Lue keskustelun säännöt.
Selittäkää aspergerille ne "kirjoittamattomst säännöt" jotka kaikkien pitäisi tietää..
20.09.2023 |
Olen 30 + nainen, jolla on Asperger.
En osaa, enkä ymmärrä tänäkään päivänä näitä "kirjoittamattomia sääntöjä" ihmisten välillä.
Tämä on aiheuttanut paljon ongelmia elämääni/ihmissuhteisiini, minua on pidetty mm ylimielisenä ja vihattukin.
En kehtaa pyytää ketään perheenjäsentä/kaveria tms selittämään ns neuronormaalien "perusasioita" jotka pitäisi tietää..
En myöskään ole kertonut edes perheelleni diagnoosistani eli en oikein voi lopettaa maskaamista.
Kiitos jo etukäteen jos joku jaksaa vastata.
Kommentit (752)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ole mitään kirjoittamattomia sääntöjä vaan aspergereiltä puuttuu kyky havaita sanatonta ilmaisua. Osin muitakin vuorovaikutusongelmia. Ei ole olemassa mitään manuaalia, josta sen oppisi. Ihminen oppii peilisolujensa avulla sosiaalisuutta, mutta autismin kirjoilla ei kaiketi peilisolut toimi samoin kuin muilla. Jo käsitys, että olisi mahdollista selittää, on absurdi. Peilisolujen kautta havainnoimme toisiamme vuorovaikutuksessa. Kun joku hymyilee, me hymyilemme automaattisesti vastaan jne. Jakaminen tuottaa ongelmia asseille. Ja dissaavat siksi sitä toisilla.
On kyllä manuaaleja, itse olen lukenut paljon sosiaalipsykologiaa sekä peruspsykologiaa. Puhut nyt vaistoihin perustuvasta sympatiasta, mutta empatia on itsessään kognitiivinen prosessi. Toisen (erilaisiin) kenkiin asettumista, tietoisesti. Ja empatian kautta on mahdollista huomioida asioita vuorovaikutuksessa, jotka eivät vaadi automaattista, vaistonvaraista vastetta. Se oikeastaan vaatii sitä, muistaa että tuo toinen ei ole minä, vaan kokee ja tuntee asiat omalla tavallaan.
Monet takertuvat taas likaa havainnointiin, jolloin omat oletukset otetaan totuutena myös toisten ajatuksista, tätä kyseenalaistamatta. Luullaan, että kaikki sitten näkyy ja havaitaan, mitä on. Esim. asenne tai tunteet. Ja jos ne eivät näy, niitä ei sitten ole. Vaikka paljon peitetään ja tässä auttaa vain päättely.
Tämä nyt liittyy enemmän neurotieteisiin. On myös affektiivinen empatia ja siinä assit on heikoilla. Ja se haittaa vuorovaikutusta.
Affektiivinen empatia on uusi käsite sympatian käsitteelle. Sama asia siis. Olen perehtynyt myös neuropsykologiaan, en tiedä mitä tarkoitat neurotieteillä. Jos lääketieteen aluetta, se keskittyy pikemmin fysiologisiin mekanismeihin. Neuropsykiatria taas yhdistelee näitä. Mihin osa-alueeseen tarkalleen viittasit, vai puhummeko samasta? On totta, että sympatiahaasteet aiheuttavat hankaluuksia ja väärinkäsityksiä - siitähän tämä ketju keskustelee. Mutta koska asiaa ei voi muuttaa, auttaa kognitiivinen empatia ehdottoman paljon paikkaamaan tilannetta. Ja toki hyödyllinen taito itsessään, jossa taas moni ei ole niin vahvoilla ellei harjoittele.
Neurobiologia esimerkiksi on edistynyt huimasti ja tullut aika monitieteiseksi. Esimerkiksi Riita Hari on yksi ansioitunut siinä työssä, samoin Kai Kaila. Voi googlailla noita, jos enempi kiinnostaa.
"Vuorovaikutuksen affektiivisuus. Autismikirjon häiriöiden diagnostisiin kriteereihin kuuluvat myös puutteet sosioemotionaalisessa vastavuoroisuudessa, jotka saattavat ilmetä esimerkiksi vähäisenä tunteiden, kokemusten ja kiinnostuksenkohteiden jakamisena . Jakaminen on vuorovaikutuksen yksi keskeinen perusmotiivi , mutta sitä ei yleensä tuoda vuorovaikutuksessa esiin suoraan, vaan jakamisen tarkoitusperän ilmaisemisessa käytetään erityisiä katsekontaktin, affektiivisten ilmausten ja eleiden muotoja.
Jakamisen kommunikatiivisen motiivin tunnistaminen on tärkeää, jotta vuorovaikutuskumppanit osaavat reagoida jakamiseen asianmukaisesti. Koska autismikirjon henkilöillä on vaikeuksia sekä kehollisen toiminnan tunnistamisessa että vuorovaikutuksen kontekstin huomioimisessa, ei liene yllättävää, etteivät he aina tunnista sellaisia hetkiä, jolloin heiltä odotetaan affektiivista yhtymistä vuorovaikutuskumppanin tunnekokemukseen, kuten empatian osoittamista surun hetkellä."
Kyllä, luin artikkelin kokonaisuudessaan jo kun se aiemmin linkattiin. Koska sympatian kokemisessa ja osoittamisessa on haasteita, auttaa kognitiivinen empatia esim. tunnistamaan näitä hetkiä oppimisen, kokemusten ja mielen teorian kautta. Eli esimerkiksi vaikka itse ei piittaa muiden osan ottamisesta eikä tulisi mieleen, voi oppia sen olevan muille tärkeää ja siksi tarpeellista tehdä heidän vuoksi. Mitä laajemmin itse ymmärtää nämä erot, sitä useammin arvioi, onko kussakin tilanteessa jotain tällaisia odotuksia. Odotus ei ole, ettei niitä ole, vaan että on. Ja sitten pitää selvittää, mitä ne voisivat olla. Tätä kokonaisuutta kutsutaan maskaukseksi. Kognitiivinen empatia on sitä, että niin valitsee ja yrittää toimia. Toisin sanoen, tämä kokemuksellinen ero pidetään jatkuvasti muiden kanssa toimiessa mielessä. Kyllä, se on ylimääräinen tehtävä joka kuormittaa. Mutta se suojaa sekä omia, että muiden tunteita. Ja jos niin pystyy tekemään, ei ole oikein perusteltua syytä olla tekemättä niin. Kaikki vaikutukset huomioiden. Mutta välillä voimavarat ja tunteet vaihtelevat, eikä onnistu optimaalisesti.
Mitä vähemmän samaa välittämistä, huomioimista ja ymmärrystä saa takaisin, sitä kuormittavampaa se on. Tuntuu välillä turhalta, tyhjältä, pahalta ja epäreilulta. Mutta silti, kokonaisuus huomioiden, ei ole hyviä moraalisia perusteluja olla tekemättä niin. Koska on parempi yrittää pyrkiä yleiseen hyvään, kuin olla ihminen joka voi valita, muttei välitä yrittää. Itsensä kanssa sitä lopulta joutuu elämään, eikä voi lähteä eri teille jos näky ei miellytä.
Oon vasta aikuisena tajunnut, miten paljon teen tätä. Aitojen ihmissuhteiden muodostaminen on vaikeaa, kun yhdessäolo on joko tunteiden esittämistä, tai sitten olen vaan ilmaisematta mitään kuin joku savipaakku.
Niin, millaisen aidon ihmissuhteen haluaisit, jos siihen ei kuulu tunteita? Harrastuskaverin? Vai tarkoititko, että koet tunteita ihmissuhteessa, mutta et kykene ilmaisemaan niitä?
En ole tuo alkuperäinen jolta kysyit, mutta as-nainen, jolla vähän sama ongelma. Itse kaipaan erityisesti älyllisen tason yhteyttä. Seksuaalisen myös, tunnen kyllä seksuaalista halua. Mutta sellainen romanttinen tunteellinen puoli ei itselläni toimi lainkaan. Olen ollut parisuhteessa muutaman kerran, ja suhteet on toimineet hyvin sellaisten miesten kanssa, jotka on myös sellaisia joilla järki hallitsee vahvasti, eikä tunnepuoli ole niin esillä. Esim. eräs jonka persoonallisuustyyppi Myers Briggsissä oli INTJ olisi ollut oikeinkin sopiva, ellei olisi ollut sekakäyttäjä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hmm vaikea neuvoa ihmisten välistä viestintää aivan tarkkaan. Siinä on hienovaraisia asioita taustalla.
Kannattaa kuitenkin muistaa, että yleensä aina ihmisillä on taka-ajatuksia. Jokainen yleensä miettii, miten itse hyötyy jostakin ihmissuhteesta.
Eli saako rahaa, valtaa (esim kaveriporukassa/työpaikalla), seksiä tai jotain. Harva viitsii uhrata paljoa aikaansa ihmissuhteisiin, joista ei saa mitään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä sinun on vaan parasta kertoa kaikille diagnoosista, niin laajasti kuin mahdollista. Et onnistu teeskentelemään normaalia, luulen, että se vaan pahentaa asiaa ja vaikutat vielä oudommalta muiden silmissä.
Nyt yrität mukautua muiden muottiin, johon et mahdu, kuten itsekin sanoit. Anna muiden mukautua sinun muottiisi, se on sinulle helpompaa. Sitä paitsi myös reilumpaa. Ns. normaali kykenee helpommin mukautumaan aspergeriin kuin toisin päin. Siis noin oletusarvoisesti.
Näin minäkin tulen varmaan toimimaan kunhan menen taas äitiyslomalta töihin (jos saan töitä:D). Edellisessä työpaikassa naispuolinen työkaverini oli tosi outo ja ärsyttävä tehdä sen kanssa töitä kun oli ihme päähänpinttymiä ja teki kummallisia juttuja. Sitten kuulin että hänellä "oli lapsena diagnosoitu asperger mutta ei ollut sitä enää". x) Saman tien kaikki mitä hän teki oli mulle aivan selkeän loogista! Osasin sen jälkeen mukauttaa ohjeistukseni (olin siis hänen esimiehensä) sillä tavalla että hänen on se helpompi toteuttaa. Ja omat reaktioni eivät olleet niin negatiivisia kun tajusin että ei hän tahallaan hankaloita asioita vaan hänen aivonsa toimivat eri tavalla kuin muiden.
Sitten tajusin pikkuhiljaa että hänen logiikkansa oli mulle niin selvää koska mulla on periaatteessa sama logiikka, olin vain oppinut toimimaan neurotyypillisille sopivalla tavalla työpaikalla! En tiedä ihan tarkkaan mikä mun diagnoosi olisi jos sellaisen hankkisin mutta AuDHD piirteet selittää melko suuren osan siitä mikä aina ennen oli vain "no mä nyt oon vaan niin omituinen". Ja olenhan minä outo mutta tosi kiva on ollut ymmärtää että on muitakin samalla tavalla outoja:)
Pelkkä outous ei ole osoitus nepsyydestä. Vaikeudet elämässä sen sijaan usein ovat. Kyvyttömyys suoriutua tavanomaisista (aikuisen) arkiaskareista ja useat epäonnistumiset, vaikka henkilö olisi huippuälykäs. Diagnosoimattoman nepsyn merkkejä ovat esimerkiksi (jos näitä kasaantuu useita):
- Päätyy kiusattavaksi jokaisessa työpaikassa
- Päätyy kiusattavaksi opinnoissa
- Ei löydä ystäviä
- Tulee huijatuksi ja kohdelluksi huonosti ihmissuhteissa
- Koulut saattavat jäädä kesken
- Vaikeus työllistyä
- Ei löydä kumppania tai parisuhteet kaatuvat jokseenkin samoihin ongelmiin
- Päihdeongelmia
- Toistuvaa masennusta (ihmekös tuo, kun elämä potkii päähän).
Mulla on nämä kaikki, jäin miettimään mahtaisinkohan tosiaan olla jonkun sortin nepsy. Ei ole tullut mieleenkään ennen, ikää kohta jo 50. Olen tähän asti ajatellut vain, että johtuu koko kouluajan jatkuneen koulukiusaamisen aiheuttamasta ihmispelosta ja sen aiheuttamasta loputtomasta yksinäisyydestä, jota sitten lääkitsen päihteillä.
Tunnen yhden Aspergerin, jolla on diagnoosi. On mukava ja todella kiva ihminen. Mutta aivan sokea sosiaalisilla tilanteille.
Hänelle joutuu oikeasti avaamaan ihmisten välistä viestintää tapahtuma tapahtumalta. Ja selittämään ihmisten vaikuttumia.
Liian paljon sitäkään ei jaksa. Ja sanomattakin on selvää, että kyseinen ihminen kärsii siitä ja häntä pidetään outona. Varsinkin jos diagnoosia ei tiedä.
En osaa sanoa, mikä auttaisi parhaiten. On todella älykäs muuten, mutta sosiaalisesti hänellä on paha vamma.
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä30926 kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Keskustellessa toisen kanssa, pidä välillä katsekontaktia toiseen henkilöön sekä puhuessasi että kuunnellessasi - mutta pidä katsekontakti maksimissaan noin 10 sekuntia putkeen. Sen jälkeen voit katsella hieman ohi jonkin aikaa kunnes taas pian palaat hetkeksi katsekontaktiin. Vuorottele siis katsekontaktia ja pois katsomista.
Kun ihminen tulee oikein tutuksi niin tätä asiaa ei enää tarvitse niin paljon miettiä ja voi tehdä miten tykkää. Mutta alkuvaiheessa on kohteliasta harjoittaa katsekontaktia sopivissa määrin.
Vähän kuin pyytäisit kävelemään murtuneella jalalla. Etkö ymmärrä että silmiin katsominen on joilkekin autisteille mahdotonta koska aivot ei pysty käsittelemään sitä? Pyyntösi vastaa sitä että pyytäisit hakkaamaan vasaralla toista päähänsä jotta sinulla olisi kiva fiilis itsesi kanssa
Autistin pitää alkaa harjoittelemaan silmiin katsomusta. Kai hekin jotakin oppivat?
Hyymmmm...
Sen voi "oppia", mutta se on erittäin ahdistavaa, voimia vievää.
Sitä kutsutaan maskaamiseksi ja se on erittäin kuormittavaa.
Loputon maskaaminen voi johtaa romahdukseen.Kuvittele mielessäsi asia joka ahdistaa todella paljon sinua ja sitten kuvittele kuinka ympärilläsi sinut pakotettaisi kohtaamaan tuo ahdistusta tuottava asia kokoajan, taukoamatta ja olla näyttämättä että tilanne on ahdistava. Sinulle vain sanottaisi että sinun pitää olla ahdistumatta, vaikka et voi olla ahdistumatta.
Minä olen kyllä siedättänyt itseäni monessa asiassa (esim. piikkikammo, korkeanpaikankammo, hammaslääkäripelko, julkinen esiintyminen) ja todennut, että itseään on mahdollista totuttaa pelottaviin ja ahdistaviin asioihin vähän kerrassaan, ja se ahdistus lievittyy vähä vähältä. Tarkoitatko että autismin kirjolaisella näin ei tapahdu? Että hammaslääkärit (tai mikä tahansa muu asia) ahdistavat ihan yhtä paljon, vaikka niille altistuisi tunnin päivässä vuoden ajan?
Ja miten niin ei saisi näyttää että tilanne on ahdistava? Nimenomaan se helpottaa jo paljon, että saa sanottua, että minua ahdistaa nyt tämä hampaan paikkaus todella paljon, ja silloinhan hammaslääkäri tietää että minua pitää kohdella pelkopotilaana.
Näin juuri, autismin kirjolaiselle siedättymistä ei tapahdu. Minä en tiennyt vielä olevani autisti, kun opiskelin. Minua kammotti kaikki ryhmätyöt ja esiintymiset, mutta minä en halunnut antaa periksi, joten valmistuttuani jäin yliopistolle töihin, ajattelin että turvallisessa ympäristössä näin siedätän itseni ihmisille esiintymiseen kun on opetustehtäviä. Mutta itse asiassa se alkoi käydä ajan myötä vaikeammaksi, niin että lopulta vuoden jälkeen aloin tarvita rohkaisuryyppyä laitoksen alakerran baarista ennen, kuin sain vedettyä luennon tai laskuharjoitukset.
Se kuormitus vaan oli liikaa ja se ajan kanssa kasautui. Se on ihan erilainen asia kuin joku yksittäinen fobia, koska autistin tapauksessa aivot toimii eritavalla kuin normaalilla, eikä ne ala toimimaan samalla tapaa vaikka kuinka siedättäisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa jos mahdollista kertoa perheelle, kavereille, työkavereille jne olevansa kirjolla. Tällöin voi vihjailujen sijaan pyytää sanomaan kaikki asiat suoraan.
Toki aina tämä ei onnistu, eikä ehkä esim kaiken tyyppisille työkavereille kannatakaan kertoa kaikkea. Vaikeaahan tuo on.
Kannattaa muistaa, että kylässä on hyvä olla noin 1-2 h. Ei kauemmin. Jos isäntäväki esimerkiksi haukottelee äänekkäästi, alkaa tehdä lasten iltatoimia tai ruokaa (jos sinua ei ole erikseen kutsuttu syömään) tms, on se yleensä merkki, että vieraiden toivotaan lähtevän. Eli liian kauan ei kannata kylässä olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näin lievänä tapauksena tässä on kyllä paljon minulle itsestään selviä juttuja, joissakin sosiaalisissa tilanteissa olen kyllä ennemmin liian varovainen kuin tunkeileva.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen ns. normaali ja sanon suoraan, että olen piikkikammoinen. Samoin, että hammaslääkärillä jännittää ja pelottaa, että sattuu.
Myös monissa muissa tilanteissa sanon, jos minulla on jotain estoja tai vaikeuksia tehdä asioita.
Miksi silloin as-piirteiset eivät myös voisi sanoa, että jotkut asiat ovat heille vaikeata?
Kukaan ihminen on tuskin niin täydellinen, ettei mikään asia jännitä tai pelota tms.
Siksi olisi parempi sanoa se kuin yrittää olla niinkuin sitä ei olisi.
Kun se harvoin onnistuu kuitenkaan ja on itselle raskasta piilotella.
Muiden on silloin helpompi ymmärrää "outoa" käytöstä.
Tietenkin jos näitä eivät silti kaikki ymmärrä, mutta se sitten pitää myös itse ymmärtää, että näin elämässä on.
Ei meitä tavallisinkaan kaikki ymmärrä.Tuota voi ehdottomasti jäädä pohtimaan, kun yleiset käsitykset ovat hieman avartuneet ja keskustelua asiasta on enemmän. Ehkä myös ymmärrystä. Siinä on kuitenkin sellainen sävyero, että piikkikammo ei leimaa ihmistä samoin kuin kehityksellisellinen neurologinen oireyhtymä ja siihen liitetyt ennakkoluulot. Sinulla on "vain" piikkikammo, mutta se ei vaikuta koko elämääsi kaikilta osin. Siihen ei muilla liity vahvoja oletuksia sinusta muuten ihmisenä. Lisäksi, piikkikammo tai muut pelot taitavat olla yleisimpiä, useampi voi samastua ja ymmärtää. Piikkikammo ei vaikuta sosiaaliseen kanssakäymiseen laajemmin, et välttämättä erotu joukosta perustavilta osin, mm. toimintakyvyn suhteen.
Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät asian laajuuden, jotta syrjintä vähenisi. Joku kysyi, voiko asioille siedättyä jotta ne helpottuvat. Niitä voi, ja usein täytyykin kohdata, mutta ne eivät helpotu. Koska aivojen poikkeavuudet eivät poistu. Taustalla ei ole ns. normaalit aivot, joissa on tilannesidonnainen tai kehittynyt häiriö. Toiminta poikkeaa rakenteellisesti. Vähän kuin vertaisi murtumaa ja halvausta, toisesta voi kuntoutua ja toinen on pysyvä vamma. Ei voi kuin sopeutua siihen, mitä on annettu.
Jos luit viestini niin piikkikammo oli vain eräs esimerkki. Kirjoitin myös näin" Myös monissa muissa tilanteissa sanon, jos miniulla on jotain estoja tai vaikeuksia tehdä asioita".
Mielestäni ymmärrän ja ymmärsin asian laajuuden. En vaan nyt älä täällä erikseen luettelemaan niitä muita tilanteita, joissa ilmoitan, että tämä on minulle vaikeata tai tämä jännittää tms.
Tämä osio kattaa minun näkökulmastani niin omat kuin kenen tahansa, myös aspergerin, ongelmat ja kyvyttömyydet toimia eri tilanteissa. Näitä on siis kaikilla ihmisillä, se oli viestini idea.
Juuri itse näet suppeasti kun et edes vaivautunut lukemaan viestiäni huolellisemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin pitkään duunarihommissa ja siellä muutaman ihmisen käytös oli totaalisen raivostuttavaa. Ja juuri siksi koska yksikin ei ymmärtänyt mitään hienovaraista koodistoa. Siinä työyhteisössä muiden kunnioitus ansaittiin ahkeruudella, suoraselkäisyydellä ja osaamisella. Ketään ei siis syrjitty koska kaikilla oli mahdollisuus ansaita muiden kunnioitus tätä kautta. Niin eräs henkilö vaan oli ekasta päivästä alkaen täysin tyytyväisenä oloonsa.
Häneltä jotenkin puuttui ymmärrys siitä, että jos et tee työtäsi mitenkään älyttömän hyvin, niin aiheutat muissa inhoa jos käytöksesi kuitenkin antaa ymmärtää että olet täysin tyytyväinen omaan panokseesi.
Täällä kirjoittaa ADHD-ihminen jolla siitä diagnoosi saatu aikuisena joten ehdin 32 vuotta elämästäni luoda itsestäni outoa ja väärääkin käsitystä tietämättä että olen nepsy. En myöskään oppinut tuntemaan itseäni oikein, eli luulin että " Mä vaan olen tällainen. " esim. Luonteeltani vilkas ja puhelias ja taidoiltani esim. " Tyhmä ja kömpelö ".
Myös autismin kirjon piirteitä tuli ilmi kun vihdoin diagnoosin sain ja aloin opetella erottamaan mikä itsessäni johtuu nepsyydestä ja mikä ei, mutta tästä ei erikseen psykiatri katsonut tarpeelliseksi tehdä lisädiagnoosia.
Olen lukenut tähän mennessä tämän keskusteluketjun sivulle 13, ja se käsitys mikä jo aiemmin oli, on saanut vahvistuksen, eli se, että jos joku kertoo olevansa nepsy niin oletetaan että hän tuntee tämän nepsyytensä läpikotaisin ( esim. Tarkkaan mikä hänen olemisessaan, käytöksessään, kommunikointitavassaan yms ) liittyy juuri tähän diagnoosiin.
Haluan siis mitä kohteliaimmin tuoda esille, että ihminen on monimutkainen olento ja hyvin monesti on, varsinkin henkilön itsensä, vaikeaa varmasti tietää mikä johtuu mistäkin. Hän voi myös välillä tehdä virhetulkinnan itsestään.
Eli mikä johtuu nepsyydestä, mikä persoonasta, mikä traumoista, mikä on opittua esim. Kasvattajilta ( jotka voivat opettaa esim. Sosiaalisuutta väärin tai eivät lainkaan, koska monesti vanhemmilla on myös kaikkea mikä vaikuttaa ihan henk. koht. piirteistä, diagnooseista, kulttuurista ja ajasta, jossa on itse kasvanut, johtuen, ja vaikkapa kaksi täysin saman diagnoosin saanutta henkilöä, voi olla saanut kotoa mallin tai kasvatuksen, joka on vaikuttanut hyvinkin paljon niin, että nuo kaksi saman diagnoosin saanutta pärjäävät ja olevat maailmassa erilailla.
Ihminen, oli nepsy tai nentti, on monen summa.
Oletus, tai jopa vaatimus siitä, että kykenisi analysoimaan ja selittämään muille aukottomasti mikä johtuu mistäkin , ja miksi on jonkinlainen, on aika kova.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keskustellessa toisen kanssa, pidä välillä katsekontaktia toiseen henkilöön sekä puhuessasi että kuunnellessasi - mutta pidä katsekontakti maksimissaan noin 10 sekuntia putkeen. Sen jälkeen voit katsella hieman ohi jonkin aikaa kunnes taas pian palaat hetkeksi katsekontaktiin. Vuorottele siis katsekontaktia ja pois katsomista.
Jos tuntuu ahdistavalta se suoraan silmiin katsominen, niin voi sen hetken katsoa vaikka toisen kulmakarvoja tai nenää.
Neuroepätyypillisyys ei vaikuta älyyn, ja meitä nepsyjä ja teitä nenttejä on maailmassa eri älykkyysosamäärillä liikkeellä ihmisiä tulkitsemassa.
Itselläni kesti kauan tajuta, että on olemassa ihmisiä joilla ei, syystä tai toisesta, kertakaikkiaan ole kykyä ymmärtää joitain asioita vaikka toinen kuinka, ainakin omasta mielestään, selittäisi kuinka tarkasti.
Mielestäni toisten kanssa toimimiseen kuuluu myös ajatus:
" Vaikka en ymmärrä häntä tai hän ei minua, eikä osaa ottaa minua vastaan niin kuin pidän oikeana tapana, ei hän silti todellakaan välttämättä ole tarkoituksella epäkohtelias, epäempaattinen tai kohtaa minua väärin. "
Joskus on hyvä todeta, että hei, meillä ei vain millään synkkaa, emme ymmärrä toisiamme tai pääse rakentavaan yhteyteen, ja pyrkiä suhtautumaan toiseen silti vähintäänkin neutraalisti.
Etäisyyttä toiseen voi pitää kohteliaasti. Ei tarvitse alkaa esimerkiksi esittää kolmansille osapuolille negatiivisia tulkintoja toisesta, vaan voi ns. Antaa olla.
Varsinkin työyhteisöissä tää olis ihan kaikille hyvä taito. Oudoista ärsyttävistä ihmisistä ei ole mikään pakko juoruilla selän takana pahaa ja tuskin kukaan ihminen muuttuu sillä paremmaksi tai siedettäväksi, että hänestä puhuu pahaa ja häntä kiusaa.
Mikäli kuulee jonkun puhuvan itsestä pahaa, samalle tasolle ei ole rakentavaa laskeutua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ohis, mutta lähipiirini melkein ainoana nenttinä pakko kommentoida, että kyllä kirjoittamattomia, sanattomia sääntöjä on asseillakin. Pitkään olin niistä ihan pihalla :D
Meillä on lähisuvussa ainakin 9 assia, lisäksi muutama ADHD. Kommunikaatio toimii perhepiirissä oikein mainiosti, mutta minä (ja ne muut pari nenttiä) ollaan oltu ihan pihalla aika monesti.
Sen kyllä huomaan, että kun assit saavat toimia itselleen luontaisella tavalla, kaikki tuntuvat pärjäävän hyvin. Meillä tästä porukasta useampi on joutunut tekemään epätyypillisiä valintoja lähinnä työelämän suhteen, jotta elämä ei kävisi kuormittavaksi. Onneksi ovat löytäneet paikkansa.
On tosi tärkeää muistaa että me diagnoosin saaneet emme ole psykiatreja, ja moni meistäkin vielä opettelee mitä oma diagnoosi käytännössä tarkoittaa. Kaikki eivät ole saaneet diagnoosia lapsena vaan se voi olla hyvinkin uusi juttu.
Saatamme myös sanoa jollekin esim. " Tää johtuu siitä, että mulla on tää diagnoosi. ", ja jälkikäteen käy ilmi että on itse erehtynyt ja syynä onkin jokin muu.
Jos joku ilmoittaa että hän on nepsy, ihan kaikki edes tyypillisiä oireita muistuttavat reaktiot ei johdu välttämättä siitä.
Esim. Meidän luokassa on kaksi joilla on ADHD. Toiselle sanottiin että " Susta ei uskois et sulla on. " Olin siinä vieressä ja tulkitsin, että minusta siis heti uskoo.
Todellisuudessa se, mikä näyttäytyi minussa voimakkaana ADHD-oireiluna, ei ollutkaan sitä vaan koulutraumojen pintaan nousun aiheuttamaa jännittynyttä puheripulia yms. Jos olisimme tavanneet toisissa merkeissä, olisin voinut hyvin olla hiljaa ja rauhassa ( koska lääke toimii ADHD-oireisiin mutta ei jännitysoireisiin ) ja minustakaan ei olisi ehkä uskonut.
On henkisesti raskasta olla " esimerkki ADHD-ihmisestä " jonka täytyisi koko ajan tarkastella toimintaansa, ja vastata kysymyksiin siitä. On myös raskasta tulla nähdyksi vain sen kautta.
Ihminen on aina paljon enemmän kuin diagnoosinsa.
Aivan liikaa vaadittu kirjoitti:
On tosi tärkeää muistaa että me diagnoosin saaneet emme ole psykiatreja, ja moni meistäkin vielä opettelee mitä oma diagnoosi käytännössä tarkoittaa. Kaikki eivät ole saaneet diagnoosia lapsena vaan se voi olla hyvinkin uusi juttu.
Saatamme myös sanoa jollekin esim. " Tää johtuu siitä, että mulla on tää diagnoosi. ", ja jälkikäteen käy ilmi että on itse erehtynyt ja syynä onkin jokin muu.
Jos joku ilmoittaa että hän on nepsy, ihan kaikki edes tyypillisiä oireita muistuttavat reaktiot ei johdu välttämättä siitä.
Esim. Meidän luokassa on kaksi joilla on ADHD. Toiselle sanottiin että " Susta ei uskois et sulla on. " Olin siinä vieressä ja tulkitsin, että minusta siis heti uskoo.
Todellisuudessa se, mikä näyttäytyi minussa voimakkaana ADHD-oireiluna, ei ollutkaan sitä vaan koulutraumojen pintaan nousun aiheuttamaa jännittynyttä puheripulia yms. Jos olisimme tavanneet toisissa merkeissä, olisin voinut hyvin olla hiljaa ja rauhassa ( koska lääke toimii ADHD-oireisiin mutta ei jännitysoireisiin ) ja minustakaan ei olisi ehkä uskonut.
On henkisesti raskasta olla " esimerkki ADHD-ihmisestä " jonka täytyisi koko ajan tarkastella toimintaansa, ja vastata kysymyksiin siitä. On myös raskasta tulla nähdyksi vain sen kautta.
Ihminen on aina paljon enemmän kuin diagnoosinsa.
Niin totta!
Ja esim aspergeriin olen huomannut liittyvän mitä oudompia ennakkoluuloja.
Usein unohtuu se, että kun on tavannut yhden as-henkilön, on tavannut tosiaan vasta yhden as-henkilön.
Kannattaa keskittyä kuuntelemaan mitä muut puhuvat.
Mieluummin niin, että kuuntelee vain muita, eikä puhu ennen kuin pyydetään.
Vähenee se monologien riski. Huh huh, se se vasta on rasittavaa.
Jos tulee helposti tunteita, harkitsee missä ne käsittelee. Jos yksi (joku ihminen) saa yhtäkkiä vaikka raivokohtauksia aina tavatessa tai puhuessa (kun ollaan vain eri mieltä asioista), se voi aiheuttaa toiselle ahdistushäiriön ja pelkoja. Tai jos on uhkaavan tai vaativan oloinen henkilö, passiivisaggressiivisesti. Jos vaikka huutaja vaatii että toinen toimii hänen tavalla ja on vaativa (että on pakko tulla edustusjuhliin), vaikka toinen haluaa toimia omalla tavallaan elämässään. Rehellinen voi olla mitä ajattelee joskus, mutta konflikteja välttääkseen ei sitten tapaa toista, jos ei voi hillitä itseään yhtään. Kaverista voi erotakin. Voi tietenkin olla että pitkässä kaverisuhteessa tulee joku "riita", vaikka se käydään vain keskustellen läpi tai ei lainkaan. -Varsinkin jos toinen ei pääse "pakoon" huutoa on pahempi tilanne, oli huutaja jonkun äiti tai virkailija. Usein se ei paranna tilannetta että on vihaisuutta.
Lisään että tosin on helpompi erota pysyvästi huutavasta ja raivoavasta, jos niin on tarkoitettu että erotaan. Joku vaaratilanne voisi säikäyttää niin että kaksi huutaa, mutta normaali tilanne ei sitä yleensä vaadi. Varsinkin kipeälle tai kohtauksen saaneelle kaikki äänet ovat liian voimakkaita.
Olen eri, mutta ohiksena:
Tuo ennakkoluulo, että aspergereilla/autistteilla ei ole tunteita tai empatiakykyä on vanhanaikainen ja hyvin julma.
Asperger kykenee tuntemaan täysin samat tunteet kuin kantaväestöön, usein jopa paljon voimakkaampina.
Aspergereilla on vain vaikeuksia ilmaista niitä samoin kuin kantaväestöllä.
Esim rakkautta saatetaan ilmaista sanojen sijaan siivoamalla tai auttamalla jossakin muussa.
Tai jos joku on kaatunut pyörällä niin Asperger ei ensimmäisenä ihmisjoukosta mene lohduttamaan vaan voi kysellä onko ambulanssi soitettu tms.