisoletettu vai lähiesimiesoletettu. Naisoletettuenemmistöisessä työpaikassa tällaista usein esiintyy.

Ainakin jos iäkkäämpi nainen kyseessä. Tv-julkkusten mukaan iäkkäät naiset on kovia kiusaamaan.

Tämä! Nainen on naiselle susi!

Jos nämä kommentoijat ovat itse naisia, niin muuta en voi sanoa kuin että olette "tosiäijiä". Eniten inhoan sitä, että naiset itse menevät tähän samaan soopaan hokemaan näitä typeryyksiä siitä miten naiset mukamas käyttäytyvät toisilleen. P-puhetta sanon minä, ei tuo sukupuolesta ole kiinni.

Vierailija kirjoitti:

117: Eli pärstäkerroin ratkaisee, saako jotakuta kiusata vai ei?

Ei saa, mutta näin se kuitenkin oikeassa elämässä menee, olkoot vaikka kuinka pinkit aurinkolasit päässä.