Läheisestäni tuli terapian myötä väkivaltainen ja aggressiivinen

Hän on padonnut pitkään, nyt se kaikki tulee ulos. Viha on ihan tervettä ja se on yksi vaihe toipumista. Itseasiassa mikään toipuminen ei voi edes alkaa ennen kuin henkilö kykenee tuntemaan vihaa.

Ja tämä entinen ystäväni oikeasti tiesi koko elämäni ja myös vaikeuteni, ja sen että on minullakin ollut omat ongelmani. Mutta jostain syystä hän muuttui vihaiseksi ja katkeraksi minulle.

Ja viestissään hän lässytti jotain että "näemme ystävyyden eri tavoin." Ja "toisen rajojen kunnioittaminen".

Ok, mites toisen ihmisen kunnioittaminen ihan noin muuten. 😆

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se terapian syytä ole, aggressiivisuus ja vihaisuus ovat varmasti siellä jo olleet. Tunteiden säätely taitaa olla lapsen kengissä ystävälläsi.

Se agressiiiivuus ja viha on ollut piilossa koska ihminen on pelännyt menettämistä jos hän olisi ollut rehellisesti oma itsensä eikä valheellinen kuva ihmisestä jota ei oikeasti ole ollut koskaan olemassa.

No näinhän se toki on, että sieltä on nyt kuoriutunut sellainen ihminen, jota en ole ennen tuntenut, ja joka on sellainen, jonka kanssa kukaan täyspäinen ei halua olla tekemisissä, en minäkään.

Ja tuntuu ihan karmivalta, että se ihminen, jonka minä olen tuntenut, oli ehkä vain esitystä, eikä sitä ihmistä ollut ikinä olemassakaan. Ainakin se on kadonnut tyystin.

Loppu viimein tuo kaikki on esitystä. Jos oikein pohjalle mennään niin tuollainen ihminen pelkää kohdata itseään. Siksi show must go on.

Mikä on esitystä?

Ihminen joka lapsuudestaan saakka on ottanut eri rooleja ei pysty olemaan aito itsensä koskaan. Esitttää aina jotakin. On kuin kameolontti.

Niin, hänellä on ne monet roolit koska ympäristö on hänelle toistuvasti sanonut ja osoittanut, että hän ei kelpaa itsenään ja hänen pitää olla jokin muu ihminen saadakseen edes murusen hyväksyntää. 

Joka kerta kun hän on ollut oma itsensä siitä on seurannut sanktio.

Viha on ensimmäinen merkki siitä, että ihminen on löytänyt ydinminänsä. Se on vihainen kaikesta siitä mitä hänelle on tehty ja miten hänen persoonansa on tuhansia kertoja kielletty kelpaamattomana.

Henkilö suree sitä, että hänen ympäristönsä ihmiset estivät systemaattisesti hänen persoonansa syntymisen vain siksi, koska kokivat hänet rasiteena ja näkivät hänet vain hyödykkeenä heille itselleen.

Voisiko olla, että ehkä enemmänkin kyse on siitä, että hänen mahdollinen mielenterveyshäiriö, mikä sitten onkaan, on vain pahentunut iän myötä? Koska noinhan yleisemmin käy. Esim kaksisuuntainen mielialahäiriö niin se pahenee vain iän myötä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se terapian syytä ole, aggressiivisuus ja vihaisuus ovat varmasti siellä jo olleet. Tunteiden säätely taitaa olla lapsen kengissä ystävälläsi.

Se agressiiiivuus ja viha on ollut piilossa koska ihminen on pelännyt menettämistä jos hän olisi ollut rehellisesti oma itsensä eikä valheellinen kuva ihmisestä jota ei oikeasti ole ollut koskaan olemassa.

No näinhän se toki on, että sieltä on nyt kuoriutunut sellainen ihminen, jota en ole ennen tuntenut, ja joka on sellainen, jonka kanssa kukaan täyspäinen ei halua olla tekemisissä, en minäkään.

Ja tuntuu ihan karmivalta, että se ihminen, jonka minä olen tuntenut, oli ehkä vain esitystä, eikä sitä ihmistä ollut ikinä olemassakaan. Ainakin se on kadonnut tyystin.

Loppu viimein tuo kaikki on esitystä. Jos oikein pohjalle mennään niin tuollainen ihminen pelkää kohdata itseään. Siksi show must go on.

Mikä on esitystä?

Ihminen joka lapsuudestaan saakka on ottanut eri rooleja ei pysty olemaan aito itsensä koskaan. Esitttää aina jotakin. On kuin kameolontti.

Niin, hänellä on ne monet roolit koska ympäristö on hänelle toistuvasti sanonut ja osoittanut, että hän ei kelpaa itsenään ja hänen pitää olla jokin muu ihminen saadakseen edes murusen hyväksyntää. 

Joka kerta kun hän on ollut oma itsensä siitä on seurannut sanktio.

Viha on ensimmäinen merkki siitä, että ihminen on löytänyt ydinminänsä. Se on vihainen kaikesta siitä mitä hänelle on tehty ja miten hänen persoonansa on tuhansia kertoja kielletty kelpaamattomana.

Henkilö suree sitä, että hänen ympäristönsä ihmiset estivät systemaattisesti hänen persoonansa syntymisen vain siksi, koska kokivat hänet rasiteena ja näkivät hänet vain hyödykkeenä heille itselleen.

Samat kokemukset entisestään ystävästäni. Terapian myötä hänestä tuli vihaisempi ja epätasapainoisempi. Ne hänen kiukunpuuskat kohdistuivat minuun. Olinko minä nyt polkenut häntä? Asia ei todellakaan ollut näin, ja se oli epäreilua. Koen että en enää ikinä halua olla hänen ystävänsä, koska minuun ei olla kohdistettu noin paljon vihaa tai katkeruutta enkä sitä hyväksy ystävältä, jos itse olen hyväksynyt hänet sellaisena kuin hän on.

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten läheisesi osaakin laittaa eri tavalla rajoja kuin ennen ja se harmittaa lähipiiriä...

Tämä! Jos on ikänsä ollut hymyilevä , kiltti kynnysmatto eikä enää suostukaan sellainen olemaan. Se herättää lähipiirissä kummastusta ja närää "mikä sille nyt on tullut". Joskus omia rajoja puolustettaessa asia näkyy "agressiivisuutena".

Lundy Bancroft kirjoittaa kirjassa Why does he do that, että parisuhdevökivaltaisesra miehestä voi tulla pahempi, jos hän saa itseensä kohdistuvaa positiivista huomiota, käy esim kiertämässä ja puhumassa tilaisuuksissa entisenä väkivaltaisena, joka parantui tms. Silloin hänen överisuuri egonsa saa pönkitystä ja se pahentaa väkivaltaisuutta. Terapia ehkä toimii joillain väkivaltaisilla pers häiriöisillä samoin, kun siinähän henkilö itse puhuu koko ajan itsestään ja terapeuttikin puhuu hänestä ja kuuntelee häntä eli hän on koko prosessin tähti, jonka ympärillä maailma pyörii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Systeri kävi kolmen vuoden terapian.

Terapeutti vahvisti sen käsitystä mikä sillä oli ennenkin.

Muut ihmiset on syypäitä siihen, että sillä ei ole rahaa, kunnon ammattia, isoa asuntoa eikä miestä.

Oikeesti se on aina pannut rahansa menemään, ei viitsinyt opiskella ja on valinnut huonoja miehiä ja pettänyt.

Systeristä tuli entistä äkäisempi ja katkerampi. Mä en sen huutoa ja kadehtimista ja hyväksikäyttöä enää sulata.

Panin välit lopullisesti poikki vuosia sitten. Mikä helpotus.

Kauhea kohtalo siskollasi. 😟

Miten hän pärjää? Toivottavasti ei ajaudu ihan rappiolle.

Miten häntä voisi auttaa?

Kohtalo? Et näemmä käsittänyt että hän on tehnyt huonoja valintoja ja niillä on seurauksensa.

Ihminen joka on halunnut nopeaa mielihyvää, eikä ole kiinnostanut suunnitella tulevaisuutta.

Koko lapsuuttani varjosti äidin ja isosiskon ainainen riitely. Systeri halveksi hyviä neuvoja. Bailaaminen oli kivempaa. Ja se valehteli ja varasti kotoa.

Äiti ja isä luuli että meillä oli käynyt varkaita.

Ihminen on mällännyt elämänsä nuoresta asti.

Siitä vaan lähdet auttamaan jos kiinnostaa.

Mun on vaikea uskoa että ollaan verisukulaisia ja saatu sama kasvatus.

Tuskin olettekaan. On fakta, että syntymäjärjestys vaikuttaa siihen, miten lasta kohdellaan. Tämän vuoksi esikoiset tuppaavat esim. olemaan tilastollisesti älykkäämpiä ja neuroottisempia kuin nuoremmat sisaruksensa. Usein nuorempi sisarus vie myös vanhempien huomion, ja esikoiselta voidaan odottaa ikätasoa suurempaa itsenäisyyttä.

Ei kuulosta siltä, että pystyisit olemaan edes kiinnostunut siskosi kokemuksesta, vaan olet jo tuominnut kaikki ongelmat pelkästään hänestä johtuviksi. Kannattaisiko joskus kysyä, miksi hän on toiminut noin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten läheisesi osaakin laittaa eri tavalla rajoja kuin ennen ja se harmittaa lähipiiriä...

Tämä! Jos on ikänsä ollut hymyilevä , kiltti kynnysmatto eikä enää suostukaan sellainen olemaan. Se herättää lähipiirissä kummastusta ja närää "mikä sille nyt on tullut". Joskus omia rajoja puolustettaessa asia näkyy "agressiivisuutena".

Ap kirjoitti suoranaisesta väkivallasta. Sellainen ei ole hyväksyttävää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten läheisesi osaakin laittaa eri tavalla rajoja kuin ennen ja se harmittaa lähipiiriä...

Tämä! Jos on ikänsä ollut hymyilevä , kiltti kynnysmatto eikä enää suostukaan sellainen olemaan. Se herättää lähipiirissä kummastusta ja närää "mikä sille nyt on tullut". Joskus omia rajoja puolustettaessa asia näkyy "agressiivisuutena".

Juu mulle on käynyt näin. Mun perhe on aina pitänyt mua sellaisena sylkykuppina ja ovat pompotelleet ja vaan olettaneet, että aina kaikki käy mulle ja mun pitää vaan tehdä ja hyväksyä. 

Vihdoin ja viimein aloin asettamaan rajoja ja sanomaan vastaan. Yhtäkkiä minä olin ilkeä, aggressiivinen ja vastarannankiiski.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Systeri kävi kolmen vuoden terapian.

Terapeutti vahvisti sen käsitystä mikä sillä oli ennenkin.

Muut ihmiset on syypäitä siihen, että sillä ei ole rahaa, kunnon ammattia, isoa asuntoa eikä miestä.

Oikeesti se on aina pannut rahansa menemään, ei viitsinyt opiskella ja on valinnut huonoja miehiä ja pettänyt.

Systeristä tuli entistä äkäisempi ja katkerampi. Mä en sen huutoa ja kadehtimista ja hyväksikäyttöä enää sulata.

Panin välit lopullisesti poikki vuosia sitten. Mikä helpotus.

Kauhea kohtalo siskollasi. 😟

Miten hän pärjää? Toivottavasti ei ajaudu ihan rappiolle.

Miten häntä voisi auttaa?

Kohtalo? Et näemmä käsittänyt että hän on tehnyt huonoja valintoja ja niillä on seurauksensa.

Ihminen joka on halunnut nopeaa mielihyvää, eikä ole kiinnostanut suunnitella tulevaisuutta.

Koko lapsuuttani varjosti äidin ja isosiskon ainainen riitely. Systeri halveksi hyviä neuvoja. Bailaaminen oli kivempaa. Ja se valehteli ja varasti kotoa.

Äiti ja isä luuli että meillä oli käynyt varkaita.

Ihminen on mällännyt elämänsä nuoresta asti.

Siitä vaan lähdet auttamaan jos kiinnostaa.

Mun on vaikea uskoa että ollaan verisukulaisia ja saatu sama kasvatus.

Tuskin olettekaan. On fakta, että syntymäjärjestys vaikuttaa siihen, miten lasta kohdellaan. Tämän vuoksi esikoiset tuppaavat esim. olemaan tilastollisesti älykkäämpiä ja neuroottisempia kuin nuoremmat sisaruksensa. Usein nuorempi sisarus vie myös vanhempien huomion, ja esikoiselta voidaan odottaa ikätasoa suurempaa itsenäisyyttä.

Ei kuulosta siltä, että pystyisit olemaan edes kiinnostunut siskosi kokemuksesta, vaan olet jo tuominnut kaikki ongelmat pelkästään hänestä johtuviksi. Kannattaisiko joskus kysyä, miksi hän on toiminut noin?

Jos esikoinen on poika, niin silloin se nuorempi tyttölapsi jää usein jalkoihin, varsinkin jos perheessä on vanhanaikainen ajatus että poikalapset ovat tärkeämpiä kuin tyttölapset. 

Näin ainakin meillä. Nuorempi tyttölapsen oletettiin kykenevän olemaan samalla tasolla kuin 3 vuotta vanhemman isoveljen, ja kaikki aika ja energia laitettiin siihen poikalapseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten läheisesi osaakin laittaa eri tavalla rajoja kuin ennen ja se harmittaa lähipiiriä...

Tämä. Kun alkaa vetää rajoja, muut ei kestä että menettää ilmaisen apurin, jota oli kiva kiusata, polkea ja hyödyntää.

Ja, kun entinen kynnysmatto alkaa voimaantua, vihan ilmaisussa voi ensin tapahtua ylilyöntejä. Mutta se ei kuitenkaan kestä loputtomiin ja viimein tuhkasta nousee uusi vahva ihminen, jolle ei enää vittuilla.

Missä niitä terapian avulla normaaleiksi tulleita ihmisiä voi tavata? Haluaisin todisteita, että lopputulema voi oikeasti olla hyvä, eikä niin että potilaalle jää päälle joku outo oikeutuksen vaihe, jossa hän kilahtelee muille koska kokee sen oikeutetuksi. Itsekään en uskalla mennä (takaisin) terapiaan, koska terapeutit eivät vaikuta osaavan hommiaan.

Nyt puhut asiaa. Monesti näkee juuri tuota että oikeutuksen tunnelukko vaan pahenee. Ja tuhotaan muita sillä oikeutuksella joka on feikkiä. Koska syy on itsessä.

Kyllä, tämä on nähty. Läheiselläni on omasta mielestään vain oikeuksia, mutta ei mitään vastuuta mistään, kaikkein vähiten omasta käytöksestään. Ja tätä feikkiä itsensä kohottamista tehdään terapeutin ohjauksessa.

Olen suoraan kysynyt, että onko hän mielestään tehnyt jotain väärin, niin sanoo kyllä, että totta kai, mutta ei osaa nimetä yhtäkään omaa väärää tekoaan. Ei edes niitä väkivaltaisia ja aggressiivisia tekojaan. Niitä ei ikään kuin ole ollutkaan, ne vähätellään olemattomiksi. Niin vahva on se oikeutuksen tunne, jota terapiassa vahvistetaan.

Ap

Minkälaisia nuo väkivaltaiset tai aggressiiviset teot käytännössä ovat?

Terapeutit tunnistavat myös ilmiön, jossa potilas poimii terapeutin puheesta omaan agendaansa ja tulkintaansa sopivat osuudet ja ohittavat iloisesti kaiken muun. Terapian hyödyllisyys on pitkälti riippuvainen asiakkaan kyvystä rehelliseen itsereflektioon. Se vaatii kantin lisäksi jonkun verran älliä, minkä vuoksi kuntoutustukea ei helposti myönnetä niille, joiden vahvuudet ovat jossain muualla kuin äo:ssä.

Mikään määrä älyä ei silti riitä, jos on jatkuvasti tarve nähdä vika muissa, eikä halua nähdä omaa osuuttaan asioiden kulussa.

Asiakkaan älykkyystaso ei nyt taida olla se, mikä määrittelee terapian onnistumisen. Terapeutin taito mukauttaa terapiaa yksilötasolla kullekin sopivaksi lienee huomattavasti tärkeämpää.

Vierailija kirjoitti:

Hän on padonnut pitkään, nyt se kaikki tulee ulos. Viha on ihan tervettä ja se on yksi vaihe toipumista. Itseasiassa mikään toipuminen ei voi edes alkaa ennen kuin henkilö kykenee tuntemaan vihaa.

Ihan näin pitkälle en menisi, vaikka vihan tunne tärkeä ja suojeleva onkin. Itse kipuilen edelleen vihan kanssa, mutta toipumisen kannalta tärkeintä on ollut pystyä tuntemaan myötätuntoa itseään kohtaan. Eikä niin että aina mitätöi oman kärsimyksensä, koska "ei tässä nyt kannata märistä, kaikilla meillä on jotain".

On supertärkeää olla omalla puolellaan ja pitää omia tunteitaan tärkeinä ja arvokkaina. Riippumatta siitä, millaisia tunteita ne toisissa herättävät.

Omat tunteet eivät toki ole oikeutus mitätöidä muiden tunteita, vaan myös niitä pitää kunnioittaa. Jokaisen ensisijainen tehtävä on kuitenkin tuoda esiin omat näkökantansa, minkä jälkeen niitä voidaan tarvittaessa sovittaa yhteen. Tai vain todeta, että näemme asian eri tavoin. Kenellekään ei kuitenkaan suoriltaan voi sanoa, että tunteesi ovat vääriä. Ei varsinkaan itselleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tai sitten läheisesi osaakin laittaa eri tavalla rajoja kuin ennen ja se harmittaa lähipiiriä...

Tämä. Kun alkaa vetää rajoja, muut ei kestä että menettää ilmaisen apurin, jota oli kiva kiusata, polkea ja hyödyntää.

Ja, kun entinen kynnysmatto alkaa voimaantua, vihan ilmaisussa voi ensin tapahtua ylilyöntejä. Mutta se ei kuitenkaan kestä loputtomiin ja viimein tuhkasta nousee uusi vahva ihminen, jolle ei enää vittuilla.

Missä niitä terapian avulla normaaleiksi tulleita ihmisiä voi tavata? Haluaisin todisteita, että lopputulema voi oikeasti olla hyvä, eikä niin että potilaalle jää päälle joku outo oikeutuksen vaihe, jossa hän kilahtelee muille koska kokee sen oikeutetuksi. Itsekään en uskalla mennä (takaisin) terapiaan, koska terapeutit eivät vaikuta osaavan hommiaan.

Nyt puhut asiaa. Monesti näkee juuri tuota että oikeutuksen tunnelukko vaan pahenee. Ja tuhotaan muita sillä oikeutuksella joka on feikkiä. Koska syy on itsessä.

Kyllä, tämä on nähty. Läheiselläni on omasta mielestään vain oikeuksia, mutta ei mitään vastuuta mistään, kaikkein vähiten omasta käytöksestään. Ja tätä feikkiä itsensä kohottamista tehdään terapeutin ohjauksessa.

Olen suoraan kysynyt, että onko hän mielestään tehnyt jotain väärin, niin sanoo kyllä, että totta kai, mutta ei osaa nimetä yhtäkään omaa väärää tekoaan. Ei edes niitä väkivaltaisia ja aggressiivisia tekojaan. Niitä ei ikään kuin ole ollutkaan, ne vähätellään olemattomiksi. Niin vahva on se oikeutuksen tunne, jota terapiassa vahvistetaan.

Ap

Minkälaisia nuo väkivaltaiset tai aggressiiviset teot käytännössä ovat?

Terapeutit tunnistavat myös ilmiön, jossa potilas poimii terapeutin puheesta omaan agendaansa ja tulkintaansa sopivat osuudet ja ohittavat iloisesti kaiken muun. Terapian hyödyllisyys on pitkälti riippuvainen asiakkaan kyvystä rehelliseen itsereflektioon. Se vaatii kantin lisäksi jonkun verran älliä, minkä vuoksi kuntoutustukea ei helposti myönnetä niille, joiden vahvuudet ovat jossain muualla kuin äo:ssä.

Mikään määrä älyä ei silti riitä, jos on jatkuvasti tarve nähdä vika muissa, eikä halua nähdä omaa osuuttaan asioiden kulussa.

Asiakkaan älykkyystaso ei nyt taida olla se, mikä määrittelee terapian onnistumisen. Terapeutin taito mukauttaa terapiaa yksilötasolla kullekin sopivaksi lienee huomattavasti tärkeämpää.

Uskomattoman typerää tulla vielä alapeukuttamaan tätä kommenttia. Miten pimeitä ihmisiä täällä taas pyöriikään.. Ei taida mikään määrä terapiaa auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hän on padonnut pitkään, nyt se kaikki tulee ulos. Viha on ihan tervettä ja se on yksi vaihe toipumista. Itseasiassa mikään toipuminen ei voi edes alkaa ennen kuin henkilö kykenee tuntemaan vihaa.

Ihan näin pitkälle en menisi, vaikka vihan tunne tärkeä ja suojeleva onkin. Itse kipuilen edelleen vihan kanssa, mutta toipumisen kannalta tärkeintä on ollut pystyä tuntemaan myötätuntoa itseään kohtaan. Eikä niin että aina mitätöi oman kärsimyksensä, koska "ei tässä nyt kannata märistä, kaikilla meillä on jotain".

On supertärkeää olla omalla puolellaan ja pitää omia tunteitaan tärkeinä ja arvokkaina. Riippumatta siitä, millaisia tunteita ne toisissa herättävät.

Omat tunteet eivät toki ole oikeutus mitätöidä muiden tunteita, vaan myös niitä pitää kunnioittaa. Jokaisen ensisijainen tehtävä on kuitenkin tuoda esiin omat näkökantansa, minkä jälkeen niitä voidaan tarvittaessa sovittaa yhteen. Tai vain todeta, että näemme asian eri tavoin. Kenellekään ei kuitenkaan suoriltaan voi sanoa, että tunteesi ovat vääriä. Ei varsinkaan itselleen.

Kyllä! Choose love, not hate.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Systeri kävi kolmen vuoden terapian.

Terapeutti vahvisti sen käsitystä mikä sillä oli ennenkin.

Muut ihmiset on syypäitä siihen, että sillä ei ole rahaa, kunnon ammattia, isoa asuntoa eikä miestä.

Oikeesti se on aina pannut rahansa menemään, ei viitsinyt opiskella ja on valinnut huonoja miehiä ja pettänyt.

Systeristä tuli entistä äkäisempi ja katkerampi. Mä en sen huutoa ja kadehtimista ja hyväksikäyttöä enää sulata.

Panin välit lopullisesti poikki vuosia sitten. Mikä helpotus.

Kauhea kohtalo siskollasi. 😟

Miten hän pärjää? Toivottavasti ei ajaudu ihan rappiolle.

Miten häntä voisi auttaa?

Kohtalo? Et näemmä käsittänyt että hän on tehnyt huonoja valintoja ja niillä on seurauksensa.

Ihminen joka on halunnut nopeaa mielihyvää, eikä ole kiinnostanut suunnitella tulevaisuutta.

Koko lapsuuttani varjosti äidin ja isosiskon ainainen riitely. Systeri halveksi hyviä neuvoja. Bailaaminen oli kivempaa. Ja se valehteli ja varasti kotoa.

Äiti ja isä luuli että meillä oli käynyt varkaita.

Ihminen on mällännyt elämänsä nuoresta asti.

Siitä vaan lähdet auttamaan jos kiinnostaa.

Mun on vaikea uskoa että ollaan verisukulaisia ja saatu sama kasvatus.

Tuskin olettekaan. On fakta, että syntymäjärjestys vaikuttaa siihen, miten lasta kohdellaan. Tämän vuoksi esikoiset tuppaavat esim. olemaan tilastollisesti älykkäämpiä ja neuroottisempia kuin nuoremmat sisaruksensa. Usein nuorempi sisarus vie myös vanhempien huomion, ja esikoiselta voidaan odottaa ikätasoa suurempaa itsenäisyyttä.

Ei kuulosta siltä, että pystyisit olemaan edes kiinnostunut siskosi kokemuksesta, vaan olet jo tuominnut kaikki ongelmat pelkästään hänestä johtuviksi. Kannattaisiko joskus kysyä, miksi hän on toiminut noin?

Jos esikoinen on poika, niin silloin se nuorempi tyttölapsi jää usein jalkoihin, varsinkin jos perheessä on vanhanaikainen ajatus että poikalapset ovat tärkeämpiä kuin tyttölapset. 

Näin ainakin meillä. Nuorempi tyttölapsen oletettiin kykenevän olemaan samalla tasolla kuin 3 vuotta vanhemman isoveljen, ja kaikki aika ja energia laitettiin siihen poikalapseen.

Voi varmasti toimia näinkin. Mutta edelleen todistaa siitä, että saman perheen lapsetkaan eivät saa samanlaista kasvatusta. Sisaruksen (tässä tapauksessa siis sinun) kasvatuksen aiheuttamia ongelmia ja epäoikeudenkokemukseia ei siis voi mitätöidä vetoamalla siihen, että perheen kaikki lapset olisivat saaneet saman kohtelun. Kun eivät ole.

Vierailija kirjoitti:

Onko kenelläkään mitään samansuuntaista kokemusta?

Todellakin on. Tosin olen epäillyt syyksi mielialalääkkeitä Isoja annoksia. Nämä ei sovi kaikille, tekeevät usein agressiiviseksi, esim. kattoampuja käytti niitä, eikös ne kouluampujatkin.?

Jos sairastaakin 2-suuntaista, mutta ei terapeutti osaa diagnosoida/tai psykiatri, niitä ei suositella. 

Nuo ssri lääkkeet vaikuttaa luonteeseen vihaisuutta, raivokohtauksia, häijyyttä yms.

Terapian alkaessa voi olotila ensin huonontua, ennenkuin se alkaa paranemaan. Kun asioita käsitellään, se voi nostaa esiin katkeruutta, surua ja jopa vihaa kaikesta menneestä. Jos asiat saadaan käsiteltyä menestyksellä, olo taas helpottaa ja elämässä voi keskittyä parempaan.

Vierailija kirjoitti:

Se terapia on mielenterveyden kannalta tosi haastavaa, käydä läpi esim vanhoja traumoja, kun terapia on saatu loppuun niin ihmisen pitäisi vastata sitten olla ns toipunut kokemuksistaan.

Tästä syystä en itsekään terapiaa haluaisi, oon kahden pienen lapsen äiti ja lastensuojelu yrittää pakottaa aloittaa psykoterapiaa. Mulla on mm seksuaalista väkivaltaa lapsesta asti taustalla. Tiedän että terapia olisi vaikea prosessi. Harmi että lastensuojelu ei sitä tunnu ymmärtävän, uskoo vaa sen olevan hyväksi, kyllä niin uskon itsekin siinä vaiheessa kun olen itse siihen valmis.

Ei lastensuojelulla ole asiantuntemusta "pakottaa" ketään aloittamaan psykoterapia. Olet ilmeisesti valitellut heille niin paljon traumojasi että siksi ehdottavat, että puhuisit ammattilaisille etkä kuormittaisi heitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei se terapian syytä ole, aggressiivisuus ja vihaisuus ovat varmasti siellä jo olleet. Tunteiden säätely taitaa olla lapsen kengissä ystävälläsi.

Se agressiiiivuus ja viha on ollut piilossa koska ihminen on pelännyt menettämistä jos hän olisi ollut rehellisesti oma itsensä eikä valheellinen kuva ihmisestä jota ei oikeasti ole ollut koskaan olemassa.

No näinhän se toki on, että sieltä on nyt kuoriutunut sellainen ihminen, jota en ole ennen tuntenut, ja joka on sellainen, jonka kanssa kukaan täyspäinen ei halua olla tekemisissä, en minäkään.

Ja tuntuu ihan karmivalta, että se ihminen, jonka minä olen tuntenut, oli ehkä vain esitystä, eikä sitä ihmistä ollut ikinä olemassakaan. Ainakin se on kadonnut tyystin.

Loppu viimein tuo kaikki on esitystä. Jos oikein pohjalle mennään niin tuollainen ihminen pelkää kohdata itseään. Siksi show must go on.

Mikä on esitystä?

Ihminen joka lapsuudestaan saakka on ottanut eri rooleja ei pysty olemaan aito itsensä koskaan. Esitttää aina jotakin. On kuin kameolontti.

Niin, hänellä on ne monet roolit koska ympäristö on hänelle toistuvasti sanonut ja osoittanut, että hän ei kelpaa itsenään ja hänen pitää olla jokin muu ihminen saadakseen edes murusen hyväksyntää. 

Joka kerta kun hän on ollut oma itsensä siitä on seurannut sanktio.

Viha on ensimmäinen merkki siitä, että ihminen on löytänyt ydinminänsä. Se on vihainen kaikesta siitä mitä hänelle on tehty ja miten hänen persoonansa on tuhansia kertoja kielletty kelpaamattomana.

Henkilö suree sitä, että hänen ympäristönsä ihmiset estivät systemaattisesti hänen persoonansa syntymisen vain siksi, koska kokivat hänet rasiteena ja näkivät hänet vain hyödykkeenä heille itselleen.

Samat kokemukset entisestään ystävästäni. Terapian myötä hänestä tuli vihaisempi ja epätasapainoisempi. Ne hänen kiukunpuuskat kohdistuivat minuun. Olinko minä nyt polkenut häntä? Asia ei todellakaan ollut näin, ja se oli epäreilua. Koen että en enää ikinä halua olla hänen ystävänsä, koska minuun ei olla kohdistettu noin paljon vihaa tai katkeruutta enkä sitä hyväksy ystävältä, jos itse olen hyväksynyt hänet sellaisena kuin hän on.

Yleensä pahiten kiukuttelemme ihmisille joihin luotamme ja jotka koemme turvallisiksi. Valitettavasti joskus jopa voi harjoitella sen turvallisen kanssa itsensä ilmaisemista niin, että tosipaikan tullen on valmis suojelemaan rajojaan. Voitte yrittää keskustella miten selviätte tämän vaiheen yli, se ei kestä loputtomiin mutta voi olla liian pitkä kestettäväksi. Jos olet jo kaiken keskusteluvaiheen ohi, niin ei tarvitse tuntea pahaa mieltä. Kerrot vain että yritit, mutta sinun täytyy pitää huolta myös itsestäsi. Jos hän oikeasti välittää sinusta, hän ymmärtää.