Itkeekö teidän miehet koskaan?

Kun miehen veljen oman käden kuolema selvisi, sen jälkeen parina päivänä sekä tämän veljen ja isänsä hautajaisissa, niin ja kun esikoinen syntyi 2006, muiden lasten kohdalla ei enää. Muutoin ei koskaan itkenyt

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen suurempaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ei olekaan kuin se, että molemmat yhdessä liikuttuvat, ilosta tai surusta.

Rakkautta parhaimmillaan kun tunteet jaetaan.

Mitenkäs sitten kun minullakin on aniharvoin mitään syytä itkeä? Meidän elämä kyllä oikeastikin on ollut todella helppoa vuosikymmenet, nauruun on ollut aihetta päivittäin, itkuun ei oikeastaan koskaan. Knock knock.

t. nainen

Kumpikaan teistä ei koskaan ole ollut kovassa flunssassa? Tai ette koskaan katso mitään surullista teeveestä?

Minulla on hieman hormoniheittelyä kuukautisten alkamisen aikaan, ja jos joku menee silloin pahemmin pieleen ja kiukuttaa niin että silmät valuu kuin vesiputous, niin mikään maailmassa ei tilannetta paremmin korjaa ja lohduta kuin mies, joka katsoo kostein silmin, ottaa syliin ja sanoo "Voi minun rakasta". Ja pitää siinä kunnes harmitus loppuu.

Nauretaan kyllä myös liki päivittäin, meillä on hyvin yhteensopivat huumorintajut.

Siis, onko tuommoisia parisuhteita oikeesti olemassa? Vai onko tämä joku trolli?

Olen kyllä todella kade jos tuollaista jollain on! 😬

Huhhuh! Mistä tuommoisia löytää?

Oma mies ei ole koskaan nähteni itkenut. Ei edes hautajaisissa. On kuitenkin aika vetäytyvä ja tekee työhuoneessaan paljon töitä, joten en tiedä josko siellä sitten yksinään. Mutta esim. eksä itki melko usein aikanaan. Myös kaverit sanoo, että miehet itkee.

Mieheni liikuttuu helposti kaikesta. Itkee melkein joka viikko.

Aikas söpöä.

Vierailija kirjoitti:

Olen nähnyt mieheni itkevän, hänen 72 vuotiaan äitinsä hautajaisissa. Miehen äiti oli tietenkin myös anoppini.

Mies ei pystynyt itkunsa takia, lukemaan kukkalaitteen tekstiä, joten tekstin luki 17 vuotias poikamme.

Äiti on aina äiti.

Ja monien mielelestä saattaa olla outoa, että miehet välittävät ja rakastavat niin paljon, juuri äitejään.

Tämähän ei tarkoita sitä, että pojalla / miehellä olisi puutteellinen tai huono suhde isäänsä.

Ei todellakaan.

Mutta äiti on myös pojille se, joka jo pienestä pitäen on se, joka kantaa, synnyttää, imettää ja hoivaa lapsen.

Äiti on se, joka kaikkein vaikeimmissakin, tilanteissa lohduttaa, ohjaa, neuvoo ja toisinaan myös tasoittaa isän ja poikien välejä.

Eikä ole kyse siitä, etteivätkö miehetkin välittäisi ja huolehtisi lapsistaan

Mutta toisinaan isät vertailevat omaa lapsuusaikasnsa, oman isänsä kotona antamaa kasvatusta, ja vertailevat poikiansa siihen, miten heitä rangaistiin, moititittiin ja rangaistiin ja ohjattiin ja neuvottiin, heidän ollessaan nuoria.

Huomaamatta sitä, että noista ajoista elämä, maailma ja yhteiskunta ovat radikaalisti muuttuneet.

Joissakin perheissä edelleen, isät vaativat pojilta enemmämän osaamista, rauhallisuutta, järkevyyttä ja malttia, useissa tilanteissa.

Sen sijaan juuri nämä isät antavat anteeksi jonkin verran anteeksi tyttölapsilleen mokailua.

Vaikka nämä isät haukkana vahtivat tyttölapsensa poikaystäviä.

Ja kyselevät heistä paljon.

Olkoon tasa-arvon kanssa miten vaan. Ja olkoon sukupuolia miten vaan.

Äideille se on aina yhdentekevää.

Olenko heikko mies kun silmäkulmani kostuivat sinun kirjoitusta lukiessani. M 54

Harvoinpa minäkään itken.

T. Nainen

Eksäni itki silloin kun täräytin sitä lekalla kulkusille.

Olen nähnyt neljä kertaa. Kahdesti synnytyslaitoksella, silloin kun kuuli mummonsa kuolemasta ja mummon hautajaisissa. En tiedä, itkeekö hän yksinään.

Miehet eivät itke. Eivätkä saa orgasmia. He näkevät paljon vaivaa päästäkseen panemaan, parin minuutin kuluttua ejakuloivat ilman orgasmia ja pakenevat tilanteesta mahdollisimman nopeasti. Kun he käyvät paskalla eivät he katso bideesuihkuun päinkään vaan ottavat mieluummin kummelihuumorin epäironiseksi elämän ohjeeksi eli tosi miehellä on aina vähän kakkaa housussa.

Opettivat että mies vain hymyilee

vaikka kirvelee.

Ei se tunteettomaksi tee vaikkei suruaan ulospäin näyttäisikään kyynel silmässä.

Aina sitä voi itkeä joko sisäänpäin tai seinäänpäin.

En ole itkenyt 10 ikävuoden jälkeen kenenkään nähden kertaakaan.

Onnen kyynel jos poskelle vierähtää niin se on taas erijuttu.

Se ei ole heikkouden merkki se.

Se on vain niin, että kyllä mies kestää kipeää,mut ei häpeää.

Itkee.

Viimeksi eilen itki kun pelasi The last of us 2 peliä.

Vierailija kirjoitti:

Harvoinpa minäkään itken.

T. Nainen

Sä ootkin hyvä jätkä,yks meistä . We love you 🤗

Mieheni pyyhki silmiään kun kerroin kamalasta lapsuudesta mutta myöhemmin kielsi itkeneensä. 

Mulle on jäänyt muistikuva, että olisi itkenyt isänsä kuollessa mutta en jotenkin muista tarkemmin sitä tilannetta. Ei kyllä varmasti mitenkään nyyhkyttäänyt silloinkaan.

Joskus liikuttavaa elokuvaa katsoessamme on mua matkien huudahtanut jotain että "byääh, tää menee tunteisiin", ja luulen että on oikeasti itsekin ollut silloin liikuttunut. En omalta itkultani ole ehtinyt tarkistaa häneen tilaansa silloin tarkemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen suurempaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ei olekaan kuin se, että molemmat yhdessä liikuttuvat, ilosta tai surusta.

Rakkautta parhaimmillaan kun tunteet jaetaan.

Mitenkäs sitten kun minullakin on aniharvoin mitään syytä itkeä? Meidän elämä kyllä oikeastikin on ollut todella helppoa vuosikymmenet, nauruun on ollut aihetta päivittäin, itkuun ei oikeastaan koskaan. Knock knock.

t. nainen

Kumpikaan teistä ei koskaan ole ollut kovassa flunssassa? Tai ette koskaan katso mitään surullista teeveestä?

Minulla on hieman hormoniheittelyä kuukautisten alkamisen aikaan, ja jos joku menee silloin pahemmin pieleen ja kiukuttaa niin että silmät valuu kuin vesiputous, niin mikään maailmassa ei tilannetta paremmin korjaa ja lohduta kuin mies, joka katsoo kostein silmin, ottaa syliin ja sanoo "Voi minun rakasta". Ja pitää siinä kunnes harmitus loppuu.

Nauretaan kyllä myös liki päivittäin, meillä on hyvin yhteensopivat huumorintajut.

Siis, onko tuommoisia parisuhteita oikeesti olemassa? Vai onko tämä joku trolli?

Olen kyllä todella kade jos tuollaista jollain on! 😬

Huhhuh! Mistä tuommoisia löytää?

Se kun opit välttelemään yh äitejä on jo hyvä alku löytää hyvä ja kestävä parisuhde.

Itkee, mutta hyvin harvoin. Viiden vuoden aikana, jotka olemme olleet yhdessä, olen nähnyt hänen itkevän yhden kerran. Tämä tapahtui, kun selvitimme välistämme riitaa ja päädyimme juttelemaan erittäin kipeistä asioista.

Jos katsoo jotakin erittäin surullista elokuvaa, niin silmät saattavat kostua, mutta ei varsinaisesti ala itkeä.

Itse itken harva se päivä. Ilosta ja surusta.

Olen melko varma, että miesten hormonitoiminta on sellainen, että keskimäärin tunnemaailma on naisen tunnemaailmaa tasaisempi. (Huom! Ääriesimerkkejä on kummassakin sukupuolessa, puhun nyt keskimääräisestä yksilöstä!!). Kaikki ei ole esim. toksista maskuliinisuutta, vaan fysiologiaa.

Olen kyyneliä päästänyt aikuis iällä 2 kertaa ihmisten edessä. Äidin kuollessa ja toisen kerran haudatessa alle vuoden ikäistä poikaani.

Eipä ole sen jälkeen niin aihetta enää ollut,eikä pienet murheet tunnu enää missään.

Vierailija kirjoitti:

Mieheni pyyhki silmiään kun kerroin kamalasta lapsuudesta mutta myöhemmin kielsi itkeneensä. 

Mulle on jäänyt muistikuva, että olisi itkenyt isänsä kuollessa mutta en jotenkin muista tarkemmin sitä tilannetta. Ei kyllä varmasti mitenkään nyyhkyttäänyt silloinkaan.

Joskus liikuttavaa elokuvaa katsoessamme on mua matkien huudahtanut jotain että "byääh, tää menee tunteisiin", ja luulen että on oikeasti itsekin ollut silloin liikuttunut. En omalta itkultani ole ehtinyt tarkistaa häneen tilaansa silloin tarkemmin.

Voi itku. Arvaa nauroinko pyrskähtäen kahvini näytölle kun mainitsit kamalasta lapsuudesta . Toi on niiiin klassinen säälipulla naisilta ettei kukaan enää ota todesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sen suurempaa yhteenkuuluvuuden tunnetta ei olekaan kuin se, että molemmat yhdessä liikuttuvat, ilosta tai surusta.

Rakkautta parhaimmillaan kun tunteet jaetaan.

Mitenkäs sitten kun minullakin on aniharvoin mitään syytä itkeä? Meidän elämä kyllä oikeastikin on ollut todella helppoa vuosikymmenet, nauruun on ollut aihetta päivittäin, itkuun ei oikeastaan koskaan. Knock knock.

t. nainen

Kumpikaan teistä ei koskaan ole ollut kovassa flunssassa? Tai ette koskaan katso mitään surullista teeveestä?

Minulla on hieman hormoniheittelyä kuukautisten alkamisen aikaan, ja jos joku menee silloin pahemmin pieleen ja kiukuttaa niin että silmät valuu kuin vesiputous, niin mikään maailmassa ei tilannetta paremmin korjaa ja lohduta kuin mies, joka katsoo kostein silmin, ottaa syliin ja sanoo "Voi minun rakasta". Ja pitää siinä kunnes harmitus loppuu.

Nauretaan kyllä myös liki päivittäin, meillä on hyvin yhteensopivat huumorintajut.

Mitä mä just luin? Miksi kukaan itkisi jonkun flunssan takia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen nähnyt mieheni itkevän, hänen 72 vuotiaan äitinsä hautajaisissa. Miehen äiti oli tietenkin myös anoppini.

Mies ei pystynyt itkunsa takia, lukemaan kukkalaitteen tekstiä, joten tekstin luki 17 vuotias poikamme.

Äiti on aina äiti.

Ja monien mielelestä saattaa olla outoa, että miehet välittävät ja rakastavat niin paljon, juuri äitejään.

Tämähän ei tarkoita sitä, että pojalla / miehellä olisi puutteellinen tai huono suhde isäänsä.

Ei todellakaan.

Mutta äiti on myös pojille se, joka jo pienestä pitäen on se, joka kantaa, synnyttää, imettää ja hoivaa lapsen.

Äiti on se, joka kaikkein vaikeimmissakin, tilanteissa lohduttaa, ohjaa, neuvoo ja toisinaan myös tasoittaa isän ja poikien välejä.

Eikä ole kyse siitä, etteivätkö miehetkin välittäisi ja huolehtisi lapsistaan

Mutta toisinaan isät vertailevat omaa lapsuusaikasnsa, oman isänsä kotona antamaa kasvatusta, ja vertailevat poikiansa siihen, miten heitä rangaistiin, moititittiin ja rangaistiin ja ohjattiin ja neuvottiin, heidän ollessaan nuoria.

Huomaamatta sitä, että noista ajoista elämä, maailma ja yhteiskunta ovat radikaalisti muuttuneet.

Joissakin perheissä edelleen, isät vaativat pojilta enemmämän osaamista, rauhallisuutta, järkevyyttä ja malttia, useissa tilanteissa.

Sen sijaan juuri nämä isät antavat anteeksi jonkin verran anteeksi tyttölapsilleen mokailua.

Vaikka nämä isät haukkana vahtivat tyttölapsensa poikaystäviä.

Ja kyselevät heistä paljon.

Olkoon tasa-arvon kanssa miten vaan. Ja olkoon sukupuolia miten vaan.

Äideille se on aina yhdentekevää.

Niinpä.

Mieleeni tulee Väinö Linnan kirja: Tuntematon sotilas.

Sen elokuva sovituksessa, hyvin nuoren sotilas, sai kuolettavat ammukset rintaansa vihollaiselta.

Siis venäläisiltä sotilailailta.

Ennenkuin nuori sotilas kuoli, hänen mieleensä nousi kuva, kaikkein rakkaimmista ihmistä.

Viimeisinään sanoinaan, tämä hyvin sotilas sanoi kaksi kertaa: Äiti.

Ja jokainen tervejärkinen, normaali ja älykäs mies, ja nainenkin käsitttää:

Miksi juuri nuo sanat olivat hyvin nuoren, kuolevan sotilaan, viimeiset sanat.

Ei ollut vielä edes naista saanut se poika. Kirjan hahmothan oli nuoria, virallisesti 18-19-vuotiaita pojankoltiaisia. Osa valehdellut ikänsä, että pääsisi rintamalle, eli alle 18. Oikeassa elämässä nuorimmat taisivat olla 15-vuotiaita.

Kaksi kertaa on minun nähden itkenyt, silloin kun isänsä kuoli ja silloin, kun minä jouduin rikoksen uhriksi.